En halua olla äiti

kinkkinen tilanne sanoisinko..?
oletko ajatellut että ehkä sinulla voisi olla jonkin sortin synnytyksen jälkeinen masennus/olet vain muuten vain masentunut..koska tottakai koko tuo tilanne pistää mielen matalaksi.
tuskin olet ensimmäinen nainen maailmassa jolle tuo äitiys nyt ei mitään herkkua ole..
voisitko keskustella asiasta miehesi kanssa..tai esim. näyttää tämän kirjoittamasi viestin hänelle?
ehkä hänkin sitten olisi enemmän "kartalla" tunteistasi.

kannattaa nyt kuitenkin myös kokeilla jotain "terapiaa" ja mennä vaikka ihan jollekin terapeutille juttelemaan myös noista tunteistasi, ehkä hän osaisi myös auttaa ja antaa vinkkejä arjessa jaksamiseen, koska lasta nyt et saa työnnettyä takaisin sinne mistä on tullut..eikä tehtyä saa tekemättömäksi.

no kerronpa pienen jutun kuitenkin itsestäni kun hankin tuon meidän ensimmäisen koiran miehen kanssa(ei ole verrattavissa ehkä mutta minulle iso juttu).
eli olin jo pidemmän aikaa halunnut koiran ja kävin kesätöissä keräämässä rahaa.. piti saada juuri se tietynlainen koira mitä olin aina halunnut.
no, kun olin saanut rahat kasaan niin aloin etsimään tulevaa perheenjäsentä netistä..ja sieltähän nuori "herra" löytyi :)
käytiin uusi kaveri hakemassa kotiin ja oltiin tyytyväisiä pienestä.
mutta yöt eivät olleet niin helppoja kun pieni piti meteliä ja istui pedissään hölmistyneenä ja halusi sänkyyn viereen nukkumaan ja oli vaikka mitä hätää...meinasi hermo mennä!
mikään ei ollut hyvin ja ei oikein alkuun osannut lukea koiraa.
tuli pissat ja välillä kakat petiin ja välillä itseä ihmetytti kun koira vain öisin istui pedissään ja kävin ulkonakin monesti jos vaikka olisi hätä..
taisi vaan kuitenkin olla seurankipeä ja itse taas ihan hirveän väsynyt.
ekat 2 viikkoa olivat hankalia kun koira ylipäätään tottui ympäristöönsä.
itselläkin pieni opettelu koiran kanssa elämiseen :)
ja on tuo kaveri välillä sairastellut ja vaikka mitä..mutta ollaan selvitty, vaikka välillä ollutkin vaikeaa.

eli uskon että kun nyt saisit jotain pientä apua itsellesi tuohon asiaan ja tukea niin asiat alkavat selvitä.
tottakai aina pienen lapsen kanssa on vaikeaa ja aivan varmasti vaikeampaa jos ei ikinä ole lasta halunnut..valitettavasti se on sinun ja miehesi lapsi, ja teidän on nyt hoidettava häntä.
pikkuhiljaa alat tutustua lapseesi rohkeasti, ei tarvitse olla mitään ihmeellistä..rentoa yhdessä vietettyä aikaa.

älä luovuta vielä.
ja BTW itsekin olen nainen ja en ole koskaan halunnut lapsia..
mutta toivon kaikkea hyvää sinulle.

Hae apua! Esim. väestöliiton sivuilta saattaisit saada jotain apua:
http://www.vaestoliitto.fi/

Anna lapsi niille, ketkä sen halusi ja lähde nostalemaan. Se voisi myös olla lapsen etu, jos siitä sen verran piittaa.

Ihan lapsen parhaaksi varmasti olisi, että avaat rohkeasti suusi neuvolassa tmv. ja haet apua tilanteeseen.

Puhu miesystäväsi kanssa, miettikää yhdessä hänelle lapsen yksinhuoltajuutta.
Ellei miehesikään halua lastanne niin silloin on olemassa sijaisperheitä, ja adoptiomahdollisuuksia.
Jos olet tosissasi voit kääntyä perheneuvojan sekä neuvolankin puoleen ja he kyllä kuuntelevat.
Muista sterilisoida itsesi niin et tule vahiongossakaan raskaaksi toista kertaa.

Juu nyt äkkiä lapsi pois siitä tilanteesta, pois sinun luotasi. Eli lapsen isä ottaa lapsen vastuulleen, jos ei pysty, niin sosiaaliviranomaisten haltuun. Lapselle on erittäin vahingollista juuri ensimmäisen vuoden aikana, jos äiti on kyvytön normaaliin tunnevuorovaikutukseen :(. Nyt äkkiä toimeksi, korjaa tilanne. Jos nainen tietää ettei äidiksi kykene, pitää tehdä ratkaisut muiden painostuksesta huolimatta.

Kuten joku ketjussa on kirjoittanut, niin jos todella tunnet noin, niin kannattaa puhua asiasta vähintään miesystäväsi kanssa. Vauvat ovat niin viattomia olentoja, että he ansaitsevat ihan jokainen tulla rakastetuksi. Mietin, että miksiköhän vauva ei ole synnyttänyt sinussa rakkauden tunteita. Se tuntuu hyvin erikoiselta. Meillä vauva on herättänyt hoivaaamistarpeen ei vain minussa vaan myös sisaruksissa. Vauvan suloinen pullea olemus ja viattomat nappisilmät ovat suorastaan valloittaneet koko perheen. Olisitkohan jollain lailla masentunut tai ehkä jotkut ei-toivotut tunteet esim pelko, häpeä, katumus tms ovat peitonneet myönteiset tunteet???? Vauvan takia sinun on haettava apua ja aloita nyt ihmeessä kertomalla totuus miesystävällesi.

Ei psykologille, vaan marssit suoraan vaikka terveyskeskuslääkärin puheille. Hän antaa lähetteen eteenpäin ja opastaa, mihin sosiaalihuollon tahoihin voit ottaa yhteyttä. Psykiatri on oikea henkilö käsittelemään tämän mittakaavan ongelmaa. Asutko yhdessä miesystäväsi kanssa, kun et puhunut avomiehestä...? Jos et ja vastaat lapsesta yksin, tilanne pitää korjata välittömästi, ts. isän on osallistuttava lapsenhoitoon vähintäänkin 50 prosentin osuudella. Valvottaako vauva?

Tilanne ei ole lapselle hyväksi. Jos ajattelet lapsen parasta, otat asian aviomesti puheeksi läheistesi kanssa ja annat hänet jonkun muun hoidettavaksi. Selvitä, voiko lapsen isä tai isovanhemmat tai joku muu sukulainen ottaa lapsen luokseen. Voit antaa hänet myös sosiaaliviranomaisen kautta sijaiskotiin tai adoptoitavaksi. Kyllä lapsia on ennenkin annettu toiseen kotiin, jos omassa kodissa ei syystä tai toisesta ole voitu pitää.

Toinen vaihtoehto on, että saisit joltain näiltä tahoilta hoitoapua mahdollisimman paljon, kunnes lapsi kasvaessaan muuttuu helpommaksi. Apua saat parhaiten, kun kerrot avoimesti tilanteesi sitä kaunistelematta. Kun lapsen sosiaalisuus kehittyy ja itkut vähenevät ja oma jaksamisesi tasaantuu, voi hyvinkin olla että opit myös iloitsemaan hänestä.

En usko että kannattaa avoimesti naapureille kertoa. Huonompaan suuntaan vaan menee, kuten itsekin sanot että pitäisivät jos minä... sellaisia tuomitsijoita me kanssaeläjät vaan olemme.

Vaan sanon ettet mitenkään ainutlaatuinen poikkeus ole, on niitä jotka eivät ihan pyyteettömästi lapsiaan rakasta. Joskus siitä tulee syyllisyydentunnetta. Arvosteletko itseäsi liian kireästi? Voimia ja asian selkeytymistä kuitenkin toivon.

Ei olekaan kukaan kommentoinut viestini jälkeen. Miten sattuikaan? Ajoin bussilla 109 Hki-Jorvi-väliä. Rattaissa n. 1 vuotias lapsi huusi sydäntäsärkevästi. Äiti täysin rauhallisena näppäili käännykkää seisoen vieressä. Kuunneltiin sitä n. 15 min. Bussi oli kuuma, vauva hikinen ja muut matkustajat jo rupesivat kääntyilemään äitiin päin. Joku sanoikin, eikö lasta voisi ottaa syliin, siihen äiti tyynesti heitti: Tulee hampaita, ei voi mitään. Sitten hän lähti kuljettajan luo moneksi minuutiksi neuvottelemaan, missä hän oikein onkaan. Lapsi huusi yksin jäädessään vielä hurjemmin jos mahdollista. Sitten äiti jäi bussista ja edelleen näytti viilipytyltä.

Niin että tulin varmemmaksi aikaisemmasta meilistäni: Tuskin sinä poikkeus olet, jollet sitten ollut juuri hän.

olen pahoillani, että olet saanut niin paljon veemäisiä viestejä..aivan kuin naisen "automaattisesti" pitäisi rakastaa lapsia..

toivoisin että voisin jotenkin olla sinulle avuksi, vaikken kovin lapsirakas ihminen olekaan, mutta tulen lasten kanssa toimeen.

ärsyttää nuo "anna lapsesi pois" viestit..en usko että kuitenkaan haluaisit lapsestasi luopua, haluaisit kenties nauttia äitiydestäsi niinkuin ne "normaalit" naiset..ehkä se vain vaatii sinulta enempi..varsinkin kun sinut itsesi ylipuhuttiin tuohon tilanteeseen, eli toisin sanoen et itse päässyt vaikuttamaan tuohon.sinun puolestasi päätettiin..luonteeltasi olet kenties miellyttämisenhaluinen? mutta nyt olisi aika myös ajatella sinun hyvinvointiasi. kun äiti voi hyvin niin lapsikin voi hyvin.

on naurettavaa muutenkin verrata sitä miten jotkut heti kokevat ns. suojelunhalua yms. jotain lasta kohtaan ja taas ihminen joka ei ole lasta koskaan halunnut on joku "kummajainen" jos ei heti rakastu lapseensa. ei ole ennenkuulumatonta tuntea niinkuin sinä tunnet nyt. haet vain apua, semmoisen puolueettoman henkilön joka osaa sanoa mikä voisi olla avuksi.

ja jätä omaan arvoonsa nuo veetuilijat..heillä vain hormoonit ovat ylikierroksilla.. ;)

tsemppiä vielä.

Silloin pitää puhua,puhua ja puhua.
Ensin anonyymina, seuraavaksi omana itsenään.
Me ei olla valmiita tähän elämään,jokainen päivä on oppimista, oli ikä mikä tahansa.

Lapsesi on puoli vuotias. Seuraavat kehitysaskeleet ovat valtavat ja ihastuttavat. Jos sisälläsi et näe äitiyttä, etkä jaksa hetkellisesti tai koko puoleen vuoteen. Seuraava askel on mennä eteenpäin omalla naamallaan neuvolan kautta.
Et ole ainoa, et ole yksin. Apua saa jos antaa käden ja pyytää sitä. Joko jatkat matkaasi opettelemalla äitiyden saloja tukien muodossa tai matkaatte eri suuntiin eri perheinä ja näette toisianne harvemin.

Itse olen ajatellut muutaman sata kertaa muuttavani öljynporauslautalle töihin ja antavani lapset pois, tai menemällä töihin lomalle vähän lähemmäs tosin. Vaikka ekaa en ole toteuttanut tokan olen ja lomaahan tuo työnteko tosiaan on.

Minusta nyt kannattaisi ajatella pelkästään sitä lapsen etua - se lapsi elää luultavasti pitkän elämän, meitä pitemmän. Jos sinä nyt pilaat sen peruslähtökohdat niin SE vasta on itsekästä ja ihan puhtaasti tyhmääkin. Voi olla jo osin liian myöhäistä lapsen psyykelle, jos olet sen kylmällä ja kalsealla otteella kasvattanut peräti puolivuotiaaksi. Eli nyt lusikka kauniiseen käteen: sinä et äidiksi sovi, joten ota vastuu tilanteesta ja hoida lapsi jonnekin muualle (siis asianmukaisen hoivan piiriin). Itse en ymmärrä kyllä mitenkään, että on annettu painostaa pitämään lapsi... tyttö tai nainen voi hakea abortin yksin ilmoittamatta siitä yhtään mitään kenellekään. Anopille, miehelle, omille vanhemmille yms. tarvitsee vain kertoa, että raskaus on mennyt kesken ennen 12. raskausviikkoa.

Hei nimimerkki, psykologille?

Olet tosiaan hankalassa tilanteessa; sinulla hoidettavana pieni lapsi ja koet ettet jaksa, halua olla äiti. Oletit etukäteen tottuvasi äitiyteen, mutta ensimmäisen puolen vuoden aikana niin ei ole käynyt. Puoli vuotta ei ole vielä pitkä aika näin suuren elämänmuutoksen kanssa, jonka lapsi ja äitiys tuovat. Uskon, että kiinnyt lapseesi ajan kanssa. Alkuaikoina äiti on väkisin kiinni lapsessaa, sekin tuo ahdistusta, mutta lapsen kasvaessa voit saada itsellesi omaa aikaakin, jota jokainen vanhempi tarvitsee. Joku jo mainitsi synnytyksen jälkeisen masennuksen. Se on yleisempää kuin ajatellaan, koska siitä ei oikein puhuta. Kohdallasi voi olla kyse myös siitä, joten aikaa tarvitaan. Rohkaisen sinua myös kuten moni muukin; hae itsellesi apua; perheneuvonnasta, seurakunnan perhetyöntekijältä, psykologilta, terveyskeskuksen lääkäriltä, Väestöliitosta, mistä tahansa sitä koet voivasi ottaa vastaan ja löydät. Näissä paikoissa sinua ei leimata millään lailla ja niissä on ammatti-ihmisiä, jotka osaavat sinua tukea. Ei kannata näin alkuvaiheessa vielä ajatella lapsesta luopumista. Se on kovin iso ja rankka päätös. Sanot, ettei sinulla ole äidinvaistoja, nekin kehittyvät ihmisillä eri tahtia, joten jos jaksat sinnitellä, voit vielä huomata, että sinulla on ne. Äitiydessä ei kannata laittaa "rimaa liian ylös"; olet varmasti riittävän hyvä äiti lapsellesi.

Tsemppiä ja jaksamista, kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi

On vain hyvä, että nostat "kissan pöydälle"
olen itse aikoinaan kokenut voimakkaan synnytyksen jälkeisen masennuksen.
Voin ymmärtää tunteitasi.

Etkä ole ainoa.

Vaikka täällä monelta saa sen kuvan, että on ainoa koko maailmassa ongelmansa kanssa.
Kysele jos vaikka jonkun tahon kautta löytyisi tukiryhmää.

Psykiatrille tai psykologille voi mennä myös, tilanteesta puhumaan, ja ahdistuksesta, terapiaa voisi pyytää (vaikka tuputtavatkin pillereitä)...

Unohda nuo "lähes täydellisten" tuomiot!

Uskon että tilanne korjaantuu, ja aika tekee myös tehtävänsä. Voimia!

Anna miehesi ja vanhempiesi hoitaa kun sen halusivatkin. Ei pitäisi ikinä alistua toisten painostukseen.

Ei itseänikään koskaan kiinnostanut vauvat ja lapset. Vaikka kuinka kehotettiin lisääntymään niin en suostunut. Yksin olisin sen saanut kuitenkin hoitaa.

1. Ensin kannattaa jutella jollekkin ammatti-ihmisellä kuten moni onkin jo neuvonut. Siellä varmasti asiat alkavat selvitä. Ehkä kyseessä on todellakin synnytyksen jälkeinen masennus.

2. Jos kyseessä ei ole masennus vaan et todellakaan halua olla äiti, sinun on mahdollista vielä päästä ulos tilanteesta. On parempi sekä sinulle itselle että lapsellesi että joku toinen kasvattaa lapsen tässä tilanteessa sen sijaan että kituttaisit ahdistavassa tilanteessa siihen saakka kunnes lapsesi on 18v. Antaisit teille molemmille paremman elämän.

3. Tiedän että on hankalaa olla ajattelematta mitä muut ajattelevat ja sanovat, mutta yritä olla miettimättä sitä. Aina joku haluaa syyllistää, se on fakta, mutta sinä tunnet oman elämäsi ja omat tunteesi ja mietteesi parhaiten. On tosi surullista että sinut on painostettu äidiksi. Älä anna muiden painostaa sinua muihin sellaisiin päätöksiin mihin et ole valmis.

Olen kokenut samanlaisia tuntemuksia tässä 1,5 vuoden äitiyden aikana. Välillä on helpompaa ja välillä en jaksaisi mitään. En kuitenkaan ole antanut vaikuttaa lapseeni, hoidan hänet hyvin ja olen läsnä, vaikka sitten yksinäni podenkin näitä negatiivisiä tunteita. Olen myös miettinyt ottaako tämän puheeksi seuraavalla neuvola käynnillä. On vain vaikea myöntää tarvitsevansa apua. tsemppiä sinulle!

omani äitini oli ääliö. poikakoti lasten koti on paras jos haluat turvaa. ei täällä naisvoittoisessa maassa ole muuta kuin naisia. mikä on... naisia. eli viimisenä tulee miehen huono olo erittäin ja nainen turmelee sen. se vain on niin.

Helppoa.
Luovutat lapsesi lastensuojelulle niin sillähän siitä kakarasta pääset...

Ei minunkaan äiti olisi äidiksi halunnut. Sitä se painostus teettää. Pitäisi aikuisen ihmisen pystyä ottamaan vastuu omista tekemisistään, mutta jos ei tee sitä mitä haluaa vaan sitä mitä muut painostavat - ei silloin pysty aitoon vastuuseenkaan. Miettikää ihmiset, elättekö omaanne vai muiden elämää, ja varsinkin sitä, annatteko muiden elää omaansa.
Olisin ihan mielelläni kasvanut perheessä, jossa minua olisi rakastettu. Minusta siis on ihan hyvä ratkaisu antaa lapsi pois. Ei pidä miettiä muita, ei muiden halveksuntaa, se on mitään ymmärtämätöntä joka tapauksessa. Mielestäni vastuu tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että asian hoitaa: ottaa rohkeasti härkää sarvista, puhuu luottamuksen arvoiselle ammattilaiselle tilanteesta ja menettelee asian hoitamiseksi oman harkintansa mukaan. Ei sinun tarvitse koko elämääsi kärsiä muiden painostuksen ja (lopulta joka tapauksessa) tuomitsemisen vuoksi. Päätä tällä kertaa kuunnella sisäistä ääntäsi: jos et tunne äidinvaistoa, se voi todella olla niin.
Sanoisin, että äitiys on ihannoitu myytti. Sen vuoksi useimmiten ihmiset eivät suostu uskomaan sitä tosiasiaa, että monille naisille ja äideille vauvat eivät vain herätä ns. äidillisiä tunteita. Mielestäni on väärin yrittää hiljentää ihminen, joka rehellisesti sanoo, että näin asia hänen kohdallaan on. Myöskään ei pitäisi tuomita minnekään helvettiin äidinvaistojen puuttumisesta... jos puuttuu niin puuttuu, sille ei kai voi mitään kuin korkeintaan terapiaa, mutta parasta tosiaan olla rehellinen ja toimia lapsen parhaaksi.
Oma äitini ei 25v elämäni aikana ole kyennyt myöntämään (häpeän pelko), että näin pääsi käymään. Olet hyvissä ajoin liikkeellä.

tee mitä teet mutta lapsi on syytön kaikkeen,, älä rankaise lasta ,, hae apua sitä kyllä löytyy, kaikkea hyvää jaksamista, asioilla on tapana järjestyä,, niin se on,

Aina voit erota ja jättää lapsen miehelle. Hanki oma asunto ja muuta sinne siinä vaiheessa kun miehsesi jää isyyslomalle ja lapsi aloittaa päiväkodin. Sitten tapat lasta etävanhempana silloin tällöin tai et ollenkaan. On kaikille parasta että et väkisin yritä sietää lastasi.

hei hyvä ihminen. Aivan aluksi halauan sanoa, että minulla oli samanlainen tilanne ja samoja tuntemuksia ensimmäisen lapseni kohdalla. Tämä ei varmasti lohduta nyt, mutta omalla kohdallani helpotti n. vuoden paikkeilla (vaikuttaa ihan liian pitkältä ajalta, etenkään kun et usko tottuvasi ikinä) kun pääsin takaisin työelämään ja sen kautta sain happea ja tajusin rakastavani lastani enemmän kuin mitään ja pitävän sitä parhaimpana asiana mitä on minulle tapahtunut.

Pahinta tuossa alussa oli juuri sen oman ajan menettäminen, epätietoisuus, toivottomuus, tunne ettei elämä enää ikinä palaudu sellaiseksi mitä haluaa elää, hirveä virhe, tuomio josta ei pääse millään eroon .Googlasin kaikki masennusjutut jne. alussa. Nyt haet ihan heti apua neuvolasta ja vaadit keskustelu apua. Kerrot tiukasti totuuden ja vaadit apua. Kerrot miehellesi heti asiasta. Nyt järjestät vapaata itsellesi joka päivä. Aivan sama miten, mutta niin että pääset pois lapsen läheltä. Tärkeintä on nyt toimia ihan heti. Jos haluat tilanteesta eroon, toimi HETI! Jo pienet muutokset tuovat sinulle apua. Kyseessä voi olla synnytyksen jälkeinen masennuskina.

Minä totuin tilanteeseen ja jotenkin uskon että sinäkin. Olet vielä tosi nuori kun lapsi on jo leikki-iässä ja saat oikeasti ihmisen, oman ihanan ihmisen lähellesi. Kun totut huomaat, että se on aivan upeaa. Alussa vaan pitää tulla ihan pohjalle, oppia ja kasvaa uudeksi ihmiseksi. Sinuksi samaksi, mutta uusilla ulottuvuuksilla. Älä anna periksi. Tsemppiä!

Mene sukupuolenvaihdosleikkaukseen ja ala isäksi. Heleppo homma senkun makaat sohvalla ja muutut lapseksi uudelleen.

Vauva-aika on vaativaa. Ensin ahdistaa vauvan kanssa, sitten se muuttuu kivaksi. Sitten kun ole päässyt täysillä äidin rooliin alkaa murrosikä ja lapsi ei enää halua olla kanssasi. Lopulta lähtee kotoa. Mikään hetki ei ole ikuinen, lapsen kanssa olet muutoksessa koko ajan. Lopulta käy kuitenkin niin, että sinä vingut lapsen perään. Hän sitten soittelee ja vastailee, jos hän ehtii tai häntä huvittaa.

En ikinä voi ajstella että jättäisin lspseni. Lapseni on kaikkeni mitä minulla on.

Hyvä, kun sanot ääneen. Itseään ei voi pakottaa pitämään jostain. Kaikkien äitien ei tarvitse olla "täydellisiä" vanhempia, joille lapsi on kaikki kaikessa. Koska kirjoitat asiasta edes täällä, olet luultavasti tietoinen omista oloistasi ja omasta sietokyvystäsi. Olet jo pelkästään siksi monia äitejä pidemmällä: niitäkin on, jotka luulevat olevansa läsnäolevia äidiksi itsekin syntyneitä, mutta eivät huomaakaan, miten suostuvat silti näkemään oman lapsensa vain ja ainoastaan tietyissä raameissa.

Tärkeintä ei ole olla tietynlainen vaan tiedostaa mahdollisimman tarkkaan, minkälainen ihminen ja kuka sinä sisimmässä olet ja hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Etsit rajoja, mitä voisit tehdä elämällesi nyt, kun siinä on lapsi.

Pystytkö ajattelemaan, että antaisit lapsen adoptoitavaksi? Tai isälleen? Jos et, niin jokin osa sinustakin haluaa olla äiti ja silloin sinun pitää kuulostella, että millä tavoin ja mihin rajaan asti kykenet ja haluat olla sitä.

Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Minä vielä halusin lapsia itse, mutta aika pian vauva-aikana tajusin, että tässä menee vuosia, ennen kuin alan löytää mitään yhteistä säveltä lasteni kanssa. Mitä vanhemmiksi he ovat kasvaneet, sitä enemmän olen alkanut saamaan yhteyttä heihin. Muutaman vuoden päästä he ovat murrosiässä ja luulen aika varmasti, että minun vanhemmuuteni on tarkoitus osua juuri niille vuosille. Silloin pystyn antamaan eniten lapsilleni: sitä ennen taas en näköjään juurikaan. Toisilla ihmisillä vanhemmuus taas toimii hyvin tiettyyn ikään asti. Minkäs sille voi, jos ei synkkaa niin ei synkkaa.

Joo, ei kannata tehdä lasta jos ei halua. Minä itse en halua lapsia tulevaisuudessa sen päätöksen olen jo tehnyt aikoja sitten. En pidä lapsista lainkaan elämä ilman heitä on oma valinta.

Sinulla voi olla synnytyksenjälkeinen masennus. Joka tapauksessa sinun pitää ottaa yhteyttä pian neuvolaan ja keskustella asiasta. Vauva-aika on monesti rankkaa ja silloin ei välttämättä ajattele kovin selkeästi. Vauvan tulo on suuri muutos ja varsinkin, jos siihen ei ole oma-aloitteisesti valmistautunut. Puhuminen kenen tahansa tilannetta ymmmärtävän ammatti-ihmisen kanssa on nyt tarpeellista lapsen ja itsesi kannalta.

Suhtautuminen lapseen voi muuttua täysin jo vuodessakin. Itsellä oli vauva-aikana päällimmmäisenä ajatus, että miten tästä selviää hengissä... Vaikka lapsi oli toivottu ja odotettu. Välillä jopa kadutti koko lapsentulo. Lapsi alkoi nukkua vasta vähän yli vuoden ikäisenä ja itse olin ihan zombie väsymyksestä. Elämä muuttui ihan toisenlaiseksi, kun lapsi alkoi nukkua kunnolla. Nyt, kun lapsi on isompi, ei ole mitään parempaa maailmassa kuin oma lapsi.

hei.älä odota äitiydeltä liikoja..ei se ole mikään osasuoritus elämässä....sinulla on negatiivisia ajatuksia nyt ja et ole varmaan ainoa siinä....
mutta älä ajattele asioita vuosien päähän,,elä tätä hetkeä ja opettele tutustumaan siihen pieneen ihmeeseen...olen varma, että löydät edes yhden positiivisen ajatuksen hänestä.......voit kirjoitella minulle henk.koht. jos kaipaat kuuntelijaa...

Hae ammattiapua neuvolan kautta. Äitiyteen kasvaminen vie oman aikansa ja kyseessä voi olla synnytykse jälkeinen masennus johon on saatavissa hoitoa.

Vittumaisia aloituksia. Eivät kaikki halua olla äitejä tai tykkää lapsista. Ei sitä välttämättä itse tajua. Oma kokemukseni on väkivaltainen lapsuus ja henkinen väkivalta. Muistan hyvin kaikki nimitykset ja haukut miten huono olen. Vertaukset sisarukseen kuinka viisas hän on, mutta minä "vahinko" olin se tyhmempi ja rumempi sisar. Aikuisiällä yritin todistaa, kuinka pystyn itsekin saamaan paremman elämän. Kaikkihan unelmoivat omasta talosta, autosta, miehestä ja lapsista. Se koko paketti, se näyttäisi hyvältä. Siispä unohdin koulujen käynnin ja keskityin siihen tärkeimpään. Nyt kun minulla on kaikki, olen tajunnut että silti olen se huono ihminen. Sisar on korkeasti koulutettu, minä en. En halua tällaista elämää. Haluan korkeaan asemaan, miehen josta oikeasti tykkään, en välttämättä lapsia. Itse päätät haluatko pitää vai et. Toisaalta jos luovut, voit katua sitä koko loppuelämäsi. Ehkä neuvola on paras paikka keskustella asiasta.

Itsellä ei ole kokemusta äitiydestä, mutta olen suunnilleen sinun ikäisesi ja tekstisi kosketti, sekä osa saamistasi vastauksista harmitti. Joten sanon nyt oman kantani.
Minulle tuli tekstistäsi sellainen vaikutelma, ettei vielä kannattaisi luovuttaa. Olit kuitenkin "valmis tottumaan" äitiyteen. Eli jos on yhtään motivaatiota yrittää niin kannattaa hakea apua omiin ongelmiisi, lapsen hoitamiseen ja opetella oma tyyli olla äiti. Vauva aika on varmasti todella "epäantoisaa", uutta ja raskasta. Hän ei vielä osaa paljoa kommunikoida ja joudut uhraamaan itsesi kokonaan hänestä huolehtimiseen. Ei kannata verrata itseä muihin äiteihin tai kiiltokuviin äitiydestä, ne varmasti masentavat. Minulle tuli jotenkin sellainen kuva, että sinulla saattaa olla huono itsetunto, tai jotain muita ongelmia elämässäsi joihin tarvitset nopeasti apua, ollaksesi täysillä läsnä lapsesi elämässä. Omassa elämässäni olen huomannut, että jos on itsellä paha olla niin ei vain osaa katsoa omaa napaa pidemmälle. Kun omat ongelmansa myöntää ja tiedostaa rehellisesti niin on jo hyvin pitkällä ja voi alkaa käsittelemään negatiivisiakin tunteita järjellä.
Mutta ennenkaikkea muista että varhaisessa vaiheessa lapsi tarvitsee vuorovaikutusta kehittyäkseen tasapainoiseksi. Eli lapsen tunteisiin ja tarpeisiin on vastattava ja reagoitava välittömästi, jos et tunne siihen kykeneväsi, voisi ihan vaikka väliaikainen sijaiskoti olla hyvä ratkaisu kunnes omat tunteesi tasaantuvat.
Itse saan erilaisiin ongelmiin ja elämäntilanteisiin voimaa ja uusia näkökulmia saman henkisten kanssa keskusteluista netissä tai tosielämässä, mutta myös vaikkapa aiheeseen liittyvien elokuvien tai kirjojen parista. Katso vaikka vauvaaikaan liittyviä draamoja ja komedioita, lue kirjoja...Ja pohdi miten niissä asiat ratkeavat, Millaisia äitejä niissä on, miksi he ovat hyviä äitejä, mistä asioista äitiydessä he ovat kiitollisia, minkä asioiden vuoksi he kokevat äitiyden erilaisena? Mieti löytyykö itsestäsi yhtään löytämääsi "hyvä äiti piirrettä" , tämän puolenvuoden ajalta yhtään kiitollisuuden aihetta, tai voisitko omaksua jonkun uuden asenteen suhtautua asioihin?
Ja muista ennen kaikkea, että jonain päivänä lapsen vähän kasvettua hän saattaa olla paras ystäväsi, ja hän saattaa piristää vielä jonain päivänä muuten ehkä yksinäistä vanhuuttasi. Kaikkea hyvää sinulle ja hänelle, minkä ratkaisun teetkin!

Voin sanoa, että minullakin oli samanlaisia tuntemuksia, kun lapseni oli pieni. Tosin lapseni oli kyllä ihan haluttu, mutta sitten kun syntyi, ei tullut äidillisiä tunteita heti, kun sitä vain oli niin väsynytkin koko ajan, että välillä kovasti harmitti, että oli tullut hankittua rääkyvä ipana. Joku tuossa aiemmin kirjoittikin, että ensimmäinen vuosi oli rankin, mutta voin sanoa, että omalla kohdallani kaksi ensimmäistä vuotta olivat pahimmat. Lapsen täytettyä kolme aloin rakastaa lastani paljon enemmän. Oli hienoa, kun lapsi oppi viimein puhumaan, ja omatoimiseksi. Olenkin nauttinut ajasta enemmän lapsen kanssa nyt, kun hän on jo isompi. Vauva-aika oli rankka, mutta selvisin siitä harrastusten avulla. Minulla saattoi olla joku masennus, johon en kylläkään mitään apua hakenut. Näen vauva-ajan näin jälkeen päin hyvin mustana ja synkkänä aikana, jollaista en halua enää. Sain onneksi silloin omaa aikaa, kun lapsen isä hoiti vauvaa, ne hetket olivat sellaisia "valonpilkahduksia pimeässä" . Sinulle tekisi myös hyvää harrastaa jotain, että pääset kotiympyröistä vähäksi aikaa pois, jos lapsen isä voi hoitaa pientä. Nyt meidän muksu on jo kohta 5v. ja aika on mennyt nopeasti. Alku oli raskasta ja vaikeaa, mutta nyt tuntuu siltä, että vuodet menevät ihan liian nopeasti. Toivottavasti uskallat pyytää apua. Itse en sitä pyytänyt, ja vauva-ajasta on melkeinpä vain huonoja muistoja. Lapsenhoitoapu olisi varmasti sinulle tervetullutta ja joku harrastus, mikä piristäisi. Ei se harrastus ehkä sitä ongelmaa pois vie, että et oikein haluaisi olla äiti, mutta uskon, että kun sinulla olisi muutakin elämää, kuin vauvanhoito, jaksaisit paremmin, ja saattaisi se vauvakin alkaa tuntumaan ihanammalta ja pystyisit paremmin olemaan vauvan kanssa läsnä. Kannattaa ottaa kaikki lapsenhoito apu vastaan, jos esim. isovanhemmat haluaa hoitaa.

Kinkkinen tilanne

Koska...vauvan ja äidin (adoptio vanhemman yms.) välinen suhde on hänen ensimmäinen ja ainutlaatuisen tärkeä...Tämän suhteen avulla lapsi tutustuu ympäristöönsä, oppii luottamaan ihmisiin...yms. hän vaistoaa onko äiti tms.aidosti läsnä ym. Pidemmän päälle kielteinen asenne vauvaasi kohtaan voi vaikuttaa epäsuotuisasti hänen kehitykseensä monella tapaa. Mieti siis tarkkaan. Ja voisi olla hyvä, että hän nyt olisi miehesi seurassa enemmän kun asenteesi häntä kohtaan vaikuttaa noinkin negatiiviselta.. Tsemppiä.

Olin samssa tilanteessa noin lähes 30vuotta sitten,olin vielä nuori vasta synnyttänyt!silloin ei tiedetty synnytyksen jälkeisestä masennuksesta mitään!Onneks minun tila kesti vain pari ekaa kuukautta,kun vauva oli sylissä,en tuntenut mitään häntä kohtaan,itki vaan ja sanonin,että olisitpa jo vqikkq 15vuotias!Onneks oli hyvä mies,joka näki tilanteeni ja hoti lasta,aina kun töiltään ehti!!No sitten tyttö alko nukkuu kahden kuukauden vanhana yöt hyvin,niin alkoi pikkuhiljaa äidin tunteet nousta pintaan!!Eli väsymys oli syynä,kun en nukkunut lainkaan alkuun!!Nyt lapsi Rakas ja hänen lapset erittäin Rakkaita :)

Niin 70- luvulla ei tunnettu synnytyksenjälkeistä masennusta eräs sukulaisnainen oli synnyttänyt lapsen ja ei pystynyt lainkaan hoitamaan lastaan mies ja anoppi joutuivat hoitamaan lasta useita vuosia äiti ei halunnut hoitaa lasta ja se aiheutti sen, että tunnesidettä ei syntynyt äidin ja lapsen välille joten tässä yksi surullinen tapaus.

Puhu miehelle, ei ole pakko sanoa niin jyrkästi että "en halua tuota lasta" vaan teet selväksi että tarvit enemmän omaa aikaa ettei pää hajoa. Anna miehelle enemmän vastuuta.

Vauva- ja pikkulapsiaika on lyhyt vaikkei se nyt siltä tunnu. Ei mene kuin hujaus kun lapsi on jo isompi, voi olla hoidossa isovanhemmilla, menee päiväkotiin, kouluun, alkaa kulkemaan kavereilla ja sitten ei enää paljon kotona näykään. Isomman lapsen kanssa oleminen on kaikinpuolin helpompaa, ei mitään syöttö ja vaipparumbaa, ne leikkii järjellisiä leikkejä, osaa pelata, ymmärtää ja tuottaa ymmärrettävää puhetta, on helpompi lähteä ulos, harrastuksiin, kylään jne.

Meille tuli yllätyksenä kuinka paljon omia juttuja voi harrastaa jo heti kun vauva on vieroitettu tissiltä, toki sitä ennenkin kuljettiin ja vauva mukana, hyvin ovat tottuneet olemaan ties missä kissanristiäisissä mukana ja oppineet käyttäytymään. Meillä nuorinkin on jo eskarilainen eikä paljon "haittaa harrastuksia", miehen kans mennään vuorotellen ja välillä isovanhemmat ottaa hoitoon niin on yhteistä aikaa. Kun on omaakin tekemistä, jaksaa sitten olla niille lapsille läsnä ja parempi vanhempi, kaikki voittaa :)

Neuvojia on niin tuhottomasti. Oman ensimmäiseni synnytin 9kk odotuksen jälkeen kuolleena. Toinen 4 vuoden päästä syntyi normaalisti ja elävänä, mutta minullapa ei ollut mitään kiinnostusta ottaa lasta vaivoikseni. Ymmärrän sinua, ne äidin tunteet kasvavat ja tulevat aikanaan.
Älä hermostu on meitä muitakin hoida lastasi kuitenkin itse mutta jos sinulla on mahdollisuus hoidattaa mummeilla niin anna heidän hoitaa että saat hengähdys tauon.
Hae terapeuttista apua se on hyvä juttu ja auttaa kyllä.
En toivoisi sinun antavan lasta pois miksi mennä siitä yli missä aita on matalin myöhemmin tulet sitä katumaan kuitenkin. Nyt huolehdit siitä ettei perillisiä tule lisää, sterilisaation saat kyllä kun menet lääkäriin ja keskustelujen kautta saat myöntävän päätöksen.
Itselläni on tehty niin olin 28vuotias. Pitäjäni lekuri ei ajatusta puoltanut menin kaupungin lääkäriin yksityiselle sieltä sain puolto paperit ja leikkaus tehtiin mitä pikimmin. Oli valtava helpotus kun ei tarvinnut aina peljätä tuleeko menkat vai ei.
Olen lisäksi allerginen kaikille lääkkeille joten en voinut syödä e-pilleriä kuten muut.
Äidin vaistosi kyllä kasvaa lapsen kasvun myötä tuo pikkuvauva vaihe ei ole ikuinen. Usko minua tulet vielä lapsestasi nauttimaan kun hän hiukan kasvaa.
Tuon voin sanoa kokemuksesta, ja nyt jo mummina olosta.

Anna lapsesi adoptoittavaksi. Älä vahingoitta lastasi enempään!