Miten parantumisen alkuvaikeuksien yli?

Tiedän että suurin osa teistä täällä haluaa laihtua ja muuta sellaista, mutta juuri minun kohdallani se sai minut sairaalaan osastolle. Joten jotkut teistä jotka olette parantuneet anoreaksiasta, voisitteko kertoa minulle miten pystyitte alkamaan syömään ruokasuunnitelman mukaan? Kun syön kotona AINA kun on mahdollisuus (eli kun jompikumpi vanhemmista ei ole kyttäämässä) pienennän annoskokoja, esim. Aamupalalla kuuluisi olla 2 leipää, puuroa, jugurtti ja mehu jätän leivät pois ja jos äiti on laittanut ne valmiiksi käyn heittämässä ne roskiin ja väitän että olen suönyt ne.. Sama tapahtuu muilla aterioilla. Loppujen lopuksi minulla on sekä voittajan fiilis että huono omatunto, koska vanhempani ovat uhranneet tosi paljon puolestani ja yrittävät auttaa ja minä vain en ota apua vastaan, mutta en pysty puhumaan tästä kenellekkään, sillä pelkään osaston lääkäriä jolla käyn viikoittain en halua sinne takaisin, mutta viimekerralla olin aika lähellä sinne joutumista koska paino ei enää liiku (oli jopa vähän laskenut). Onko se mahdollista että aineenvaihdunta kiihtyy niin nopeasti ( urheilen kilpaurheilu tasolla, tosin nyt ollut taukoa jo jonkin aikaa:() että vähän päälle 2500kcal ei riitä nostamaan painoa? Vielä yksi asia painon suhteen...kun menen punnitukseen järki sanoo minulla että painon pitäisi olla noussut min. 400g mutta kun se sitten ei ole noussut minut valtaa helpottunut tunne. Miten pääsen tästä eroon? Onko kenelläkään ollut samanlaisia ajatuksia?
574
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 5

Vanhimmat

Pääset eroon vain tietoisesti nitistämällä noi anorektiset ajatukset heti alkuunsa. Anna itsellesi lupa olla terve ja syödä normaalisti. Kun ajatus leipien roskiin heittämisestä tulee mieleen, nitistä se heti alkuunsa ja syö ne leivät. Todennäköisesti tunnet syyllisyyttä kun "sorruit mässäilemään", mutta siinä kohtaa pitää vaan muistaa että nyt puhuu sairaus ja sitä ei pidä kuunnella. Ajattele sen sijaan sitä, kuinka paljon hyvää saat niistä leivistä. Sairaus on pistänyt kroppasi koville, ja jokainen ravintoaine ja kalori on tarpeen ja auttaa sinua kohti terveempää elämää. Tämä varmaan kuulostaa kovalta ja julmalta, mutta oikeasti paranemiseen ei ole muuta tietä kuin syöminen. Itselläni meni 2 vuotta tiukasti ruokasuunnitelman mukaan. Sitten vasta uskalsin alkaa kokeilla uusia ruokia.

Toinen mikä tulee mieleen kirjoituksestasi, niin motivaatioksi paranemiseen ei riitä se, että pelkäät osastolle joutumista. Sillä tavalla joudut vain kierteeseen, jossa ennen pitkää alat turvautua huijaamiseen eikä sairautesi parane mihinkään. Jäät ikään kuin välitilaan jossa joten kuten pärjäät kotona, mutta et pysty opiskelemaan etkä käymään töissä. Sun täytyy haluta parantua siksi, että haluat elää täyttä elämää ja pystyä selviytymään normaalista arjesta. Ja elämässä on niin paljon kaikkea kiinnostavaa tekemistä, että paraneminen kannattaa. Pystyt siihen kyllä!

Äänestä
  • Kiitos paljon viestistäsi!! Se auttoi paljon, koska lääkäreiltä kuulee vain sitä samaa ja samaa uudelleen ja uudelleen (veriarvoista ja sydämmestä) enkä oikein koskaan ymmärrä niistä puoliakaan, mutta tekstisi auttoi ja motivoi, sillä olet käynyt tämän itse läpi sekä siinä oli ihan ymmärrettäviä asioita. Ensi kerralla meinaan syödä ne leivät ihan varmasti!!

    Äänestä

Oikein kiva kuulla! Ja kyllä niitä lääkäreitä kannattaa kuunnella. Itselläni on pysyvä sydänlääkitys ja osteopenia muistona sairaudestani, joten ei ne lääkärit ihan turhaan näistä asioista varoittele. Monesti vaan on niin, etteivät ehkä osaa selittää niin että tavis ymmärtäisi mutta parhaansa hekin yrittävät. Toisaalta on myös niin, että anorektikon ajatusmaailmaa ei voi ymmärtää sellainen joka ei sitä itse ole sairastanut eli lääkäreillä ei välttämättä ole muita keinoja yrittää herättää potilasta tajuamaan tilaansa kuin iskeä faktat pöytään. Mikä taas potilaasta tuntuu siltä että mitä ihmettä tuo nyt selittää...

Äänestä
  • Se on ihan totta ettei kukaan muu pysty ymmärtämään mitä anorektikon päässä liikkuu ellei ole itse kokenut samaa. Kun vanhempani yrittävät auttaa ja jos vähän sanon jotai mitä ajattelen itsestäni ja ruoasta he vain tuijottavat ja sanovat että minun pitää ymmärtää että se on vaarallista ja ...

    Äänestä

Hyväähän ne vanhemmat tarkoittavat, mutta ei se sairaus anna sitä ymmärtää. Vasta terveenä ymmärtää kuinka epätoivoisia ja huolissaan ne vanhemmat ovat olleet ja miten avuttomiksi itsensä kokeneet. Sairaana sitä vaan haluaa olla kahdestaan sairautensa kanssa ja raivata tieltään kaikki esteet. Näin jälkeen päin olen kyllä erittäin kiitollinen, että niitä esteitä oli eivätkä häipyneet vaikka olin ihan täysi k....pää heitä kohtaan.
Anteeksi sekava teksti, mulla on yövuoroviikko töissä enkä saanut tänään nukuttua kuin pari tuntia aamupäivästä. Lanttu ei nyt leikkaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


Kisuli 1998 kirjoitti:

Tiedän että suurin osa teistä täällä haluaa laihtua ja muuta sellaista, mutta juuri minun kohdallani se sai minut sairaalaan osastolle. Joten jotkut teistä jotka olette parantuneet anoreaksiasta, voisitteko kertoa minulle miten pystyitte alkamaan syömään ruokasuunnitelman mukaan? Kun syön kotona AINA kun on mahdollisuus (eli kun jompikumpi vanhemmista ei ole kyttäämässä) pienennän annoskokoja, esim. Aamupalalla kuuluisi olla 2 leipää, puuroa, jugurtti ja mehu jätän leivät pois ja jos äiti on laittanut ne valmiiksi käyn heittämässä ne roskiin ja väitän että olen suönyt ne.. Sama tapahtuu muilla aterioilla. Loppujen lopuksi minulla on sekä voittajan fiilis että huono omatunto, koska vanhempani ovat uhranneet tosi paljon puolestani ja yrittävät auttaa ja minä vain en ota apua vastaan, mutta en pysty puhumaan tästä kenellekkään, sillä pelkään osaston lääkäriä jolla käyn viikoittain en halua sinne takaisin, mutta viimekerralla olin aika lähellä sinne joutumista koska paino ei enää liiku (oli jopa vähän laskenut). Onko se mahdollista että aineenvaihdunta kiihtyy niin nopeasti ( urheilen kilpaurheilu tasolla, tosin nyt ollut taukoa jo jonkin aikaa:() että vähän päälle 2500kcal ei riitä nostamaan painoa? Vielä yksi asia painon suhteen...kun menen punnitukseen järki sanoo minulla että painon pitäisi olla noussut min. 400g mutta kun se sitten ei ole noussut minut valtaa helpottunut tunne. Miten pääsen tästä eroon? Onko kenelläkään ollut samanlaisia ajatuksia?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu