Tulin tässä pohtineeksi kauneuden käsitettä. Usein uskonnossa kauneuden sanotaan olevan jumalan/jumalten luomaa, mikä todetaan usein luontoa ihastellessa.
Kieltämättä kauneus onkin jotain, mitä ei tieteellisesti voi määritellä tai rajata. Pelkkä symmetria ei ole kaunista, eikä myöskään epäsäännöllisyys. Luonnollisuus ei myöskään takaa kauneutta, eikä luonnottomuuskaan (eli itse tehdyt objektit). Kliseisesti sanottuna kauneus on todellakin katsojan silmässä.
Kauneuden etsintä erottaa ihmisen eläimestä. Eläimilläkin on hienoja höyhenpukuja yms. mutta ne on tehty vain vehvistamaan vaikutusvaltaa tai herättämään paritteluhalut. Ihminen sensijaan voi ihastella tai itse luoda musiikkia, kuvia, koneita, tekstiä...kukin makunsa mukaan. Kauneutta, josta ei ole näkyvää materiaalista hyötyä.
Olen muutaman viikon ajan hoitanut kasvavaa kissanpentua. Se on enemmän kuin osiensa summa: enemmän kuin turkki, sisäelimet ja aistimiseen tarvittavat elimet. Siinä on jotakin, mitä on mukava katsella.
Ihminen pyrkii kauneuden avulla jonkinlaiseen transsendentaaliseen kokemukseen. Olotilaan tässä ja nyt, tunteeseen jota ei tarvitse selitellä. Hetkeen, jolloin aika pysähtyy eikä mielessä ole oikeastaan mitään. (Kaikille tuttu esimerkki tällaisesta tilasta on orgasmi.)
Sekä uskovat että uskonnottomat pyrkivät jonkinlaiseen lepotilaan. Olen havainnut että tarpeet ovat hyvin samanlaisia, liittyen yhtä aikaa mm. sosiaalisuuteen ja biologisiin tarpeisin. Jos fundamentalistisia kiihkoilijoita ei lasketa, uskovat ja ateistit hakevat maailmasta paljolti samoja asioita. Uskovat vain selittävät tekonsa tietyn kulttuurisen ja uskonnollisen perinteen viitekehyksessä. He eivät olen sen enempää hulluja tai pyhän hengen vallassa kuin ateistitkaan.
Itse en usko jumaluuden laittaneen kauneutta ja sen kaipuuta ihmisen maailmaan. En tiedä tuleeko se solujen, kenties molekyylien tasolta tai mikä osa vaistoilla ja vieteillä on kauneuden etsinnässä. Itse asiassa ei ole väliä sillä, mistä tuo tarve on lähtöisin. En kaipaa myöskään jumalaa taustavoimaksi joka luo kauneutta minun silmiäni ja muita aistejani varten.
Maailma ja elämä on kauneutta täynnä. Se sinänsä on itseisarvo josta haluan nauttia. Olkoon se sitten minkä lie hengen tai meteriaalisen systeemin aikaansaannosta. Pääasia että kauneutta on. Aikani siitä nautittuani liityn luonnon kiertokulkuun (tuhkana tai maatuvana ruumiina). Henkinen minäni vapautuu ja hajoaa esineisiin, muistoihin, sanoihin joita kirjoitin, ihmisiin joita rakastin/vihasin, historian kohtaan joka ei toistu enää koskaan.
Kieltämättä kauneus onkin jotain, mitä ei tieteellisesti voi määritellä tai rajata. Pelkkä symmetria ei ole kaunista, eikä myöskään epäsäännöllisyys. Luonnollisuus ei myöskään takaa kauneutta, eikä luonnottomuuskaan (eli itse tehdyt objektit). Kliseisesti sanottuna kauneus on todellakin katsojan silmässä.
Kauneuden etsintä erottaa ihmisen eläimestä. Eläimilläkin on hienoja höyhenpukuja yms. mutta ne on tehty vain vehvistamaan vaikutusvaltaa tai herättämään paritteluhalut. Ihminen sensijaan voi ihastella tai itse luoda musiikkia, kuvia, koneita, tekstiä...kukin makunsa mukaan. Kauneutta, josta ei ole näkyvää materiaalista hyötyä.
Olen muutaman viikon ajan hoitanut kasvavaa kissanpentua. Se on enemmän kuin osiensa summa: enemmän kuin turkki, sisäelimet ja aistimiseen tarvittavat elimet. Siinä on jotakin, mitä on mukava katsella.
Ihminen pyrkii kauneuden avulla jonkinlaiseen transsendentaaliseen kokemukseen. Olotilaan tässä ja nyt, tunteeseen jota ei tarvitse selitellä. Hetkeen, jolloin aika pysähtyy eikä mielessä ole oikeastaan mitään. (Kaikille tuttu esimerkki tällaisesta tilasta on orgasmi.)
Sekä uskovat että uskonnottomat pyrkivät jonkinlaiseen lepotilaan. Olen havainnut että tarpeet ovat hyvin samanlaisia, liittyen yhtä aikaa mm. sosiaalisuuteen ja biologisiin tarpeisin. Jos fundamentalistisia kiihkoilijoita ei lasketa, uskovat ja ateistit hakevat maailmasta paljolti samoja asioita. Uskovat vain selittävät tekonsa tietyn kulttuurisen ja uskonnollisen perinteen viitekehyksessä. He eivät olen sen enempää hulluja tai pyhän hengen vallassa kuin ateistitkaan.
Itse en usko jumaluuden laittaneen kauneutta ja sen kaipuuta ihmisen maailmaan. En tiedä tuleeko se solujen, kenties molekyylien tasolta tai mikä osa vaistoilla ja vieteillä on kauneuden etsinnässä. Itse asiassa ei ole väliä sillä, mistä tuo tarve on lähtöisin. En kaipaa myöskään jumalaa taustavoimaksi joka luo kauneutta minun silmiäni ja muita aistejani varten.
Maailma ja elämä on kauneutta täynnä. Se sinänsä on itseisarvo josta haluan nauttia. Olkoon se sitten minkä lie hengen tai meteriaalisen systeemin aikaansaannosta. Pääasia että kauneutta on. Aikani siitä nautittuani liityn luonnon kiertokulkuun (tuhkana tai maatuvana ruumiina). Henkinen minäni vapautuu ja hajoaa esineisiin, muistoihin, sanoihin joita kirjoitin, ihmisiin joita rakastin/vihasin, historian kohtaan joka ei toistu enää koskaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
... tästä tosi kauniista kirjoituksesta, jollaisia näillä palstoilla harvemmin näkee.
Kirjoituksesi oli mainio. En ole mikään "uskovainen", mutta itse pidän kauneuden lähtökohtana kyllä jumalallisuutta.
Hupaisana toisena muttana mainittakoon, että visuaalinen kauneus on kyllä määritelty tieteellisesti. Kauneuden suhdeluku taisi olla 1:618, ainakin jossain tuolla päin se huiteli.
http://edu.ouka.fi/~leenapie/kulta.htm