Kouluun mennessäni olin pullea silmälasipäinen poika. Harrastin shakkikerhoa, perhosten keräilyä ja tanhua. Ja mikä pahinta, vanhempani ei pakottanut mua niihin vaan rakastin harrastuksiani sydämeni pohjasta. Musta tehtiin siis hetkessä luokan pelle, jonka kanssa kukaan ei tahtonut leikkiä tai edes jutella.
Seurasin koko peruskoulun ajan sydäntäni ja paneuduin täysillä rakkaisiin harrastuksiini muiden syrjinnästä huolimatta. Yksinäisyys teki kipeää, mutta ajattelin että sen kanssa on vaan pakko elää. En ymmärtänyt, että epäonnistumisten jälkeen voi yrittää aina uudestaan.
Lukiossa kaikki muuttui. Ihastuin palavasti tyttöön joka oli vegaani. Se piti mua alhaisena murhaajana, kun tapoin eläviä perhosia pelkän kokoelmani vuoksi ja pidin niitä esillä vitriineissä. Yritin aluksi saada tytön ymmärtämään toimintaani, mutta kun se ei onnistunut, ainoa keino oli vaihtaa taktiikkaa. Päätin luopua perhosten keräilystä kokonaan.
Pidin perhosilleni kunnon hautajaiset ja kutsuin ihastukseni mukaan. Se oli fiksu veto, koska tyttö alkoi selvästi osoittaa pientä kiinnostusta mua kohtaan. Hautajaisissa se kertoi harrastavansa miekkailua, ja heti seuraavana päivänä menin mukaan miekkailun alkeiskurssille. Se oli paha virhe: tytön mielestä olinkin nyt inhottava stalkkeri eikä se halunnut enää nähdä mua lainkaan.
Masennuin pahasti, koska olin menettänyt parin päivän sisällä niin ihastukseni kuin rakkaat perhoseni. Harkitsin jopa itsemurhaa, mutta miekkailu osoittautui tehokkaaksi tavaksi purkaa stressiä ja aggressioita. Kuvittelin vastustajieni olevan kiusaajiani ja jokainen osuma sai mut näkemään mielessäni verta. Tein aina kaikkeni voittaakseni, koska pienessä päässäni kyse oli elämästä ja kuolemasta.
Parin vuoden päästä mielenterveyden häiriöni meni ohi eikä kukaan ollut loukkaantunut vakavasti. Olin edelleen ihastunut samaan tyttöön, mutta jotain oli muuttunut: Miekkailu oli antanut mulle reilusti itseluottamusta ja kykyä olla lannistumatta epäonnistumisista. Itsevarmoin askelin kävelin ihastukseni luo ja tunnustin sille tunteeni. Nyt me miekkaillaan yhdessä ja jälkikasvuakin on jo luvassa. En ole enää yksin, ja pian maailmaan syntyy uusi miekkailija joka saa tervehenkisestä harrastuksesta hyvät eväät elämään.
Seurasin koko peruskoulun ajan sydäntäni ja paneuduin täysillä rakkaisiin harrastuksiini muiden syrjinnästä huolimatta. Yksinäisyys teki kipeää, mutta ajattelin että sen kanssa on vaan pakko elää. En ymmärtänyt, että epäonnistumisten jälkeen voi yrittää aina uudestaan.
Lukiossa kaikki muuttui. Ihastuin palavasti tyttöön joka oli vegaani. Se piti mua alhaisena murhaajana, kun tapoin eläviä perhosia pelkän kokoelmani vuoksi ja pidin niitä esillä vitriineissä. Yritin aluksi saada tytön ymmärtämään toimintaani, mutta kun se ei onnistunut, ainoa keino oli vaihtaa taktiikkaa. Päätin luopua perhosten keräilystä kokonaan.
Pidin perhosilleni kunnon hautajaiset ja kutsuin ihastukseni mukaan. Se oli fiksu veto, koska tyttö alkoi selvästi osoittaa pientä kiinnostusta mua kohtaan. Hautajaisissa se kertoi harrastavansa miekkailua, ja heti seuraavana päivänä menin mukaan miekkailun alkeiskurssille. Se oli paha virhe: tytön mielestä olinkin nyt inhottava stalkkeri eikä se halunnut enää nähdä mua lainkaan.
Masennuin pahasti, koska olin menettänyt parin päivän sisällä niin ihastukseni kuin rakkaat perhoseni. Harkitsin jopa itsemurhaa, mutta miekkailu osoittautui tehokkaaksi tavaksi purkaa stressiä ja aggressioita. Kuvittelin vastustajieni olevan kiusaajiani ja jokainen osuma sai mut näkemään mielessäni verta. Tein aina kaikkeni voittaakseni, koska pienessä päässäni kyse oli elämästä ja kuolemasta.
Parin vuoden päästä mielenterveyden häiriöni meni ohi eikä kukaan ollut loukkaantunut vakavasti. Olin edelleen ihastunut samaan tyttöön, mutta jotain oli muuttunut: Miekkailu oli antanut mulle reilusti itseluottamusta ja kykyä olla lannistumatta epäonnistumisista. Itsevarmoin askelin kävelin ihastukseni luo ja tunnustin sille tunteeni. Nyt me miekkaillaan yhdessä ja jälkikasvuakin on jo luvassa. En ole enää yksin, ja pian maailmaan syntyy uusi miekkailija joka saa tervehenkisestä harrastuksesta hyvät eväät elämään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Wau, mahtavaa! Olen iloinen puolestasi. Oletko harkinnut mt-hoitsun uraa? Se tekisi elämästäsi täydellistä!
Taitava miekkailijakin.
Innostava tarina, onneksi olkoon! Siitä puuttuu vain loppuhuipennus, jossa penskallesi kasvaa miestissit.
Ja tavallaan sait käsitellä vihat pois rakentavasti ilman että olisit vahingoittanut niillä kiusaajia. Nyt kun annat vielä anteeksi noille kouluajan kiusaajille. Lapsellisuutta kiusaaminen vain yleensä on. Kertomuksesi antaa hyvän esimerkin siitä, että aina kannattaa kokeilla uutta ja ottaa riskejä. Alussa ei miekkailusta ollut hyötyä, mutta sitä tuli sitten hyvä harrastus ja terapeutti.
Onnea perheeseenne.
Oletteko nyt kaikki vegaaneja?