Opin lapsena äidiltäni nielemään kiukkuni, itkuni ja peittämään iloni. Nielin ja nielin niin kauan kunnes 16 vuoden vanhana vain aloin itkemään keskellä ostoskeskusta vuolaasti. Mua hävetti ja ahdisti, pelotti tuo reaktio halusin paeta piiloon lopullisesti. Sama tapahtui pari vuotta sitten sukulaisilla kun en enää voinut piilotella tunteitani ja aloin itkemään vihasta, minulle tultiin sanomaan ettei itku auta. Sain sanotuksi heille vihdoin että nyt riittää tämä tunteiden hautominen ja ilmeetömänä eläminen, en jaksa enää! Haluan vain tällä sanoa että joskus on vain opittu siihen ehkä jo lapsena ettei purkautuminen kannata vaan se pitää kätkeä joka loppu peleissä tuo masennusta, ahdistusta ja pelkoa pahimmillaan vieden hautaan kun ei enää kestä.
Sen olen huomannut kanssa että jos uskaltaa vain puhua niin sekin keventää painoa jo hieman. Yksinäisenä on vaan vaikea avautua oikein kellekään muulle kuin esim. tälle palstalle mutta silti.
Anteeksi jos teksti vaikutti sekavalta mutta yritin avata omaa kokemustani ahdistamisen paineesta.
Sen olen huomannut kanssa että jos uskaltaa vain puhua niin sekin keventää painoa jo hieman. Yksinäisenä on vaan vaikea avautua oikein kellekään muulle kuin esim. tälle palstalle mutta silti.
Anteeksi jos teksti vaikutti sekavalta mutta yritin avata omaa kokemustani ahdistamisen paineesta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Heippa Itkuliini
Kiitos tästä tekstistä. Haluan vain sanoa, että olen samaa mieltä: tunteiden ilmaiseminen ja myös itkeminen auttavat. Usein se auttaa vielä enemmän, jos löytää ihmisen, jonka kanssa voi jakaa tunteensa. On totta, että vuosikymmeniä (ellei vuosisatoja) meitä on kasvatettu niin, että tunteiden ilmaiseminen on pahasta – erityisesti kielteisten tunteiden. Siksi moni aikuinen on oppinut kätkemään tunteensa ja pahan mielensä. Mutta yllä oleva kokemuskin osoittaa, että aina voi oppia uusia tapoja, onnea sulle! Myös tunteiden ilmaisemista voi opetella.
Tsemppiä, toivoo Päivi-pappi Hämeestä
Arvoisa kuunteleva kirkko,
kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella: olkaa hyvät, älkää tulko jakamaan neuvojanne näille mielenterveyspalstoille, ette ole mitään psykiatrian asiantuntijoita.
Tarkoituksenne ja motiivinne ovat ihan varmasti hyviä ja ystävällisiä, mutta ahdistus, masennus ja muut voivat pahimmillaan olla *ihan oikeasti* invalidisoivia, hengenvaarallisia sairauksia/oireita, jotka voivat viedä ihmisen itsetuhoisuuteen, tai elämänmittaiseen epätoivoon.
Ja en tosiaankaan sano tätä pahalla, vaan kaikella ystävyydellä. Ahdistusta ei välttämättä voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen ahdistunut.
Ymmärrän tavallaan mitä haet, mutta silti pohdin, että missä sä tossa Kuuntelevan kirkon vastauksessa näet mt-ammattilaisen neuvoja? Täällä palstalla on niin paljon kaikkea kuraa, että ihan mieluusti kaikki lämmöllä suhtautuminen ihmisten ongelmiin on tervetullutta. Ihan positionsa tunnustaen kirkko näillä palstoilla pyörii. Kirkon työntekijät eivät ainakaan lähtökohtaisesti ole mt-ammattilaisia (tosin psykoterapeutiksi kouluttautuneita löytyy sieltäkin), mutta ihmisiä kohtaavat kyllä muuten paljon vaikka sun minkälaisissa elämäntilanteissa, ja ovat itsekin ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, myös ahdistuneita ja masentuneita mahtuu joukkoon. Ja ovat kyllä koulutettuja hommaansa, eli tietävät oman ammattinsa rajat.
Mieluummin Kuunteleva kirkko kuin joku trolli-pena kehottamassa narun jatkoksi. :P