Hei! Tässä kaksi Margot Bickelin runoa, jotka ovat jääneet mieleeni. Ainakin minuun ne vaikutti.
Vasta rajatilanteessa
minulle paljastuu
oma todellisuuteni
julkisivu luhistuu
tomuksi
ja se mitä luulin
kallioksi
onkin vain
kourallinen hiekkaa
Kun kaikki pettymykset
on pyyhkäisty pois
silloin totuus
saa henkeni salpautumaan
minä aavistan tarkoituksen
saan löytää uudestaan
tien
*************
Nähdä keitaan
kuvastimessa
omat kasvonsa
ylpeyden arvet
itsekkyyden haavat
pelkuruuden uurteet
Kestää katsella
tätä peilikuvaa
ja juoda
juoda
juoda
lähteestä
Vasta rajatilanteessa
minulle paljastuu
oma todellisuuteni
julkisivu luhistuu
tomuksi
ja se mitä luulin
kallioksi
onkin vain
kourallinen hiekkaa
Kun kaikki pettymykset
on pyyhkäisty pois
silloin totuus
saa henkeni salpautumaan
minä aavistan tarkoituksen
saan löytää uudestaan
tien
*************
Nähdä keitaan
kuvastimessa
omat kasvonsa
ylpeyden arvet
itsekkyyden haavat
pelkuruuden uurteet
Kestää katsella
tätä peilikuvaa
ja juoda
juoda
juoda
lähteestä
Vastaukset 10
Vanhimmat
Puhdistavaa ja raikasta.
*kaunis, kiitos maiggu**
Eilen kun avasin taloni oven
kuului saranan narinaa
ajattelin.. tuokin pitäisi rasvata
tänään istun pöydän ääressä
ja katselen väsyneitä käsiäni
miten herkäksi ne ovatkaan käyneet
ajattelen.. nuokin pitäisi rasvata
huomisesta en vielä tiedä
mutta sen tiedän
että kaikella on aikansa
ja elämänpyörän rattaissa
ei ruoste kuljeta
vaan pysäyttää
tämän päivän ajatusteni virran
en eilistä sure
ja kun laitan
lamppuuni öljyä täyteen
valvon ja näen
erään kerran sen
mikä on vielä
hetken näkymättömissä
täynnä ajatusta ja herkkyyttä.
Runoni ei ehkä ole yhtä herkkiä, niissä on enemmän pelailua sinne ja tänne, asian kuvaamista ja asian kuvaamisen kuvaamista tunteen kanssa limittäin. Jos nyt kuitenkin jotain yrittäisin...
(karvanaama miettii...)
O.K. En kirjoita runoa tähän, mutta muutama ajatus,
katsotaanpa -
tiedän että kaikella, kaikella
on aikansa,
ja kaikki se jolla on aikansa
on tässä,
tämä aika, kädet
ajattelen runotytön käsiä:
ajan saatossa uurteisiksi käyneitä,
väsyneitä, niinkö -
hyväilemään väsyneitä? väsyneitä
häneen, jota hän olisi halunnut hyväillä
mutta
tämä toinen, minä, vetäytyi
aina hänen kätensä ulottumattomiin;
mitä sitten tarkoittaa se
että kaikella on aikansa? ajattelen
kun elämän täyttymys
ei ole tulevaisuudessa, jossa
unelmamme, ehkä, ovat täyttyneet, vaan
tässä hetkessä, tässä kohden
matkaa - kaikkea on
riittävästi
kun elämämme täyttymys ei ole siinä
että toinen, jota tahtoisimme
rakastaa koko sydämestämme, uskaltaa
vihdoin antautua koko sydämestään
rakastettaviksi
- rakkaus on tässä:
kätemme, lamppua pitelevät, kirkkaassa
valossa näyttävät kyllä uurteensa, mutta jokaisessa
kipeässäkin uurteessa sädehtii
siunauksen kyllyys
olla matkalla
ja lamppu, jota kätesi kantavat
juuri paljastavalla valollaan antaa käsiisi
voiman, tässä
täynnä tulevaisuutta, toivoa
iankaikkista: ilo kulkea Kristuksen kanssa,
ihmisenä halki aikojen yön;
hellästi toisiamme vasten painautuen,
rosoisten kivien satuttamina, tuoksuvien puiden
varjossa, tunnetko sen?
No joo, runo tästä sittenkin taisi tulla? GOD BLESS YOU ANYWAY runotyttö :)
jos sanat voisivat
jättää ihoon
jälkiä,
kylmien sanojen jäljistä
huokuisi jäätävää hiljaisuutta, kuulasta vihaa
jonka läpi ei näkyisi lämmin maisema, vaan
pystyyn kuolleita, lehdettömiä
puita
siis
kuka auttaisi meidät kunnioittamaan
toistemme ihoa,
ei palvoen toisiamme, mutta
Häntä:
ihmisten ihanaa Jumalaa
vapauttajaa katkeruuksien kylmyydestä, yön
purevasta viimasta
totuuden kirkkaaseen valkeuteen,
anteeksiantamuksen suloiseen lämpöön, jossa yö on
siunauksista rikas, tuuli kasvoilla
haavojamme hyväilevä
ja hellä
kuin
läsnäolevan kosketus
tiedäthän sen, yksin Hän
voi auttaa
Jokaisen kyyneleen
pisaran ihollani,
tiedän sen pesevän
itsekkyyden merestä
jäljen ihollani
jokaisen uurteen,
tyhjänkin katseen
poistaen pelot
luottaen
tiedän sen puhdistavan
jäljet iholtani
jos sanat voisivat jättää jäljen
sydämen muotoisen
verenpunaisen
ilman piikkejä
tietäen
että sydämen sykkeen, luona Kristuksen
jää jälki ikuinen
Jäljet iholla
kuin traktorinpainallus
niin syvät
ettei maailma tietämättä niistä ois.
Vaan voisinko siitä huolimatta olla
jotain hyvääkin,
vaikkei kukaan minuun enää uskoisi
sieltä ponnistaisin.
Näen omat haavani,
verta vuotavat,
vuotavat
en voi niitä muille siirtää,
ne omani on.
Toivottomana niitä katselen,
en voi sille mitään,
ne omani on.
Jumala,
nostan pääni kuin uhmakkaana
Nämä haavat ovat minun,
käsiäni kohotan valoon, ojentelen uurteisia
ylpeänä jäsenteni painosta, sillä
Tässä kivussa itseni tunnen
Jumala,
sinun edessäsi nostan pääni
uhmaten maailman painetta, tuulta
vinkuvaa joka painaa, niin
Se painaa jalkani
vain lujemmin tätä kalliota vasten, jolla
Seison kiittäen
Itsestäni, elämästä, näistä käsistä
joihin välillä sattuu
sattuu niin että tahtoisin hakata ne irti,
repiä sydämen rinnastani
Jälleenkö uskoin rakkauteen,
jälleen seurasin virvatulta?
Mutta
aina olen tullut itsekseni
sinun edessäsi, sinun kanssasi
Jumala, Kristus
Olen tullut vankeuteni loukoista, joissa
käteni painoivat liikaa
Tähän
Olen tullut ristisi luokse, Herra
Kiitän
Hiljaa?
Uhmakkaana?
Arkana ja varoen?
Ylpeästi?
Niin monella tavalla kaikessa tässä
mitä olen ja kannan
Laskeudun eteesi, viisautesi myönnän
ja nämä haavat
Elämäni tuska toivottomuutta
täynnä, alkaa helähdellä
elämää:
Pirstaleistani,
niistä valonsäteet heijastuvat
Jumala, nostan pääni
kasvojesi edessä, hellää ääntäsi kuunnellen
en kysy
kuka teki syntiä, minä vai hän
Sillä katseessasi rakastavassa
näen jo vastauksen
Ei se, kuka teki syntiä
Ei se, olisimmeko voineet välttää
nämä haavat -
Vastaus on enemmän
Vastaus on sittenkin olla tässä,
sittekin uskaltaa
Rakastaa
Minä nostan hymyilevän pääni,
ja vaikka olisin
vasten maailman tuulta uhmakas,
vasten vihollisen
mitätöivää kuisketta, joka yrittää sitoa
minut arvottomuuteeni -
ylpeä
Niin, vaikka olisi kaikkea sitä
Kuitenkin olen sitä
sinussa
arkana, hiljaa
Kiittäen
Sinä annoit minun elämälleni arvon
Jumala
Sinun huulesi koskettivat haavojani ja taivaasta
ristisi äärettömyydestä
putosi punainen kristallikyynel
Se helähti
Ja koko maailmani virkosi eloon
Nähdessäni sinun haavasi vaikenin
Menin mykäksi
Siksi voin puhua, siksi voin laulaa,
sillä
siinä löysin elämäni
Ristillä
Nämä kädet, joissa on haavoja, ovat
minun, ne ovat
Kädet jotka Vapahtajani on lunastanut
elämään! -
Hän, joka oli haavoitettu
minun syntieni ja pahuuteni tähden, ihmeellistä
että juuri Hän - -
että Hän siunaa haavani, puhdistaa
ja siunaa
Tottelemattomuuteni tähden tulleet
kipeät iskut, painanteet
ja uurteet
Ei syytä, vaan siunaa
Se on elämän ihme!
Jumala,
nostan pääni kuin uhmakkaana
Nämä haavat ovat minun, ja nyt ne ovat
sinulle annetut:
johda valosi tiellä meitä
Kipein käsin ja väsynein jaloin,
mutta sielussani kuin
linnun sydän
Lahjaksi annettu autuaan osa
Tuntea haavoitettu, runneltu -
tämä ristillä ruhjottu, kuolemaansa asti
kipeästi piinattu uhrikaritsa
Ylösnousseena Kuninkaana
Kuinka siis koskaan voisin
olla toivoa vailla, niin kuinka koskaan
olisin toivoton, vaikka minuun sattuukin
Nämä kädet ovat minun
Sisimpäni on kuin kissanhiekka-astiassa
peitetty jätös.
Ei ole.
Analyytikkona sanoisin:
voi olla tunne että sisin on kuin
kissanhiekka-astiassa
peitetty jätös,
mutta
tunne ei ole todellisuus.
Oikeasti kenenkään sisin
ei jätös, peitetty tai avonainen.
Tietysti, silloin kun
koskee!
ei ole ymmärrystä eikä kykyä
analysoida.
Silloin sitä helposti luulee
että tunne, tunteen todellisuus
on koko todellisuus.
Kiitos Jumalalle:
todellisuus ei ole kissanhiekka-astia.
Ei ole.
----
Saat siis tuntea, mutta muista
että totuus on enemmän kuin tunteet.
Sanoo analyytikko,
vaikka runoilija minussa
kaipaa hiekka-astiaa, voidaksemme
valehdella toisillemme
pätevästi -
"Sitähän se kaikki on, rakkautta, rakkautta vaan..."
Tarkoitan,
jos käytämme tunteitamme toisiamme vastaan,
sanomme tuskassamme minä olen tätä
ja tätä, osoittaaksemme
toiselle kuinka minuun sattuu, hukkaamme
itsemme
sanojen alle, sen minän, johon
sattuu.
Opetellaan siis tulemaan ihmisiksi.
Tunteita tukahduttamatta puhumaan totta.
Jumalan kämmenellä.
Analyytikon ja runoilijan synteesi:
kristitty.
----
Aina kissanhiekka-astian ja elävän lähteen äärellä.
Tuntiessamme sisimpämme saastan
kuin likaisen jätöksen,
tunnustamme näin on, tämä lihan todellisuus
minussa,
lihan todellisuus,
ja siitä huolimatta, juuri siinä
arvokas, tärkeä,
syyllisyyteni tunnistan mutta
en sen tähden jää itseäni syyttämään.
En halveksimaan.
Samoin
elävän lähteen äärellä, täynnä
hyvyyden kirkkautta, kun Kristuksen puhtaus
elämän voimana saa sisimpämme laulamaan -
emme unohda olevamme syntisiä -
Tämä elämän tasapaino, jännite
kirkas riemu.
----
Rukoilen, Herra,
sen sijaan että olisimme
analyytikkoja, auta antautumaan sinulle,
nähdäksemme valossa:
on tai ei,
sen mukaan kuin on totta.
Rakkaudessa.
En tahdo olla runoilija enkä analyytikko,
en niinkään
selitellä mitä rakkaus on, puhua tiestä -
tahtoisin kulkea sillä
avoimin sydämin.
----
Ja ristin läpi tuulee.
Vaikka sydäntemme kissanhiekka-astioiden
puhdistuminen vie aikansa,
se on prosessi Tiellä, ei ole niin että olisimme arvokkaat
sitten vasta kun olemme
täysin puhtaat,
sillä jos niin olisi
emme voisi olla Tiellä ollenkaan.
Kiitos Jumala,
että saamme olla, ja auta meitä
muistamaan tämä
silloinkin, ja erityisesti silloin kun
koskee!
En ole itse kirjoitellut runoja, mutta olisi vielä yksi Aaro Hellaakosken: Ilta. Sopinee kaikille meille uskontopalstankin lukijoille.
Kuin rauhallisna tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan tanhuvilta,
mist` on tämä lahjoitettu ilta
ja missä tyyneyteesi syy.
Oli aivan turhaa ja tuskallista,
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.
Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain.
Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain.
Suo silmien paistaa,
henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla,
vain odottajan ovi auki on.