perushoito

ja sitten dementia-hoitaja lässyttää miten terapia ym.paska on vaikuttanut potilaaseen positiivisesti, vaikka muu kuin dementia-hoitaja ei mitään eroa huomaakaan.
Dementia-hoitajat ovat surkeimpia hoitajia mitä tiedän.

Ja kommunikaatio edellyttää vastavuoroisuutta.

Istun joka päivä Altzheimerin-tautia sairastavan vanhuksen viereesä autan ruokailussa: Co-operoimaton vanhus on herttainen ja hymyilee ja katsoo minua suoraan silmiin..mutta se puhe ja vuorovaikutus..kauaa ei jaksa ei ainakaan henkisesti, jos toinen ei ole edes läsnä..juuri täääs ja nyt..vaan elää toisessa ulottuvuudessa, jonne sinä et pääse.

Mieti perhe-elämääsi: sinulla on kenties aviomies jolle joka aamu puhut aamiaispöydäsä ja hän ei vastaa..tai vastaa mitä tahansa (ja hän on terve?)..kohta tunnet ärtymystä; miksi kaveri ei vastaa tai miksi hän vastaa mitä tahansa?

Mitä yritän sanoa; ammatillisuus ei poista sitä tosiasiaa, että kahden ihmisen onnistuneen hoidon edellytys on toimiva vuorovaikutus, jos vuorovaikutusta ei ole, ihmisestä tulee esine, paketti ihan luonnostaan, tämä tapahtuu siksi, että jokainen suojaa omaa psyykeään, terveyttään.

Aivan samoin kuin se, etä ihminen kokee ulosteet luonnostaan vastenmielisinä, se ei ole opittu asia..vaan biologinen fakta ja kuitenkin me alistamme toiset ihmiset korjaamaan omat kakkamme?

Vuorovaikutus, kuviteltukaan sellainen ei paranna itse sairautta, se etenee.

Entä sitten kun sairas on siinä pisteessä, että hän vain mölisee. Näitäkin on pitkäaikaisosatoilla ja vieläpä hyvin paljon.

Ääntelee tasaiseen tahtiin omaa mölinäänsä ja ovat täysin kontaktikyvyttömiä.

Miten jaksat heitä hoitaa, rakkaudella vai millä. Ja rakkauskin edellyttää vuorovaikutusta.

Entä..kun kohtaat syvästi "aivojen etulohkovammaisen". joka enemmän muistuttaa korkeasaaren paviaaneja (ja on niiden alapuolellakin älyllisesti )kuin ihmistä?

Mitä teet ja hoitaa pitää? Mitä tuollaisesta työstä saa?

Minä en saa mitään..ainoastaan menetän hirvittävästi energiaa ja voimia, yrittäessäni nähdä heissä jotain positiivista ja valoisaa, inhimilistä ja kohottavaa, iloista ja elämänmyönteistä, älylllistä ja kaikkea muuta, mitä normaalilta vuorovaikutussuhteelta edellytetään..sellaisesta, joka antaa voimia ja tunnetta siitä, että on onnistunut työssään.

Mitä haastetta on siinä, että vaihdat vaippaa ja peset ihmisiä kuukaudesta toiseen, eikä tulos näy kuin hetken aikaa ja taas sama uudestaan? Jos joku näkee siinä jotain haasetta, täytyy kyllä älykkyysosamäärän olla paljon alle keskiverron!

Realisti kirjoitti:

Ja kommunikaatio edellyttää vastavuoroisuutta.

Istun joka päivä Altzheimerin-tautia sairastavan vanhuksen viereesä autan ruokailussa: Co-operoimaton vanhus on herttainen ja hymyilee ja katsoo minua suoraan silmiin..mutta se puhe ja vuorovaikutus..kauaa ei jaksa ei ainakaan henkisesti, jos toinen ei ole edes läsnä..juuri täääs ja nyt..vaan elää toisessa ulottuvuudessa, jonne sinä et pääse.

Mieti perhe-elämääsi: sinulla on kenties aviomies jolle joka aamu puhut aamiaispöydäsä ja hän ei vastaa..tai vastaa mitä tahansa (ja hän on terve?)..kohta tunnet ärtymystä; miksi kaveri ei vastaa tai miksi hän vastaa mitä tahansa?

Mitä yritän sanoa; ammatillisuus ei poista sitä tosiasiaa, että kahden ihmisen onnistuneen hoidon edellytys on toimiva vuorovaikutus, jos vuorovaikutusta ei ole, ihmisestä tulee esine, paketti ihan luonnostaan, tämä tapahtuu siksi, että jokainen suojaa omaa psyykeään, terveyttään.

Aivan samoin kuin se, etä ihminen kokee ulosteet luonnostaan vastenmielisinä, se ei ole opittu asia..vaan biologinen fakta ja kuitenkin me alistamme toiset ihmiset korjaamaan omat kakkamme?

Vuorovaikutus, kuviteltukaan sellainen ei paranna itse sairautta, se etenee.

Entä sitten kun sairas on siinä pisteessä, että hän vain mölisee. Näitäkin on pitkäaikaisosatoilla ja vieläpä hyvin paljon.

Ääntelee tasaiseen tahtiin omaa mölinäänsä ja ovat täysin kontaktikyvyttömiä.

Miten jaksat heitä hoitaa, rakkaudella vai millä. Ja rakkauskin edellyttää vuorovaikutusta.

Entä..kun kohtaat syvästi "aivojen etulohkovammaisen". joka enemmän muistuttaa korkeasaaren paviaaneja (ja on niiden alapuolellakin älyllisesti )kuin ihmistä?

Mitä teet ja hoitaa pitää? Mitä tuollaisesta työstä saa?

Minä en saa mitään..ainoastaan menetän hirvittävästi energiaa ja voimia, yrittäessäni nähdä heissä jotain positiivista ja valoisaa, inhimilistä ja kohottavaa, iloista ja elämänmyönteistä, älylllistä ja kaikkea muuta, mitä normaalilta vuorovaikutussuhteelta edellytetään..sellaisesta, joka antaa voimia ja tunnetta siitä, että on onnistunut työssään.

Mitä haastetta on siinä, että vaihdat vaippaa ja peset ihmisiä kuukaudesta toiseen, eikä tulos näy kuin hetken aikaa ja taas sama uudestaan? Jos joku näkee siinä jotain haasetta, täytyy kyllä älykkyysosamäärän olla paljon alle keskiverron!

Lue lisää

oman pelkoni! Valmistuin innokkaana kohtaamaan asiakkaani ja olin valmis hoitamaan. Olin pitkäaikaisosastolla töissä ja paloin lähes loppuun. En minäkään ymmärrä juuri tätä asian kaunistelemista, että vanhuus on mukavaa ja vaikeasti vammaiset "kivoja". Eli tämä on MINUN MIELIPITEENI! Havaitsin oman luonteenpiirteeni tämän osa-alueen, että minusta ei ole tähän hoitotyöhön, vaan vaihdoin toisenlaiseen terveydenhoidon toimeen. Lähde pois, olet silloinkin yhtä arvokas ja korvaamaton ihmisenä, vaikka tällaisen päätöksen teet!

hoituritar kirjoitti:

oman pelkoni! Valmistuin innokkaana kohtaamaan asiakkaani ja olin valmis hoitamaan. Olin pitkäaikaisosastolla töissä ja paloin lähes loppuun. En minäkään ymmärrä juuri tätä asian kaunistelemista, että vanhuus on mukavaa ja vaikeasti vammaiset "kivoja". Eli tämä on MINUN MIELIPITEENI! Havaitsin oman luonteenpiirteeni tämän osa-alueen, että minusta ei ole tähän hoitotyöhön, vaan vaihdoin toisenlaiseen terveydenhoidon toimeen. Lähde pois, olet silloinkin yhtä arvokas ja korvaamaton ihmisenä, vaikka tällaisen päätöksen teet!

Lue lisää

Vaihtaa työtä johonkin ihan muuhun, mutta - se ei perusasioita (tai totuuksia) muuksi muuta..ja sitäpaitsi se ei ole edes mahdollista.

Meiltä on lähtenyt hirveän moni pois juuri työn raskauden vuoksi.

Itselläni on sellaiset fiilikset, että täytyisi vaihtaa alaa täysin; ei mitään vanhuksia, ei vaipanvaihtoja, pesuja..ei sairauksia missään muodossa - haluaisin kohdata vain TERVEITÄ ja selväpäisiä, järkeviä ihmisiä. Nauttisin ehkä jopa työn teosta, se antaisi voimavaroja, eikä aina vain kuluttaisi.

Yleisessä keskustelussa EI KOSKAAN pureuduta hoitajapulan todellisiin syihin, päättäjät puhuvat toimien tai virkojen lisäämisestä, mutta mitä teet..kun niihin ei saada ketään, kukaan ei edes hae tuolle alalle. Ihan kuin suljettaisiin silmät ja korvat tosiasioilta - siltä, että vanhustyö ei pysty tarjoamaan sitä samaa, kuin mikä muu työ tahansa.

Päivähoitopuolella ihan julkisesti tunnustetaan työn kurjat puolet; matalapalkkaisuus.

Vanhuspuolella ei asioita sanota suoraan eikä ääneen. Ja siellä on kyse paljon suurimmista ongelmista, kuin vain palkkauksesta: on kyse työn mielekkyydestä, tuloksellisuudesta, haasteellisuudesta ja paljosta muustakin.

Sitä minä tässä myös olen yrittänyt; tehdä näkyväksi ne tosiasiat, jotka johtavat kurimukseen, loppuunpalamiseen, työstäpakoon ja alan vaihtoon..ja siihen..miksi kukaan ei tule työhön esim. pitkäaikaisosastoille tai vanhustenhuoltoon. Nämä asiat eivät koskaan muutu vain kouluttautumalla lisää, erikoistumalla tai hankkimalla lisää tietoutta.

Itse työn kuva ja toimet pysyvät aina samoina; ihmiset on pestävä, vaipat on vaihdettava, ruokaa on lapattava suuhun. Ei ole sillä merkitystä teetkö sen iltapäivällä, aamulla vai yöllä, ennen ruokaa, ruoan jälkeen. ..ennen lääkärikiertoa vai sen jälkeen. Näitä ihmisiä ei voi jättää vain siihen odottelemaan..siis..mikä muuttuu, vaikka kävisit yliopistossa hankkimassa tietoa dementoituneesta. Ei tieto muuta työtä eikä sen sisältöä..kun perustehtävät pysyvät samoina.

Ja lisäksi; työ rampauttaa ja vie ihan selkeästi ja konreettisesti naisten fyysisen terveyden.

On kulumavikoja, monelta on mennyt selkä työssä, nostettaessa ihan oikeankin tekniikan avulla vanhuksia istumaan milloin mihinkin.

Toinen heikko kohta, jotka kuluvat ovat kädet; potilaat ovat runnoneet ranteet ja peukalot tohjoiksi. Kuka sellaista itselleen haluaa?

Psyyken puolesta ei nyt kannata enää jauhaakaan, se on jo tyhmemmillekin varmasti selkiytynyt.

Siis; itseäni ja omaa jaksamistani ajatellen voisin lopettaa ruikutukset ja hakea muualle tilanteen muuttumatta. Pyrinkin muuttamaan; en itseäni ..vaan järjestelmää. Tosin se lienee turhaa. Mutta en ole itseeni tyytyväinen, ellen sitä tee.

Niin ja toivon myös, eträ kirjoitukseni näkyy oikein kirjoitettuna, eikä kirjoitusvirheitä vilisten, missähän on vika, kun tsekkaan läpi sana sanalta kirjoitukseni ja aina on jossain jokin moka? Koneessaniko? Vai päässä?

Realisti kirjoitti:

Vaihtaa työtä johonkin ihan muuhun, mutta - se ei perusasioita (tai totuuksia) muuksi muuta..ja sitäpaitsi se ei ole edes mahdollista.

Meiltä on lähtenyt hirveän moni pois juuri työn raskauden vuoksi.

Itselläni on sellaiset fiilikset, että täytyisi vaihtaa alaa täysin; ei mitään vanhuksia, ei vaipanvaihtoja, pesuja..ei sairauksia missään muodossa - haluaisin kohdata vain TERVEITÄ ja selväpäisiä, järkeviä ihmisiä. Nauttisin ehkä jopa työn teosta, se antaisi voimavaroja, eikä aina vain kuluttaisi.

Yleisessä keskustelussa EI KOSKAAN pureuduta hoitajapulan todellisiin syihin, päättäjät puhuvat toimien tai virkojen lisäämisestä, mutta mitä teet..kun niihin ei saada ketään, kukaan ei edes hae tuolle alalle. Ihan kuin suljettaisiin silmät ja korvat tosiasioilta - siltä, että vanhustyö ei pysty tarjoamaan sitä samaa, kuin mikä muu työ tahansa.

Päivähoitopuolella ihan julkisesti tunnustetaan työn kurjat puolet; matalapalkkaisuus.

Vanhuspuolella ei asioita sanota suoraan eikä ääneen. Ja siellä on kyse paljon suurimmista ongelmista, kuin vain palkkauksesta: on kyse työn mielekkyydestä, tuloksellisuudesta, haasteellisuudesta ja paljosta muustakin.

Sitä minä tässä myös olen yrittänyt; tehdä näkyväksi ne tosiasiat, jotka johtavat kurimukseen, loppuunpalamiseen, työstäpakoon ja alan vaihtoon..ja siihen..miksi kukaan ei tule työhön esim. pitkäaikaisosastoille tai vanhustenhuoltoon. Nämä asiat eivät koskaan muutu vain kouluttautumalla lisää, erikoistumalla tai hankkimalla lisää tietoutta.

Itse työn kuva ja toimet pysyvät aina samoina; ihmiset on pestävä, vaipat on vaihdettava, ruokaa on lapattava suuhun. Ei ole sillä merkitystä teetkö sen iltapäivällä, aamulla vai yöllä, ennen ruokaa, ruoan jälkeen. ..ennen lääkärikiertoa vai sen jälkeen. Näitä ihmisiä ei voi jättää vain siihen odottelemaan..siis..mikä muuttuu, vaikka kävisit yliopistossa hankkimassa tietoa dementoituneesta. Ei tieto muuta työtä eikä sen sisältöä..kun perustehtävät pysyvät samoina.

Ja lisäksi; työ rampauttaa ja vie ihan selkeästi ja konreettisesti naisten fyysisen terveyden.

On kulumavikoja, monelta on mennyt selkä työssä, nostettaessa ihan oikeankin tekniikan avulla vanhuksia istumaan milloin mihinkin.

Toinen heikko kohta, jotka kuluvat ovat kädet; potilaat ovat runnoneet ranteet ja peukalot tohjoiksi. Kuka sellaista itselleen haluaa?

Psyyken puolesta ei nyt kannata enää jauhaakaan, se on jo tyhmemmillekin varmasti selkiytynyt.

Siis; itseäni ja omaa jaksamistani ajatellen voisin lopettaa ruikutukset ja hakea muualle tilanteen muuttumatta. Pyrinkin muuttamaan; en itseäni ..vaan järjestelmää. Tosin se lienee turhaa. Mutta en ole itseeni tyytyväinen, ellen sitä tee.

Niin ja toivon myös, eträ kirjoitukseni näkyy oikein kirjoitettuna, eikä kirjoitusvirheitä vilisten, missähän on vika, kun tsekkaan läpi sana sanalta kirjoitukseni ja aina on jossain jokin moka? Koneessaniko? Vai päässä?

Lue lisää

Jokaisen uupuneen hoitajan taustalla on huonoa henkilöstöpolitiikkaa.
EI pidetä huolta hoitajien kuntouttamisesta ja virkistämisestä.
Ei järjestetä opintomatkoja, ei työajalla kuntoutusta.
Henkilöstöpolitiikka on se alue, jossa on suuria elefantin kokoisia puutteita.

Johto ei vaikuta välittävän tarpeeksi työntekijöidensä kuntouttavasta hoidosta, koska he itse eivät samaa työtä tee.

Onko täällä vain loppuunpalaneita hoitajia ylipäätään?
Henkilöstöpolitiikasta johtuu jos hoitajat palavat loppuun, ei niinkään vanhuksista ei edes dementoituneista vanhuksista.
Mutta jos teetetään työtä ilman kiitosta, jos johto on kehnoa ja hoitajille ei järjestetä tarpeeksi kuntouttavia toimenpiteitä eikä palkkaakaan tule tarpeeksi, niin hoitajat uupuvat.
Hoitotyö on aina vuorovaikutustyötä, olipa se toinen henkilö miten dementoitunut tahansa.
Kosketuskin, tai äänensävy tai tapa syöttää ja vaihtaa vaippaa ovat vuorovaikutusta.
Ei sanallinen ja älyllinen yksitään.

Mutta hoitajien hoitamiseen ei tarpeeksi anneta resursseja, ei myöskään ole todellakaan tarpeeksi henkilökuntaa jotta hoitajat voisivat ilman kiirettä tehdä töitään.

Vanhusten ystävä kirjoitti:

Onko täällä vain loppuunpalaneita hoitajia ylipäätään?
Henkilöstöpolitiikasta johtuu jos hoitajat palavat loppuun, ei niinkään vanhuksista ei edes dementoituneista vanhuksista.
Mutta jos teetetään työtä ilman kiitosta, jos johto on kehnoa ja hoitajille ei järjestetä tarpeeksi kuntouttavia toimenpiteitä eikä palkkaakaan tule tarpeeksi, niin hoitajat uupuvat.
Hoitotyö on aina vuorovaikutustyötä, olipa se toinen henkilö miten dementoitunut tahansa.
Kosketuskin, tai äänensävy tai tapa syöttää ja vaihtaa vaippaa ovat vuorovaikutusta.
Ei sanallinen ja älyllinen yksitään.

Mutta hoitajien hoitamiseen ei tarpeeksi anneta resursseja, ei myöskään ole todellakaan tarpeeksi henkilökuntaa jotta hoitajat voisivat ilman kiirettä tehdä töitään.

Lue lisää

Voihan sen noinkin ottaa, että kissa kiitoksella elää ja samoin hoitaja motivoituu kun johto pokkuroi.

Itsekukin ottaa työstä irti sen minkä saa, joku ottaa sen älyllisestä vuorovaikutuksesta, joku rahasta, joku kiitoksesta, toinen taas on tyytyväinen hyvin vähäänkin..siihen etä on yleensä työtä.

Mutta tutkimustenkin mukaan työtyytyväisyys syntyy myös työn haasteellisuudesta, palkitsevuudesta, tuloksellisuudesta ja monesta muusta asiasta..ei ainoastaan koskettelusta ja sanattomista viesteistä ja kommunikaatiosta.

Realisti kirjoitti:

Voihan sen noinkin ottaa, että kissa kiitoksella elää ja samoin hoitaja motivoituu kun johto pokkuroi.

Itsekukin ottaa työstä irti sen minkä saa, joku ottaa sen älyllisestä vuorovaikutuksesta, joku rahasta, joku kiitoksesta, toinen taas on tyytyväinen hyvin vähäänkin..siihen etä on yleensä työtä.

Mutta tutkimustenkin mukaan työtyytyväisyys syntyy myös työn haasteellisuudesta, palkitsevuudesta, tuloksellisuudesta ja monesta muusta asiasta..ei ainoastaan koskettelusta ja sanattomista viesteistä ja kommunikaatiosta.

Lue lisää

Kuoleehan marsukin jos se jätetään yksin häkkiin, etkö ole nähnyt sitä Ylen mainospätkää elämän arvoisista asioista?

Vanhusten ystävä kirjoitti:

Kuoleehan marsukin jos se jätetään yksin häkkiin, etkö ole nähnyt sitä Ylen mainospätkää elämän arvoisista asioista?

Ja vielä avuttomampi kuin ne vanhukset ja vammaiset. Monen vamma on itse aiheutettu, tai toisen aiheuttaman ( esim. narkomaanien ja alkoholistien sekoilut jne.)

Vanhuudelle emme voi mitään, mutta jos minä esim. sairastun dementiaan - toivon sydämeni pohjasta armeliasta, kivutonta ja nopeaa kuolemaa - ennenkuin minusta tulee muumio - enkä missään tapauksessa, missään olosuhteissa - oli rahaa sitten hoidattaa itseäni Hiltonin sairaalassa tai muuualla - halua että joku toinen - useinmiten nainen - alistetaan vuosikausiksi kääntelemään, kuivittelemaan, viihdyttämään ja syöttelemään riutuvaa kehoan.


Niin itserakas en tule koskaan elämäni aikana olemaan ja todellakin toivon, että yhä useampi ihminen miettii syvällä sisimmässään tulevaisuuttaan. Näitä asioita ei tajua ellei itse koe ja näe, minkälaiseksi ihminen muuttuu sairauden myötä.

Kaikki eivät sitä ymmärrä - ja kieltävät viimeiseen asti faktat - yrittäen kaikin keinotekoisin välinein ja keinoin välttää toisasioiden näkemisen.

Mikään ei muutu - vaikka ns. hoitoitede kehittyisi ja ihmisillä olisi resursseja - koska itse sairaus ja sen runtelema ihminen pysyvät aina samoina.

Dementikkojen tulevaisuus on aina yhtä karmiva, vaikka väistämätöntä viivästyttäisi millä keinoin. Ihmisarvoiseksi ei tätä loppua saa siten, että elämää pidennettäisiin. Se on julma tosiasia. Sitä ei saa laadukkaaksi toisen ihmisen lämpö tai läheisyys, ei ravinnon laatu ja määrä, ei vaipanvaihtokertojen lukumäärä, ei istuttaminen, ylösnostaminen, musiikkiterapia, valohoito - ei mikään.

Surullista on se, että yhä useamman ihmisen elämässä vanhempien sairaus ja kuolema ovat etäisiä, teknistettyjä asioita- - sairaus ja kuolema ovat sijoitettu kauas ihmisen arkielämästä tai se näyttäytyy vain elokuvien tai uutisfilmien välityksellä - karmivana, ja viiimeiseen asti luonnottomana ja epäinhimillisenä - usein väkivaltaisena.

Suhteemme kuolemiseen on siis muuttunut. Se on vääristynyt ja tullut luonnottomaksi ja ei-hyväksyttäväksi. Tämän muutoksen takana on monia asioita. Myös lääketieteen kehitys - joka hiljaa taustalla antaa katteettomia lupauksia - luoden illuusiota mahtavasta tieteen-ja tutkimuksen alasta, joka tarjoaa mahdollisuuden ikuiseen elämään.

Sen lääketieteen tehokkuuden näkee jo nyt esim. pitkäaikaisosastoilla. Kirurgit ja lääkärisankarit pelastavat satoja ihmisiä elämään, eikä kukaan kysy; minkälaiseen elämään.

Lääketiede ei tunne käsitettä elämisen laatu - tai se kuvittelee, että hoitotiede kehittää siihen sopivan vastauksen.

Se on tyypillistä mies-nainen -ajattelua - isä paikkaa - äiti hoitaa. Sukupuolten työnjako, jossa naisten osaksi on tullut tehdä mahdoton mahdolliseksi - koska "isi" (kova tekninen lääketiede temppuineen) on tehnyt niin suuren urotyön - pelastanut yhteisen jälkikasvun (yhteisön jäsenen) - ja jota "äiti" (hoitotiede) nyt sitten auttaa laadukkaaseen elämään?

Mutta "isi" käyttää jälkikasvuaan nyt vain oman osaamisensa pönkittämiseen ja kehittämiseen - "äidin" tukehtuessa määrään - mutta realististen keinojen vähyyteen? Teoriatietoa on metrikaupalla kirjahyllyissä, mutta teorian soveltaminen käytäntöön onkin ihan eri juttu. Se on juuri sitä "hattaramaisuutta" hoitotieteessä - jos sitä edes voi tieteeksi edes sanoa, mutta täytyyhän "äidin" itsetuntoa pönkittää - vaikka keinotekoisesti.

Hoitotiede pyrkii kovan lääketieteen rinnalle - samanarvoiseksi kumppaniksi - mutta sitä se ei tule koskaan olemaan. Koska lääketiede omaa tutkimusmenetelmät - konkreettiset selvitykset voidaan tehdä millilleen esim. lääkkeen vaikutuksista. Entä hoitotiede - pelkkää tunne-mutua, jossa ei ole mittarein osoitettavia tuloksia - ja jos on se menee jo lääketeieteen piikkiin? Ja kun ei ole edes mittareita - ja jos on nekin on epätieteellisiä höpö-juttuja kaikki?

Realisti kirjoitti:

Ja vielä avuttomampi kuin ne vanhukset ja vammaiset. Monen vamma on itse aiheutettu, tai toisen aiheuttaman ( esim. narkomaanien ja alkoholistien sekoilut jne.)

Vanhuudelle emme voi mitään, mutta jos minä esim. sairastun dementiaan - toivon sydämeni pohjasta armeliasta, kivutonta ja nopeaa kuolemaa - ennenkuin minusta tulee muumio - enkä missään tapauksessa, missään olosuhteissa - oli rahaa sitten hoidattaa itseäni Hiltonin sairaalassa tai muuualla - halua että joku toinen - useinmiten nainen - alistetaan vuosikausiksi kääntelemään, kuivittelemaan, viihdyttämään ja syöttelemään riutuvaa kehoan.


Niin itserakas en tule koskaan elämäni aikana olemaan ja todellakin toivon, että yhä useampi ihminen miettii syvällä sisimmässään tulevaisuuttaan. Näitä asioita ei tajua ellei itse koe ja näe, minkälaiseksi ihminen muuttuu sairauden myötä.

Kaikki eivät sitä ymmärrä - ja kieltävät viimeiseen asti faktat - yrittäen kaikin keinotekoisin välinein ja keinoin välttää toisasioiden näkemisen.

Mikään ei muutu - vaikka ns. hoitoitede kehittyisi ja ihmisillä olisi resursseja - koska itse sairaus ja sen runtelema ihminen pysyvät aina samoina.

Dementikkojen tulevaisuus on aina yhtä karmiva, vaikka väistämätöntä viivästyttäisi millä keinoin. Ihmisarvoiseksi ei tätä loppua saa siten, että elämää pidennettäisiin. Se on julma tosiasia. Sitä ei saa laadukkaaksi toisen ihmisen lämpö tai läheisyys, ei ravinnon laatu ja määrä, ei vaipanvaihtokertojen lukumäärä, ei istuttaminen, ylösnostaminen, musiikkiterapia, valohoito - ei mikään.

Surullista on se, että yhä useamman ihmisen elämässä vanhempien sairaus ja kuolema ovat etäisiä, teknistettyjä asioita- - sairaus ja kuolema ovat sijoitettu kauas ihmisen arkielämästä tai se näyttäytyy vain elokuvien tai uutisfilmien välityksellä - karmivana, ja viiimeiseen asti luonnottomana ja epäinhimillisenä - usein väkivaltaisena.

Suhteemme kuolemiseen on siis muuttunut. Se on vääristynyt ja tullut luonnottomaksi ja ei-hyväksyttäväksi. Tämän muutoksen takana on monia asioita. Myös lääketieteen kehitys - joka hiljaa taustalla antaa katteettomia lupauksia - luoden illuusiota mahtavasta tieteen-ja tutkimuksen alasta, joka tarjoaa mahdollisuuden ikuiseen elämään.

Sen lääketieteen tehokkuuden näkee jo nyt esim. pitkäaikaisosastoilla. Kirurgit ja lääkärisankarit pelastavat satoja ihmisiä elämään, eikä kukaan kysy; minkälaiseen elämään.

Lääketiede ei tunne käsitettä elämisen laatu - tai se kuvittelee, että hoitotiede kehittää siihen sopivan vastauksen.

Se on tyypillistä mies-nainen -ajattelua - isä paikkaa - äiti hoitaa. Sukupuolten työnjako, jossa naisten osaksi on tullut tehdä mahdoton mahdolliseksi - koska "isi" (kova tekninen lääketiede temppuineen) on tehnyt niin suuren urotyön - pelastanut yhteisen jälkikasvun (yhteisön jäsenen) - ja jota "äiti" (hoitotiede) nyt sitten auttaa laadukkaaseen elämään?

Mutta "isi" käyttää jälkikasvuaan nyt vain oman osaamisensa pönkittämiseen ja kehittämiseen - "äidin" tukehtuessa määrään - mutta realististen keinojen vähyyteen? Teoriatietoa on metrikaupalla kirjahyllyissä, mutta teorian soveltaminen käytäntöön onkin ihan eri juttu. Se on juuri sitä "hattaramaisuutta" hoitotieteessä - jos sitä edes voi tieteeksi edes sanoa, mutta täytyyhän "äidin" itsetuntoa pönkittää - vaikka keinotekoisesti.

Hoitotiede pyrkii kovan lääketieteen rinnalle - samanarvoiseksi kumppaniksi - mutta sitä se ei tule koskaan olemaan. Koska lääketiede omaa tutkimusmenetelmät - konkreettiset selvitykset voidaan tehdä millilleen esim. lääkkeen vaikutuksista. Entä hoitotiede - pelkkää tunne-mutua, jossa ei ole mittarein osoitettavia tuloksia - ja jos on se menee jo lääketeieteen piikkiin? Ja kun ei ole edes mittareita - ja jos on nekin on epätieteellisiä höpö-juttuja kaikki?

Lue lisää

TOttakait dementoituneen elämänlaatua parantaa ratkaisevasti toisen ihmisen lämpö,musiikki, vaipanvaihtojen määrä, valoterapia ja niin edelleen.
TÄmän olen itse kokenut hoitaessani dementoituneita ja tämähän on monissa hoitokodeissa todistettvasti dokumentoitu.

Mutta tee ihmeessä se oma hoitotestamentti, niin sinun annetaan kuolla kun dementiaan sairastut ja ensimmäinen keuhkokuume iskee.

Vanhusten ystävä kirjoitti:

TOttakait dementoituneen elämänlaatua parantaa ratkaisevasti toisen ihmisen lämpö,musiikki, vaipanvaihtojen määrä, valoterapia ja niin edelleen.
TÄmän olen itse kokenut hoitaessani dementoituneita ja tämähän on monissa hoitokodeissa todistettvasti dokumentoitu.

Mutta tee ihmeessä se oma hoitotestamentti, niin sinun annetaan kuolla kun dementiaan sairastut ja ensimmäinen keuhkokuume iskee.

Lue lisää

Vaipan vaihtojen määrä mm. parantaa elämänlaatua, kirjoitit, kun siellä missä itse aikoinani olin, oli vaippojen määrä, minkä yksi ihminen sai käyttää/vrk laskettu niin minimiin. Aamulla vaihdettiin ja sitten illalla ja nämä tietysti tarpeen mukaan. Tietysti jos pakko oli niin sillä välilläkin mutta pitemmän päälle tuli sanomista jos usein vaihdat vaipan koska nykyiset vaipat on tehty niin että ne imevät useita litroja nestettä että periaatteessa yksi vaippa menisi koko vuorokauden.
Riippuu vielä varmaan dementoituneesta nämä muut terapiat ynnä muut touhut kuinka paljon ne parantavat elämänlaatua kun välillä tuntui että kylpypäivätkin olivat liikaa. Jotkut vanhukset sekoilivat pari päivää sen jälkeen. Heille kun elämä piti olla hyvin tasaista, ilman mitään muutoksia.
Jotkut ovat tosi agressiivisia. Mene nyt sitte koskettelemaan.
Sitten joskus jos itse dementoidun, en myöskään haluaisi virua jossain dementiaosastolla vuosikausia. Olisi kamalaa jos en sattuisi olemaan se ihana mummu osastolla vaan sellainen jota kukaan ei haluaisi hoitaa.

Vanhusten ystävä kirjoitti:

TOttakait dementoituneen elämänlaatua parantaa ratkaisevasti toisen ihmisen lämpö,musiikki, vaipanvaihtojen määrä, valoterapia ja niin edelleen.
TÄmän olen itse kokenut hoitaessani dementoituneita ja tämähän on monissa hoitokodeissa todistettvasti dokumentoitu.

Mutta tee ihmeessä se oma hoitotestamentti, niin sinun annetaan kuolla kun dementiaan sairastut ja ensimmäinen keuhkokuume iskee.

Lue lisää

Otetaan yksinkertainen esimerkki; vaipanvaihdot ja asennonvaihdot - yöllä - vanhus herää jälleen kun hoitaja vaihtaa märän vaipan ja kääntää /vaihtaa asentoa..seuraus - yöuni katkeaa - eikä unta välttämättä enää tule - tosin yöunen tarve vaihtelee ja vanhemmiten sen tarvekin vähenee - mutta se yöunen laatu? Jos jätää vaihtamatta ja kääntämättä - ei siitäkään hyvää seuraa..

Istuttaminen: monta monenmoista kertaa on heikkokuntoinen potilas nostettu tuoliin - joskus omaisten vaatimuksesta - istumaan - tyynyjä on joka puolella..koska väsynyt/sairas keho on voimaton ..potilas nuokkuu tuolissa - silmät kiinni..herätys yrityksistä huolimatta hän vain nukkuu - ei reagoi musiikkiin, ei auringonvaloon - ei puheeseen - ei kosketukseen - ruokailuaikaan suu täytyy lähes väkisin aukaista - houkutella, maanitella jne. Nieleminen vielä sujuu, mutta itse ihminen on koko tilanteen ja paikan ulkopuolella.

Monesti olen huomannut senkin, että vanhuksen suhde omaan kehoonsa on vääristynyt - hän ei koe kehoaan omakseen - mikä on oikeastaan odotettavisssa oleva asia - siis siinä mielessä luonnollista - koska kaikki tapahtuu toisen avustamana - pukeminen, peseytyminen, ruokailu jne. Tämä varmaan myös masentaa iäkästä ihmistä - mutta depressiolääkityksestä ei ole apua - sama jatkuu - mistä on kyse ja miten voi auttaa? Lääketiede tarjoaa kemiallisen avun, jonka avulla sopeuttaa ihminen sen hetkiseen tilanteeseen -mutta itse asia - syy - ei poistu - annetaan vain väline, joka pakoittaa aivot sopeutumaan sairauden tuomiin muutoksiin - siis eräänlaista kemiallista aivojen huijausta. Onnellisuuspilleri helvettiin tulevalle?