Kun ei enää jaksa

Kannattaa vaikka kirjoitella palstoilla tai vaikka omaa päiväkirjaa. Se jo selkiinnyttää mielessä pyöriviä asioita ja tunteita. Jospa elämäsi alkaa pikkuhiljaa sujumaan. Eipähän meistä kukaan voi sanoa, mitä elämä tuo tullessaan ja miten voimat riittää. Ei kannata ajatella liian pitkälle. Kerrakseen riittää viikko ja tai muutama eteenpäin.

Hei,

Hyvä että päätit kirjoittaa tilanteestasi tänne. Joskus jo pelkkä ajatusten kirjoittaminen voi helpottaa oloa. Toivottomalta tuntuvan elämäntilanteen pohtiminen yksin on kuitenkin raskasta. Tällaisessa tilanteessa ulkopuolinen tuki on tärkeä voimavara. Asioista keskusteleminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja tarjoaa uusia näkökulmia, mikä usein helpottaa jaksamista.

Jos haluat keskustella tilanteestasi puhelimitse, voit aina soittaa Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Puhelun voi soittaa nimettömänä ja se maksaa operaattorin veloittaman puhelumaksun verran. Valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-07, lauantaisin ja juhlapyhinä klo 15-07, sunnuntaisin klo 15-07.

Jos taas haluat jutella kasvotusten, ympäri Suomea toimii kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päälle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät osoitteesta:

http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset.
Käynnit eivät maksa mitään.

Jos haluat mieluummin kertoa ajatuksistasi ja tuntemuksistasi lisää kirjoittamalla, voit ottaa meihin yhteyttä Tukinetin kautta (www.tukinet.net). Tukinetissä pääset keskustelemaan kahden kesken tukihenkilön kanssa. Net-tuki -live päivystää kesällä joka arkipäivä klo 15–17, elokuun puolivälistä alkaen klo 15-19. Tukinetissä on myös foorumeita, joista on mahdollista löytää vertaistukea ihmisiltä, jotka ymmärtävät tilannettasi oman kokemuksensa kautta.

Lämpimin terveisin,
SOS-kriisikeskus

Oletko käynyt ihan oikeasti psykoterapiassa? Eikä vain depressiohoitajan pakeilla?

Asutko vanhempiesi luona? MInkälaiset ovat suhteet? Onko ketään setää tai tätiä, jonka kanssa voisi puhua. Tai serkkua?

Sinulla ei todennäköisesti ole mitään harrastuksiakaan?

Nyt kun syksy tulee, niin mene vaikka työväeopiston/kansalaiopiston jollekin harrastekurssille mikä sinua kiinnostaa.

Ei kannata väkisin suorittaa, ei siitä mitään tule.

Oletko ollut sairauslomilla/kuntoutustuella.

Voi olla että korkeakoulututkinto ja se työ on liian raskasta sinun terveydentilallesi.
Mutta kannattaa nyt suorittaa se tutkinto loppuun.

ajatellut että käyttämäsi masennuslääkket ylläpitävät sinussa tuota masennuksen olotilaa yllä. Kymmenen vuoden sessio "muka" hoidossa uuvuttaa kenet tahansa.

Eivät terapiat voi poistaa lääkkeiden tuomaa turtumusta vaikka kävisit siellä lopun elämäsi. Luultavasti tähän astinen terapia onkin ollut sitä että oppisit elämään vaivojesi kanssa, ei niiden poistamis yritystä.

Masennuslääkkeet vaikuttavat monilla turruttavasti nimenomaan toiminnallisuuteen ja käytännön tekemiseen. Ajatus tehdä jotain ja sen toteuttaminen käsillä, aivoilla millä tahansa kehon osalla pätkii. Ihmisestä tulee ikäänkuin nahjus, jolla aivojen ja toiminnan välissä on katkos tai suuri hidaste. Hahmotuskyky on vähissä.

Jos työn tekeminen pelottaa, kannattaa ajatella tältä kannalta. Ihmiset (ammatti-ihmiset eri toten)aivan liikaa psykologisoivat ja vetävät johtopäätöksiä mitä kummallisimpiin asioihin. Samalla he luovat väärää sairausidentiteettiä.

Kiitos kaikille viesteistä.

Olen tosiaan käynyt ihan "oikeassa" terapiassa nyt hieman yli vuoden. Tosin ajattelen kyllä sitä aiempaakin mtt:n tarjoamaa terapiaa ihan oikeana terapiana, mutta suuntaukseltaan se ehkä oli minulle vääränlaista. Näiden välissä pidin muistaakseni vuoden taukoa.

Lääkityksen lopetin loppukeväästä, joten voihan olla että tämä olotila on nyt vielä sen lopetuksen tuomaa vieroitusoiretta, en tiedä. Tai ehkä vain tarvitsen lääkkeitä sittenkin? En mielelläni niitä lähtisi enää käyttämään, sillä lopetus oli todella epämukava kokemus.

Asun yksin, olen asunut jo kymmenen vuotta. Mulla on ihan hyvät välit vanhempiini, nähdään aika usein.

Mulla on jonkun verran harrastuksia ja jotain sosiaalisia ympyröitä, joissa tapaan ihmisiä. En ole kuitenkaan tutustunut ihmisiin sen paremmin, en ehkä jotenkin osaa.

Opintoja on enää niin vähän jäljellä, gradu ja muutama tentti, että vaikka tuntuukin todella raskaalta, niin en missään tapauksessa halua jättää niitä kesken. Opintoaika vain on aika lopussa, ja siitäkin tulee kovia paineita.

Kun voisikin vain elää päivä kerrallaan, niin elämä tuntuisi paljon helpommalta. Tuntuu kuitenkin siltä, että suunnitelmia pitää tehdä, että elämä pysyisi jotenkin "kasassa" eikä vain ajelehtisi ympäriinsä.

Mun mielestä noi lääkkeet on yliarvostettuja ja se on vaan mun mielipide, ohan sen masennuksen takanakin se oikea syy, joko itsessä tai sitten muiden ihmisten takia tullutta pahaa. Itelläkin ollut oikeastaan 12v kestävää masennusta ja muita oireita traumaperäisestä stressihäiriöstä. Mulla masennus ja muut turruttavat oireet olivat niin pahoja etten pystynyt elämään normaalia elämää koko ton ajan aikana. Mulla syy oli menneisyys ja muiden kautta tullut mätä. Lääkkeitä en käytä, enkä ole käyttänyt, ne on kyllä hyvä houkutus, mut ei ne taikalääkkeetkään mitään ihmeitä tee tai poista oikeeta syytä. Voihan olla niin että ns. "pätevä" psykologi antaa sulle "luotettavan"diagnoosin aivan jostain toisesta sairaudesta ja sekin oikeastaan osin totta koska olen kuullut aika monen ongelma nuoren kokevan saman. Eihän niitäkään oikeesti kiinnosta kun raha, sen takia en olekkaan vaivautunut edes käymään, vaan otin itse asioista selvää.

Ei mulla oo mitää neuvoja, mut toivon sulle hyvää ja jaksamisia.

Miten olet jaksanut opiskella tuossa jamassa! Tämä ei ole vittuilua vaan ihan aitoa ihmetystä sun voimista!!! Koska mulla voimat ei enää riittänyt edes siihen vaan opiskelut meni päin... jotain... susta on varmasti vaikka mihin kun saat itses kuntoon kun olet noin vahva... Haluatko ottaa nyt vapaavuoden, vai hampaita kiristellen valmistua? Se on sun valinta, mutta älä pidä nykyistä olotilaa lopullisena... se helpottaa kyllä.

sanoisin aloittajalle, että olet todella vahva!! Ja voit pitää isona saavutuksena sitä, että olet pystynyt opiskelemaan jo noin pitkälle.

Hei, kiitos kommenteistanne :) Lämmittää kyllä mieltä vaikka ihan ventovieraiden sanomanakin, vaikka itse en tuota vahvuutta itsessäni niin näekään.

Opiskelu on ollut mulle Se juttu, se on pitänyt mut kiinni tässä yhteiskunnassa. Yliopisto on ollut mulle myös paikkana tosi tärkeä, olen voinut mennä sinne ja tuntea itseni suht "normaaliksi". Opinnot on edenneet hitaasti, mutta olen ollut kuntoutustuella koko opiskeluajan, joten niistä ei ainakaan opintotukien vuoksi ole ollut stressiä. Välillä on tuntunut siltä, että en varmasti valmistu ikinä ja pari vuotta sitten tosissani mietin keskeyttämistä, kun opiskelualakin alkoi tuntua turhalta. Tällä hetkellä on onneksi toimintakykyä sen verran, että tuo gradunteko sujuu jotenkin. Kyllä mulla on nyt hirvittävä halu saada tämä opintohomma pakettiin, vaikka tulevaisuus pelottaakin. Jos pitäisin jonkun välivuoden vähän epäilisin jatkaisinko enää sen jälkeen?

Ehkä tämä tästä taas helpottaa. On tässä ollut jo muutama parempi päivä. Ongelmana vähän on mulla sekin, että hyvinä päivinä suoritan aina ihan liikaa esimerkiksi opiskelua, jolloin väsähtäminen hetken päästä on taas edessä ja kierre on valmis :(

Hei, minäkin haluan vain tsempata. Sä olet ollut urhea ja sinulla on sittenkin paljon voimavaroja. Iloa sun opiskelun loppumetreille!

Toivoo Päivi-pappi Hämeestä

Tsemppiä täältäkin, upeasti olet jaksanut! Muista iloita pienistä asioista. Laulavista linnuista, luonnosta yleensäkin. Hakeudu enemmän muuhunkin kuin kirjojen pariin. Kyllä sinä pärjäät

Mä nenn ymmärrä,mikä sun ongelma on? Olet fiksu,koska noin pitkälle ole luvuissa päässyt.Sun pitää tajuta myös se,ettei maailma pyöri aina niin kuin itse tahtoisi eikä ihmiset jaksa katsella sellaista, jolla on aina vaikeaa ilman mitään selvää syytä.Olen itse ollut pariin otteeseen pahasti masentunut ja yrittänyt myös itsaria, silti olen jaksanut pitää muutamat ystävät ja saanut sitä kautta voimaa.Kirjoita paperille, mitä sulla on elämässä hyvää ja hanki lisää niitä hyviä asioita,niiden kera jaksaa .huomaat ehkä,että on kiva nousta aamuisin yms.Masentuneen ongelma on vetäytyminen .Kukaan ei tule kotoa hakemaan vaan itse täytyy tehdä asioita,mennä paikkoihin yms.. taistella sitä helvetin masennusta vastaan.Tai sitten tappaa itsensä eikä elää yhteiskunnan elättinä.Ja ehkä kannattaisi jutella asiasta jonkun kanssa,sekin helpottaa ja saa oikeaa mittasuhdetta juttuihin.

Lopussa yksin

Kyllä sinussa on vakava masennus ollut tai parasta aikaa on. Uskon tuon sanomasi kymmenen vuotta masennusta. Minulla on tälläinen kuva masennuksesta, jos se on vakava, niin se saattaa kestää niin kauan kuin masentunut on hengissä. Minä olin montakymmentä vuotta kuin tyhjiössä, mikään ei tuntunut miltään ja mikään ei ollut mitään. Olin naimisissakin noina vuosina ja teeskentelin rakastavani aviosiippaani, vaikka todellisuudessa toivoin hänen luopuvan minusta. Tein kuin kone ne asiat jotka minun täytyi tehdä, avioliitossa sekä työelämässä. Yhteen aikaan minun päässäni oli ääniä jotka kehoittivat tekemään hyvää sekä pahaa, mutta tiesin tämän johtuvan sairaudestani. Yksin minusta oli kaikkein helpoin olla, koska oletin, että muut näkevät henkisen tilani ja minulle vert kuv lätkästään hullun leima otsaan. Vaimolle en puhunut tästä mitään, koska hän olisi vain huolestunut minusta. Olen senverran lukenut näistä asioista, että tiesin, että minulla on masennuksen lisäksi skitsofrenia, koska minulla oli myrkytys pelkoja, ja tunne että minua tarkkaillaan ja seurataan, ja vainotaan.
Suurin osa elämääni on ollut kidutusta, kellekään en ole avatunut, koska kukaan ei ymmärrä kuitenkaan millaista tämä on. Ehkä sellainen ymmärtäisi josta on parantunut tälläinen masennus ja skitsofrenia.
En tiedä olinko tulossa jotenkin raivo hulluksi kun minua ärssytti ihan vieraskin ihminen ja minun teki mieli ihan lyödä jotakin ihan tuntematontakin ihmistä, joka minua sattui ärssyttämään. Onneksi tämä vaihe elämästäni on ohitse ja nyt ikäihmisenä tunnen voivani hyvin. Asun yksin ja se on ainakin minulle ollut parasta terapiaa, tässä masennuksessani. Vihani on loppunut, enkä enää kuule päässäni turhia ajatuksia, kukaan ei vainoa minua kuten olen kuvitellut. Alan tajuta elämääni nyt jo 74 vuotiaana, että olen ollut sairas montakymmentä vuotta.