Minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen kuoli tapaturmaisesti ja se on tietenkin ollut todella kova paikka. Hänen perheen jäsenensä on keronut avoimesti, että kun joku toinen tulee halaamaan itku silmässä, häntä suututtaa ja hän haluaisi sanoa, että "et voi käyttäytyä noin, koska se oli sentään minun isäni, ei sinun".
Niin nyt en todellakaan tiedä miten suhtautua tähän asiaan. En missään nimessä halua loukata tätä ihmistä, mutta vainaja oli kuitenkin minulle todella tärkeä ihminen ja osa perhettä, joten en osaa siirtää surua ja tuskaa pois ja esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Onko kenelläkään vinkkejä tilanteeseen? Tai osaisiko joku antaa neuvoja, että miten surun pystyisi kätkemään ja itkun pidättämään, jottei loukka toista?
Miten suhtautua kun vainajan omainen ei anna muille lupaa surra?
pillittäjä
9
336
Vastaukset
- lapsen näkökohta
mä voin kertoa asian omalta kohdaltani; lapsen joka menetti isän.
isä kuoli täysin yllättäen juuri viisikymmentä täyttäneenä. mä olin nuorin lapsista itse juuri kaksikymmentä täyttänyt. isä oli mulle se elämän tuki ja turva. kun tapahtui mitä tapahtui mä tunsin suunnatonta vihaa, mitä kohtaan? sitä että isän elämä jäi kesken, hänen unelmat ja eläkepäivien haaveet jäivät totouttamatta. sitä kohtaan että jos joskus omia lapsia olisin saanut he eivät olisi päässeet tutustumaan isään eikä isä olisi mun lapsiin koskaan tutustunut. suoraan sanottuna siinä tilassa ei paljoa muiden murheet (perheen ulkopuolisten) paljoa kiinnostanut eikä heidän puheitaan jaksanut kuulla. ei se itsekästä ole, siinä vaan suuren menetyksen kokeneena ei vain jaksa ottaa toisten "itkuja" vastaan. myöhemmin tulee se sympatia toisia kohtaan ja haluaakin kuunnella niitä hyviä muistoja toisesta, "nähdä" se oma isä muiden silmin. silloin tärkeintä oli selvitä itse ja olla äidin tukena. jokaisella on oikeus tuntea ikävää ja itkeä toisen ihmisen menetyksestä, mutta jos se on oman surun "kaatamista" lähiomaisten niskaan, sitä ei kannata tehdä, kannattaa etsiä toinen väylä sille. en sano että sinä olisit ajattelematon, mutta voin kertoa että jotkut ihmiset ovat vain todella ajattelemattomia noina aikoina. ihan esimerkkinä, yksi tuttava pariskunta tuli tekemään ostotarjousta viikko isän hautajaisten jälkeen talosta.
tutustuin näihin sivuihin viime syksynä kun läheisen kuolema toi kaiken taas ajankohtaiseksi, ne tunteet tuosta isän kuolemasta ja siitä seuranneista ajoista.
seuraava varmaan loukkaa joitakin leskiä, mutta tosiasia on että kun leski menettää elämän rakkauden niin lapset menettävät sen ainoan isän tai äidin. näin lapsen suunnalta katsottuna vielä viisitoista vuotta myöhemminkin olen sitä mieltä että suurimman menetyksen kokevat lapset. sitä menetettyä rakkautta leski ei saa takaisin se on selvä, mutta voi löytää uuden rakkauden, toisenlaisen mutta lapsi ei ikinä enään löydä sitä isän / äidin rakkautta, se menee sen kuolleen vanhemman mukana tuolle toiselle puolelle rajaa. näin lapsen kannalta katsottuna toivonkin että jokainen leski omassa surussaan ajattelisi myös tuon puolen asiassa, koittaisi omassa surussaan jaksaa tukea ja kuunnella lapsia, mitä nuorempia sen tärkeämpää se on.
ystäväni kuoleman kohdalla se ikävä kyllä meni niin että leski näki vain oman menetyksen ei tajunut tuota lasten kannalta asiaa katsottuna.. mutta se asia ei kuulu minulle. kuten näillä sivuilla on sanottu, jokainen tyylillään.- Kohti valoa
Olen lapseton leski. Mieheni kuoli syys/2013.
Olimme 20 vuotta yhdessä,siitä 9 vuotta avioliitossa.
Mieheni ensimmäisessä avioliitossa,hänellä oli kolme lasta.
Kaksi vanhinta oli muuttanut pois kotoa,ja poika oli 13, kun he erosivat.
Mies itse piti,hyvin vähän yhteyttä lapsiinsa,omalla päätöksellään.
Lapset ja lapsenlapset muistivat kortilla tai lahjalla merkkipäivinä.
Mieheni sai aivoverenvuodon joulu/2012.
Halvaantui Ym. Oli 7 kk sairaalassa yhtäjaksoisesti.
Vanhin tytär kävi 2 kertaa katsomassa.
Toinen tytär muutaman kerran. Poika 2 kertaa.
Olin hänen omahoitajansa,kun hän pääsi kotiin.
Lapset eivät käyneet kertaakaan katsomassa isäänsä kotonamme. Mies oli täysin hoidettava.
Kun mieheni kuoli,hoidin yksin kaikki asiat. Arkut,tuhkaukset jne
Tyttäret halusivat pitää muistotilaisuuden.
En mennyt tilsusuuteen,koska mieheni exä oli siellä. Hänhän on lasten äiti.
Pidin ystävieni kanssa pienen kahvihetken,mieheni kunniaksi.
Lapset itkivät siunauskappelissa arkun vieressä lähes hysteerisesti.
Papin kanssa,kun keskustelin ohjelmasta ,kerroin lähtökohdat.
Pappi sanoi jo etukäteen,että lapset tulevat loppuelämänsä kantamaan syyllisyydentuskaa, kun eivät isäänsä käyneet katsomassa.
En osaa sanoa,kuka suree eniten lapset,exä vai minä,leski.
Mutta ajatukseni on,että tavattaisiin ihmisiä,jotka ovat elossa.
Turhaa enää itkeä arkun vieressä,mitä sanomatta jäi. - MariaNeit
Kohti valoa kirjoitti:
Olen lapseton leski. Mieheni kuoli syys/2013.
Olimme 20 vuotta yhdessä,siitä 9 vuotta avioliitossa.
Mieheni ensimmäisessä avioliitossa,hänellä oli kolme lasta.
Kaksi vanhinta oli muuttanut pois kotoa,ja poika oli 13, kun he erosivat.
Mies itse piti,hyvin vähän yhteyttä lapsiinsa,omalla päätöksellään.
Lapset ja lapsenlapset muistivat kortilla tai lahjalla merkkipäivinä.
Mieheni sai aivoverenvuodon joulu/2012.
Halvaantui Ym. Oli 7 kk sairaalassa yhtäjaksoisesti.
Vanhin tytär kävi 2 kertaa katsomassa.
Toinen tytär muutaman kerran. Poika 2 kertaa.
Olin hänen omahoitajansa,kun hän pääsi kotiin.
Lapset eivät käyneet kertaakaan katsomassa isäänsä kotonamme. Mies oli täysin hoidettava.
Kun mieheni kuoli,hoidin yksin kaikki asiat. Arkut,tuhkaukset jne
Tyttäret halusivat pitää muistotilaisuuden.
En mennyt tilsusuuteen,koska mieheni exä oli siellä. Hänhän on lasten äiti.
Pidin ystävieni kanssa pienen kahvihetken,mieheni kunniaksi.
Lapset itkivät siunauskappelissa arkun vieressä lähes hysteerisesti.
Papin kanssa,kun keskustelin ohjelmasta ,kerroin lähtökohdat.
Pappi sanoi jo etukäteen,että lapset tulevat loppuelämänsä kantamaan syyllisyydentuskaa, kun eivät isäänsä käyneet katsomassa.
En osaa sanoa,kuka suree eniten lapset,exä vai minä,leski.
Mutta ajatukseni on,että tavattaisiin ihmisiä,jotka ovat elossa.
Turhaa enää itkeä arkun vieressä,mitä sanomatta jäi.Ei kenelläkään ole lupaa hallita toisen ihmisen tunteita. Ei pidä mennä sellaiseen retkuun, että antaa jonkun muun säädellä tunteitaan. Voi sanoa kauniisti: EI. Kuolema nostattaa usein tunnekuohun, jossa ei oikein löydy tolkkua mistään. Kyllä se ajan mittaan laantuu.
Mieheni kuollessa hänen äitinsä halusi saada selville jonkin kumman kautta, kenen suru on suurempi, minun vai hänen.
En keskustellut aiheesta hänen kanssaan, koska keskusteltavaa ei ollut. - isän rakkaus
Kohti valoa kirjoitti:
Olen lapseton leski. Mieheni kuoli syys/2013.
Olimme 20 vuotta yhdessä,siitä 9 vuotta avioliitossa.
Mieheni ensimmäisessä avioliitossa,hänellä oli kolme lasta.
Kaksi vanhinta oli muuttanut pois kotoa,ja poika oli 13, kun he erosivat.
Mies itse piti,hyvin vähän yhteyttä lapsiinsa,omalla päätöksellään.
Lapset ja lapsenlapset muistivat kortilla tai lahjalla merkkipäivinä.
Mieheni sai aivoverenvuodon joulu/2012.
Halvaantui Ym. Oli 7 kk sairaalassa yhtäjaksoisesti.
Vanhin tytär kävi 2 kertaa katsomassa.
Toinen tytär muutaman kerran. Poika 2 kertaa.
Olin hänen omahoitajansa,kun hän pääsi kotiin.
Lapset eivät käyneet kertaakaan katsomassa isäänsä kotonamme. Mies oli täysin hoidettava.
Kun mieheni kuoli,hoidin yksin kaikki asiat. Arkut,tuhkaukset jne
Tyttäret halusivat pitää muistotilaisuuden.
En mennyt tilsusuuteen,koska mieheni exä oli siellä. Hänhän on lasten äiti.
Pidin ystävieni kanssa pienen kahvihetken,mieheni kunniaksi.
Lapset itkivät siunauskappelissa arkun vieressä lähes hysteerisesti.
Papin kanssa,kun keskustelin ohjelmasta ,kerroin lähtökohdat.
Pappi sanoi jo etukäteen,että lapset tulevat loppuelämänsä kantamaan syyllisyydentuskaa, kun eivät isäänsä käyneet katsomassa.
En osaa sanoa,kuka suree eniten lapset,exä vai minä,leski.
Mutta ajatukseni on,että tavattaisiin ihmisiä,jotka ovat elossa.
Turhaa enää itkeä arkun vieressä,mitä sanomatta jäi.Hei lapseton leski,
Surullinen on kirjoituksesi. Osan ottoni.
Uusperheet ovat kai vielä konstikkaampia kuin se ensimmäinen. Osapuolia kun on enemmän.
Yksi asia minulle nousi pinnalle kun luin kirjoituksesi. Asetuin lasten asemaan ja mieleen jäi ettei puolisosi pitänyt yhteyttä lapsiinsa. Lapset kuitenkin muistivat merkkipäivinä. Ehkä he kaipasivat yhteyttä kuten jokainen lapsi kaipaa vanhemmiltaan?
Opettiko isä samalla lapsilleen ettei heidän välillään tule pitää yhteyttä juuri ollenkaan? Se pisti miettimään kun itse pidän omasta tahdostani heikosti yhteyttä joihinkin nuorempiin.
Mielestäni papin kommentti syyllisyyden kantamisesta on kumma. Tunsivatko lapset edes syyllisyyttä? Ehkä he tunsivatkin kaipausta?
Surevat sitä ettei isä sitten koskaan juuri vaivautunut heitä tapaamaan. Lapset odottavat rakkautta.
Ymmärrän toki sinunkin näkemyksen ja pettymyksen siitä ettei lapset tervehtineet isäänsä jurikaan. Oliko se sinun odotua vai puolisosi? - Leski
isän rakkaus kirjoitti:
Hei lapseton leski,
Surullinen on kirjoituksesi. Osan ottoni.
Uusperheet ovat kai vielä konstikkaampia kuin se ensimmäinen. Osapuolia kun on enemmän.
Yksi asia minulle nousi pinnalle kun luin kirjoituksesi. Asetuin lasten asemaan ja mieleen jäi ettei puolisosi pitänyt yhteyttä lapsiinsa. Lapset kuitenkin muistivat merkkipäivinä. Ehkä he kaipasivat yhteyttä kuten jokainen lapsi kaipaa vanhemmiltaan?
Opettiko isä samalla lapsilleen ettei heidän välillään tule pitää yhteyttä juuri ollenkaan? Se pisti miettimään kun itse pidän omasta tahdostani heikosti yhteyttä joihinkin nuorempiin.
Mielestäni papin kommentti syyllisyyden kantamisesta on kumma. Tunsivatko lapset edes syyllisyyttä? Ehkä he tunsivatkin kaipausta?
Surevat sitä ettei isä sitten koskaan juuri vaivautunut heitä tapaamaan. Lapset odottavat rakkautta.
Ymmärrän toki sinunkin näkemyksen ja pettymyksen siitä ettei lapset tervehtineet isäänsä jurikaan. Oliko se sinun odotua vai puolisosi?Kohti valoa,leski vastaa.
Lasten puolesta minun on vaikea sanoa mitään. Mieheni oli jäyhä kainuulainen,omissa oloissaan viihtyvä. Hän tuli isäksi armeija- aikana vain 20-vuotiaana. Itse kertoi,että oli täysin ulkona isyydestä. Hänen oma isänsä oli kuollut hänen ollessaan vain 3-vuotias. Hänellä ei ollut oman isän mallia. Avioliitto ja lapset täysin kypsymättömälle miehelle,mies kertoi minulle. Pakkoavioliitto lapsen takia.
Hän teki kovasti työtä ja rakensi lapsilleen kodin ja koulutti heidät. Ym.
Mutta niinkuin hän kertoi,joku yhteenkuuluvaisuuden tunne puuttui. Hän puhui useasti,onko poika hänen. Exä oli sanonut,että hänellä on ollut seikkailunsa. Molemmat puolisot käyttivät runsaasti alkoholia ja riitelivät rajusti.
Mies siis lähti avioliitosta. Tapasin hänet tähän saumaan. Mies oli ihan hajalla. Talo myyty,viinaa kului,sairaudet iskivät. Mies ajelehti takki auki joka suuntaan.
Lapset eivät olleet mielessä,vaan työ ja viina,kaljabaarit ja yllättäen minä.
Otin itsekin silloin paljon ja meillä synkkasi. Ryyppäsimme kotonamme kun oltiin työttömiä. Vakka löysi kantensa.
Elämä tasoittui. Mentiin työelämään,mutta miehen suhde omiin lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa oli etäinen. Ei kuulunut minulle,miten mies asian käsitteli. Mies päätti itse.
Menimme avioon ja olimme aina yhdessä. Kunnes....kuolema erotti.
En tarkoita,että lasten olisi täytynyt käydä isäänsä katsomassa. Olivat tosiaan täysin vieraita. Mies ei enää tunnistanut heitä,kun sairaus eteni.
Hän nyt vaan sattui olemaan heidän isänsä.
Heippa
kirjoitan tähän vain muutaman kommentin. Silloin kun ihminen suree, on hyvin tavallista, että hän menettää kyvyn asettua toisten ihmisten asemaan. Joku voi todella ”omistaa” surun niin, että kaikkien muiden suru tuntuu merkityksettömältä. Siksi toivon, että suuren surun kokeneille voisimme ikään kuin antaa anteeksi sen, jos he käyttäytyvät mielestämme ”kummallisesti”. Omaa suruaan voi käsitellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka sen pystyvät ottamaan vastaan ja jakamaan – ja he eivät aina ole lähiomaisia.
Mielestäni ”lapsi” yllä kirjoitti oikein oivallisen näkökulman: suurimman surun hetkellä vain oma suru on tärkeä, mutta myöhemmin on olennaista, jos voi jakaa hyviä muistoja myös muiden ihmisten kanssa.
Parhainta on silloin, jos surua ja kaipausta voidaan jakaa yhdessä. Sitten kun shokki on mennyt ohi, läheiset yleensä tarvitsevat ja kaipaavat tukea. Menetyksen kokeneelta voi ihan suoraan mennä kysymään, että onko jotain, missä voisin tukea tai auttaa.
Voimia jokaiselle surutyötä tekevälle
Päivi-pappi Hämeestä- MariaNeit
Totta puhut. Kummallista käytöstä tosiaan.
Mieheni äiti omisti suuremman surun mielestään. En kinannut aiheesta, mutta se äimistys tästä kilpailusta jäi mieleeni ikuisesti.
Kävin psykologin luona puolisen vuotta ja se auttoi minua. Miehen äiti kävi pari kertaa psykiatrilla kuuleman mukaan, mutta sairastui sitten vakavasti ja joutui keskittymään itsensä kuntouttamiseen. Tätä ns. julistettua kilpailua ei siis ratkaistu koskaan.
Emme kyenneet puhumaan miehestä juuri koskaan. Äiti muisti asiat aivan toisin kuin mitä minulle mies oli kertonut minulle. Oli paha mennä sanomaan mitään.
Jouduin lähettämään hänelle kirjeen muutaman kuukauden päästä. Pyysin että minä ja lapset saisimme rakentaa elämäämme hetkisen aikaa aivan rauhassa. Hän kunnioitti toivettani kuukauden verran. Onneksi se riitti siinä tilanteessa.
Mies siis teki itsemurhan. Kyllä sen tapahduttua järkkyi yksi jos toinenkin.
- Angervo1
Meillä sama tilanne. Äiti omii isän tapaturmaisesta kuolemasta johtuvan surun ja vaatii meitä aikuisia lapsia kestämään valittamatta. Me emme kuulemma ole samassa tilanteessa kuin hän, mehän saamme olla omissa kodeissamme, mikä onkin totta ja suotavaa, onhan meillä perheet ja lapset. Meidän pitäisi pysyä tyynenä ja vain tukea häntä, vaikka hän vastineeksi ilkeilee ja etsii meistä vikoja kai poistaakseen möykkyä sisältään, mikä on kestämätöntä.
Nyt on jo kulunut 2,5 kk. Tähän mennessä hänen huomionsa on kiinnittynyt oman itsensä uuteen haastavamman asemansa hyväksymiseen ja sen aiheuttamassa ahdingossa vellomiseen. Koskahan voi odottaa, että äitini lopettaa itsekkään vaiheensa, ryhdistäytyy, lakkaa vellomasta itsesäälissä, alkaa oikeasti surra miestään (mitä en ole nähnyt hänen vielä tekevän) ja alkaa elämään elämää kuten muutkin?
Onko toivoa, että hän sitten vihdoin antaa meidänkin surra?- Älkää valittako!
ihmisiä syntyy ja kuolee! Ei voi mitään!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 712328
Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu1012113- 781728
Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en421537- 781536
- 101467
- 311429
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?521298Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.731254Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?301209