Seuratessani homouteen

liittyvää keskustelua minulle tulee mieleeni tosikertomus puhtaista pojista ja taivaan tyttäristä.

Jooseppi meni Pietariin myymään viljaa ja palasi kotiin “tyhjänä poikana”. Seuraavat kuukaudet kuluivatkin sitten sairastellessa uuninpankolla. Joosepin vaimo, Mari, oli miehelleen kiukkuinen, sillä hän oli tehnyt tekosensa kertomatta asiasta etukäteen.

Tarina on peräisin Nina Lavosen tutkimustaan varten tekemistä haastatteluista. Parisataasivuinen kirja Inkerissä vaikuttaneesta uskonnollisesta “Leikkaajien” lahkosta on pian valmistumassa. Kuten nimikin viittaa, leikkaajat harjoittivat itsensä silpomista tavoitellessaan taivaskelpoisuutta.

Sukupuolisuus oli pahin mahdollinen synti, minkä vuoksi miehet antoivat kuohita itsensä ja naiset leikkauttivat rintansa. Leikkaajien mukaan Jumala loi ihmisen ilman sukupuolielimiä, jotka ilmestyivät vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Kaikki maailman pahuus kätkeytyy pussissa riippuvaan kahteen palloon, minkä vuoksi niistä oli päästävä eroon.

Naisten sisäisiin sukuelimiin ei yleensä kajottu, mutta häpykieli poistettiin samaan tapaan kuin joissakin muslimikulttuureissa yhä tehdään. Erityisen autuas miehestä tuli, jos häneltä kivespussien lisäksi poistettiin koko penis. Näin “puhtaat pojat” joutuivat virtsatessaan käyttämään apuvälineenä lehmänsarvea.

Leikkaajien lahkon syntyhistoriasta on eri teorioita. Väitetään, että leikkaajat olisivat syntyneet vastareaktiona ns. hyppääjien lahkon vapaalle seksuaalisuudelle ja insestille. Hyppääjiksi kutsuttiin uskonnollista hurmosliikettä, jolle tyypillistä oli rytmikäs liikehdintä ja tanssi.

Virkavaltaa ja papistoa vastustavat hyppääjät sanoutuivat eivät kunnioittaneet avioliittoa instituutiona, vaan pitivät parempana vapaata rakkautta. Hyppääjien l kokoukset päättyivät tavallisesti transsitilassa harjoitettuun ryhmäseksiin.

Aktin kohteena saattoi olla kuka tahansa ja pimeissä kokoustiloissa partneri voi olla myös äiti tai sisko, isä tai veli. Leikkaajat säilyttivät joitakin hyppääjien piirteitä, mm. tanssin ja liikehdinnän, mutta ajautuivat suhteessa seksuaalisuuteen toiseen ääripäähän.

Sekä hyppääjien että leikkaajien lahko sai jalansijaa Inkerinmaalla, erityisesti Keski- ja Länsi Inkerissä. Mm. Kupanitsan seudulla oli paljon hyppääjiä. Vaikka hurmosliikkeet mielletään 1800-luvun ilmiöiksi, ne olivat voimissaan yhä 1900-luvun alun vuosikymmeninä. Suomessa taipumus näyttää yhä olevan voimissaan.

Petroskoissa vielä sodan jälkeisinä vuosina leikkaajat pitivät kokouksiaan Hiilisuolla. Lapsena kohdatut, leikatut sukulaiset herättivät itse asiassa Nina Lavosen mielenkiinnon tutkia asiaa nyt myöhemmin.

Itse leikkaaminen oli monessa suhteessa julmaa puuhaa. Alkeellisilla välineillä, kuten nahka- ja partaveitsellä ja kotioloissa, ilman kivun lievitystä suoritettuna, fyysisen tuskan määrä on ollut mittaamaton. Silminnäkijöiden kuvausten mukana naisten rinnat kurottiin narulla ja miehet hauduttivat kiveksiään kuumassa vedessä ennen irrottamista.

Arvet jäivät muistoiksi menetetyistä elimistä. Nina Lavonen muistaa, miten leikatut naiset häpesivät ruumistaan esimerkiksi yhteissaunoissa.

Myös miehet saattoivat nähdä vuosienkin jälkeen seksuaalisia unia. Eräskin kuohittu mies rankaisi itseään unistaan istumalla seuraavana päivänä kylmässä vedessä.

Olisikohan paikallaan muutamien meistä mennä istumaan kylmään veteen, ettei nuo kikkeli-asia tulisi meille liian tärkeiksi, jolloin Jumalan meihin kohdentama runsaskin armo saattaa monilta unohtua. Puhumattakaan UT rakkauden sanomasta.