Irja Askola sanoo julkisesti kannattavansa kansalaisaloitetta tasa-arvoista AVIOLIITTOLAISTA, mutta ei ota muka kantaan siihen mitä kirkossa pitäisi mahdollisen lainmuutoksen jälkeen tehdä.
On täysin selvää, että kirkon ylimmän johdon myönteisyys läpiajettavalle homoagendalle saisi kirkossa päätöksensä homo- ja lesboparien päätymiseen kirkkojen alttareille vihittäviksi, sen jälkeen jos yhteiskunnallinen laki jo sen mahdollistaisi, sillä silloin vedottaisiin varmuudella nimeomaan lain voimaiseen yhteiskunnalliseen päätökseen, jonka tasa-arvoa kunnioittavaa kirkkokin katsoisi olevansa velvollinen muka noudattamaan kuten, kirkko aina aikansa poliittisia päätöksiä myötäilevänä instituutiona katsoo olevansa velvollinen noudattamaan. Tämä on kavala tapa ajaa asia läpi lopulta kirkossakin, ja jatkossa siis nimeomaan beesaten yhteiskunnallisen päätöksenteon vanavedessä surffaten.
On täysin selvää, että kirkon ylimmän johdon myönteisyys läpiajettavalle homoagendalle saisi kirkossa päätöksensä homo- ja lesboparien päätymiseen kirkkojen alttareille vihittäviksi, sen jälkeen jos yhteiskunnallinen laki jo sen mahdollistaisi, sillä silloin vedottaisiin varmuudella nimeomaan lain voimaiseen yhteiskunnalliseen päätökseen, jonka tasa-arvoa kunnioittavaa kirkkokin katsoisi olevansa velvollinen muka noudattamaan kuten, kirkko aina aikansa poliittisia päätöksiä myötäilevänä instituutiona katsoo olevansa velvollinen noudattamaan. Tämä on kavala tapa ajaa asia läpi lopulta kirkossakin, ja jatkossa siis nimeomaan beesaten yhteiskunnallisen päätöksenteon vanavedessä surffaten.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samoin meneteltiin naispappeuden hyväksymisen yhteydessä, ja kun naispappeus oli "tasa-arvoon" vedoten saatu ajettua läpi, - niiden miespappien omantunnon vapautta ei enää kunniotettukaan, vaan heidät marssitettiin varottavana esimerkkinä "leivättömän pöytän ääreen", eli asetettiin syytteeseen "tasa-arvolain" perusteella maallisissa tuomioistuimissa, koska he olivat kieltäytyneet omantunnon syistä toimimasta yhteistyössä jumalanpalveluksissa naispappien kanssa. Näin kirkko salakavalasti ratkaisi sen kiistan jota se ei reilusti kyennyt ratkaisemaan ajaessaan läpi naispappeuden.
Se mitä kirkolliskokoukset sanovat kirkon harkintavallaksi, onkin usein vain uskontopoliittista kavaluutta ja kirkon institutionaalista kykyä integroida vaikeita päätöksiään maalliseenkin lainsäädäntöön, tavalla joka on ominaista historialliselle uskontofasismille - läpi historian saaton.