lapsiperhe täällä

Vaatteita saatte Hope yhdistykseltä ja ruoka-apua kirkon diakoniasta tai Pelastusarmeijasta tai ihan ruokajonosta!

Kondoominkäyttöä kannattaa harjoitella ja myös käyttää sitä.

Jees vaara ohi!

Lähetin AP:lle kaikkea tarvitsemaansa. Siunausta sinulle ja ei kestä kiittää, on aina ilo auttaa!

T: Veli-Pekka Muholahti

Meinaakkos mennä kripparille myymään jos tulee hirrrven paljon vaatetta?

Tääl on kaikki köyhiä. Ei oo mitään, ei edes lapsia oo ollu varaa tehdä. Nii mistäs sulle apua? En tiä muuta ku et laita lapset töihin. Nii ennen tehtii, saivatten lapset eres ruokaa lapsenpiikoina ja paimenpoikina.
Tai menkää koko sakki kerjuulle vaikkas kunnantalon etee tai kaupunkintalon etee.

Joo kyhiä ollaan. Mut sopu sijaa antaa, pistetään silakka kymmeneen ossaan.

Olis kannattanut miettiä, tekeekö muksuja kärsimään tähän surkeaan Suomeen.

..vääntää näitä aloituksia tänne ja trollailla. Lainaan tuossa aiemmin kirjoittamaani omasta lapsuudestani, jolloin ei ollut mitään leipäjonoja, asumistukia ym. lapsilisää saatiin.
"Kuules nyt, et TAATUSTI tiedä mitään lapsiperheen köyhyydestä, jos et ole kasvanut ja elänyt yrittäjäperheessä, kun mitään yhteiskunnan tukiverkkoa ei ollut lapsilisiä lukuun ottamatta ja sovitut urakat eivät toteutuneet taikka suuri asiakas teki konkurssin.
Elin lapsuuttani 1960-luvulla ja meillä oli pieni saha, jossa sahattiin koivua huonekalutehtaille enimmäkseen. Yksi suurista ostajista teki konkurssin ja jätti isälleni maksamatta melkoiset saatavat, samaan aikaan naapureiden kanssa oli perustettu oma sähköyhtiö, jonka vuoksi oli jouduttu ottamaan velkaa melkoisesti, tuolle sähköyhtiölle tuli vielä ylimääräisiä ongelmia ja osakkailta jouduttiin keräämään lisää rahaa. Pankista ei enään annettu lisää rahaa lainaksi, omakin konkurssi alkoi näyttämään varmalta. Naapureilla oli lähes sama tilanne, kuin meilläkin, osalta pankki myin pakkohuutokaupalla talon, osa joutui lähtemään Ruotsiin töihin, yksi naapuri teki itsemurhan epätoivoisessa taloustilanteessa, yhdessä perheessä emäntä myi itseään ja paria vanhempaa tytärtä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdestä perheestä vanhin poika pääsi rauhanturvaajaksi Kyprokselle ja pelasti perheensä sillä.
Joka perheessä kalastettiin ja oli oma kasvimaa, marjoja käytiin poimimassa, oli porsas kasvamassa jossain nurkassa ja sille kerättiin ruokaa ojanpenkoista.

Uskallan väittää, että kukaan ei joudu nykyään niin tiukkaan tilanteeseen Suomessa tänä päivänä, missä me silloin oltiin, ei edes lapsiperheet."

Lue tuo tarina ajatuksella ja mieti vaikka niiden naapurini kahden vanhimman tyttären kohtaloa perheen ahdingossa. Arvaat varmaan, että he eivät ole käynneet sen jälkeen lapsuuden maisemissaan. Tuolloin työvoimatoimistosta sai vain menolipun Ruotsiin, moni otti sen koska vaihtoehtoa ei ollut. Jos oli edes jonkilainen työpaikka, niin ei ollut mitään mahdollisuutta päästä rauhanturvaajaksi YK-joukkoihin, sinnekin otettiin vain todellisia työttömiä.
Ja miten meille kävi. Olimme jopa yhteydessä Australiaan muuttajien värväykseen ja olimme muuttamassa Australiaan, kuten oli tehnyt se huonekalutehtailijakin, joka teki konkurssin ja järjesti osaltaa meillekin sen talousahdingon. Australia maksoi silloin vain menolipun sinne ja muutenkin kaikki olisi järjestynyt, mutta olimme sidottuina tänne Suomeen yhden valtionlainan vuoksi, joka liekasi meidät käytännössä tänne vielä seuraavaksi 20vuodeksi. Lainaa ei pystynyt maksamaan kerralla pois, jolloin olisimme olleet vapaat, vaan se piti maksaa ASO:n hyväksymän maksuohjelman mukaan, viimeinen maksuerä maksettiin siitä sitten v. 1986 ja voitte arvata, että tuo maksukuitti pistettiin seinälle tauluksi, niin paljon me siitä lainasta kärsittiin.
Jotenkin me sitten pärjättiin, äiti ompeli vanhalla poljettavalla Husqwarna ompelukoneella vaatteita itselle ja naapureille, siitä tuli säästöä ja hieman rahaa. Äiti vaatetti minun ja siskoni lapsilisällä koko perheen, kun hän osti halpoja palakankaita kilotavarana, samoista kankaista hän ompeli naapureillekin.
Isä oli aika kekseliäs, hän sai myytyä osan puutavarasta yhdelle ikkuna- ja ovitehtaalle, vaikka se ei ihan käypästä sinne ollutkaan. Osasta puutavarasta hän teki tontillemme kesäksi suuren sikatarhan ja OTK:n auto toi meille melkoisen lastin porsaita. Porsaat isä oli saannut maksettu vekselillä. Koska kaikki asiakkaat eivät pystyneet maksamaan isälle sahauksista ja puutavarasta, sai hän maksuna kaikenlaista sioille syötäväksi kelpaavaa. Syksyllä OTK:n karjankuljetusauto haki siat teurastamolle ja isä sai vekselin maksettua ja sai muitakin velkoja hoidettua, että pankki ei myynnyt taloamme pakkohuutokaupassa. Seuraavana kesänä meillä oli taas sikoja joka paikassa, voi sitä hajua. Meillä ei ollut edes joulukinkkua pöydässä, kun kaikkia yökötti ajatuskin kinkun syömisestä!
Talvella isä oli poissa, hän kävi metsätöissä ja oli kotona vain viikonloppuna, tuli lauantaina iltapäivällä ja teki kotihommia viikonloppuna, että me pärjättiin viikko taas ilman isän apua. Keväällä sahattiin vielä vähän, mutta sahaustoiminta oli pakko lopettaa v. 1967, kun liikevaihtoverotus puri niin kovasti toimintaan ja muutenkin pienien sahojen tilanne muuttui niin paljon tuolloin. Isä ei polttanut sahaansa, mutta moni hänen tutuista sahanomistajista sortui siihenkin tiukassa tilanteessa.
Tuota tiukkaa aikaa 1960-luvulla kuvaa sekin, että yksi naapurimme mitä ilmeisemmin poltti juuri valmistuneen omakotitalonsa vakuutuskorvauksen vuoksi, lapsien syyksi se tulipalo meni, että olisivat leikkineet tulitikuilla, mutta en oikein jaksa uskoa. Kummasti niitä tulipaloja oli muuallakin lähistöllä, ainakin kahden koulukaverini koti paloi niinä samoina aikoina.

Ei tarvitse tänä päivänä kenenkään alkaa lapsiaan myymään taikka muutenkaan tekemään epäinhimillisiä tekoja. Kyllä yhteiskunnalta apua löytyy.