miten voin olla osa-aikainen narsisti?

Luonteeltani esim. työelämässä olen voimakastahtoinen ja periksiantamaton.
En ole mikään uraihminen, enkä toisten kustannuksella kiipijä. Mutta en anna periksi haasteita kohdatessani.
Jotenkin se periksiantamattomuus heijastuu ihmissuhteisiin, yritän muuttaa toista kun pitäisi luovuttaa.

höh, aikamoista yksinpuhelua ;-)

Mutta vielä tuohon edelliseen kommenttiini, niin sanoin että "kun pitäisi luovuttaa"

Tietenkin siihen vaihtoehtona olisi hyväksyä toinen sellaisena kuin on ja elää hänen kanssaan vikojensa kanssa.
Mutta en voisi kuvitella tyytväni elämään sellaisen ihmisen kanssa, jota en arvosta esim. lihomisensa, rahantuhlauksensa, sukulaisissa roikkumisensa vuoksi.

Ehkä et ole ajatellut vain asiaa syvemmin. Tee itsellesi selväksi, mitä haluat elämältäsi ja kumppaniltasi. Et ole enää ihan nuorukainen, että eikö jo olisi aika. Naiset turhautuvat varmasti, jos heitä lähdet muuttamaan. Ovat varmaan kunnollisia ihmisiä omassa lajissaan, joten moiseen ei ole syytä, eikä moraalista oikeuttakaan.

Älä lähde muuttamaan ketään, vaan tutustu kunnolla ihmiseen, ennen kuin lähdet suhteeseen syvemmälle... että tulee noita tarpeita muuttaa toista.

Etsi "sitä oikeaa". Etsi niin kauan että löydät ihmisen, jonka kanssa haluat seurustella ja sitten ehkä aikanaan jakaa elämääsi enemmän, jos niin tahdotte ja sovitte niin hyvin yhteen. Hosumisen meininki varmaan saa aikaan noita narsistisyytöksiä. Harvempi haluaa olla noin vain otettavissa ja sitten arvosteltavissa ja sen jälkeen poisheitettävissä... Tuskin itsekään tuosta pitäisit.

Naiset sinunkin ikäluokassasi on vielä kasvatettu niin pitkäpinnaisiksi ja ymmärtäväisiksi ja anteeksiantaviksi, että vastaavaa ottamista ja arvostelua ja poisheittämistä ei ehkä naiset niin paljoa harrasta. Toisen hyväksyminen sellaisenaan on taitolaji myös. Itse en välttämättä tarvitse miestä, joka ihan samoja asioita harrasta, mutta hyväksyntää tarvistsen, ja ehkä näkemystä ja sitä kautta ymmärrystä.

Katsos kaikki olemme tavallamme yhtä arvokkaita ihmisiä, emme vain kaikki kuitenkaan sovi yhteen...

Kiitos osuvasta analyysistä!

Mulla tosiaan parisuhteisiin on ajanut tuo ihastuminen ulkoisen olemuksen perusteella.
Viihdyn ihan hyvin yksin, en halua lisääntyä, seksiä en kaipaa yksin eläessäni paljoakaan.
Mutta kun sopivassa tilanteessa nainen katsoo minua silmiin ja hymyilee, niin tunnen jonkinlaisen sielujen sopusoinnun. Sen jälkeen siitä tulee kuin huumetta jota janoaa lisää.
Sitten ajan kuluessa alkavat nuo luonteenpiirteet, tavoitteet ja ihanteet tulla esiin puolin ja toisin, tähän saakka ne ovat sitten erottaneet.

Mutta tuntuisi aika karulta alkaa etsiä rakkautta ilman tuota halua ja valmiutta itsensä heittämiseen sokkona tuntemattomaan.

Kiitos linkistä Limerenssiin.

Omasta näkökulmastani ymmärsin asian niin, että tuo intohimoinen rakkaus on sitä aitoa, eläimellistä. Se on palvellut tuhansia vuosia sitten lisääntymisen ja suvunjatkumisen päämäärää. Se vuoden-parin kesto on ollut riittävä niissä olosuhteissa, ihmisten elämäntavat ovat olleet niin homogeenisiä, että kun tuo hormonien huuma on vähentynyt, niin mies on silti aamulla halunnut lähteä metsälle tai maata kääntämään ja nainen jäädä hoitamaan lasta kotiin ja keittämään ruokaa koska kaikki muutkin tekee niin eikä oikeastaan muitakaan vaihtoehtoja ole. Silloin varmasti mustasukkaisuuskin on ollut välttämätön ja hyvä asia, se on suojellut ettei naapuriluolan mies ole tullut vieraisiin.

Mutta nyky-yhteiskunnassa ihmisten halut ja itsensä toteuttamisen tavat ovat niin monisäikeisiä, että kumppaniksi ei välttämättä pidemmän päälle ole oikea se keneen ensimmäisenä haluaa yhtyä.

Peruskysymys kai kuuluu, että haluanko olla luolamies vai nyky-yhteiskuntaan sopeutunut eläimelliset tunteensa tukahduttava selviytyjä. Varmasti osa vankiloissa istuvista tapoista tuomituistakin on tietyllä tavalla säilyttänyt nuo luolamiesgeeninsä?

Toisaalta tuon artikkelin perusteella nyt aloin ajattelemaan, että koska minulla ei
ole halua lisääntyä, enkä siinä mielessä tarvitse 18v 9kk kestävää suhdetta, niin
tunnenko eläväni enemmän täysillä jos hyväksyn nuo intohimoisen rakastumisen tuomat ylä- ja alamäet.

Tuon mitä artikkelissa kuvattiin "terveeksi" rakastumiseksi, olen myös kokenut.
Mutta itse nimittäisin sitä syväksi ystävyydeksi, kiintymykseksi, luottamukseksi, omistautumiseksi, kunnioittamiseksi, jne. Mutta se ei tunnu antavan ainakaan minun elämälleni tarkoitusta. Ja toisaalta tietyllä tavalla "rakastan" kazikkia ihmisiä, joten puolison on vaikea nousta toisten yläpuolelle ilman suurta intohimoa.Tietenkin sitten jos kuvioon tulee yhteinen lapsi, niin se muuttaa sen tarkoituksen puutteen.

Väittäisinpä vielä suurimman osan nykyihmisten henkisestä pahoinvoinnistakin johtuvan siitä, että ollaan tultu liian kauaksi eläimen elämästä. Eläimenä ei ole varaa masentua ja jäädä passiivisena paikoilleen, joku tulee ja syö. Nälkä ja lämmöntarve motivoi kummasti tekemään jotain.
Muistan televisiosarjan "Moukarimies". Siinä kovaotteinen poliisi Sledge alkoi ampumaan katonreunalla itsemurhahyppyä suunnittelevaa miestä. Kummasti itsesuojeluvaisto nousi ajatusten yli ja sai miehen menemään suojaan. Uskon, että todellisuudessakin tuo voisi toimia.

"ja itsensä toteuttamisen tavat ovat niin monisäikeisiä, että kumppaniksi ei välttämättä pidemmän päälle ole oikea se keneen ensimmäisenä haluaa yhtyä."

: )

Olin vähän noissa aatoksissa, kun suhteeni narsistiin vielä oli voimissaan, että siinä toteutettiin (minä toteutin) jotain alkuvoimaista...

Nyt olen päätynyt sellaiseen ajatteluun, että tahdon rinnalleni kuitenkin ihan oikean nykyihmisen. Naurunalaiseksi joutuminenkin uhkaa limerenssieläjiä.

Kuinka kuvittelisin, että vaikka yhteensopivuus olisi hyvä, niin sitä hyppyä tuntemattomaan riittää silti. Ja sitten toista kautta (asetan nyt hiukan kyseenalaiseksi sinun toimintaasi), se hyppy tuntemattomaan osoittautuukin aina hypyksi kontrolloimaan liikasyömistä, rahankäyttöä ja sukulaisissa riippumista.

Eli tunnet vetoa tuohon.

Lopulta taidan olla itsekkäämpi kuin sinä, koska haluan kontrolloida itseäni jo etukäteen, että minne hyppään... Haluan hypätä oikeaan seikkailujen maalimaan, missä saan toteuttaa itseäni arvoisessani seurassa.

Kun sitten taas sinä tunnut toteuttavan itseäsi aina seurassa, jota et ainakaan itse hyväksy. Toisaalta tuohon sisältyy piittaamattomuuselementti. Et piittaa siitä, minkälaisen ihmisen kanssa toteutat itseäsi, etkä sitten siitäkään, että jotenkin tuotat pettymyksen. (Tarkoitukseni ei ole mitenkään arvostella, mutta koitan nähdä olennaisen, miksi toimimme eri tavoin).

Ehkä sinulla itselläsi ei niiden jo mainitsemiesi seikkojen lisäksi ole myöskään mitään erikoista, mitä haluaisit myös kumppaneiltasi. Teetkö ehkä esim. ulkomaanmatkat herraseurassa, joiden kanssa teillä on samanlaiset mieltymykset kohteiden valinnassa? Jos sinulla on runsaasti samanhenkisiä ystäviä, niin ehkä et todella tarvitse muuta kuin noita seikkailuja seksin maailmaan.

Ikävä vain, että naiset joutuvat pettymään sinuun. Onko sinulla tapana esittää jotain aivan muuta kuin olet? Tuo lienee aika ratkaiseva seikka alkuperäisessä kysymyksenasettelussasi, joskaan ei oireena riitä vielä lähestulkoon, että narsismista olisi kyse.

Narsistit tuppaavat sitouttamaan jonkun elämäänsä lastenkin kautta, eli tavallaan laittavat kaikkensa peliin, mutta katsovat, että lapsi tehdään jonkun vahvan ihmisen kanssa, joka jätetään sitten yksin huolehtimaan tästä. Narsisti hoitelee ainoastaan ehkä rahallisesti ja sitten kehuskelee loppuelämänsä olevansa isä.

Kiitos vaivannäöstä ajatusteni analysoinnista, olen kiitollinen jos jaksat jatkaa, mielelläni luen negatiivisiäkin havaintoja jos oppisin jotenkin kehittymään. Kommentteja ei tarvitse siloitella, en ole masentunut tai kärsi mistään itsetuhoisista ajatuksista.

Tuo tietynlainen piittaamattomuus on varmaan totta. Jos vähän kärjistetään asioita, niin en oikeastaan taida piitata kenestäkään tai mistään. Paitsi silloin kun ihastun tuolla "limerenssillä".
Varmaan suurin asia miksi naiset eivät pidemmän päälle hyväksy minua, on tietynlainen " olemassaolon väheksyminen", koska naisilla elämän jatkumisen tärkeys on enemmän sisäänrakennettu asia kuin miehillä.
Mietinkin eräänä päivänä sellaista skenaariota, että tiedemiehet olisivat saaneet selville avaruudesta valonnopeus potenssiin miljardi nopeudella lähestyvän "mustan massan" joka nielaisisi linnunratamme lähiviikkoina.
Se tapahtuisi mitään huomaamatta ja kaiken olemassaolo loppuisi niin lyhyessä hetkessä, että se olisi vain miljardisosa silmänräpäyksestä. Kukaan ei tuntisi mitään kipua tai tajuaisi mitään.

Niin veikkaisin, että suurin osa ihmisistä olisi aivan paniikissa ja yrittäisi jotenkin valmistautua tai torjua väistämätöntä. Mä enemmänkin seuraisin huvittuneena sivusta tuollaista naurettavaa hötkyilyä. Paitsi jos sillä hetkellä mulla olisi läheisiä ihmisiä, niin en tietenkään voisi olla viilipyttynä, en kai sillä tavalla psykopaatti ole.

Eli koska en näe tuossa olemassaolossa tai sen jatkamisessa mitään itseisarvoa tai elämän tarkoitusta, niin näen olemassaololleni tarkoituksen vain sen tuomassa hyvänolontunteessa.

Tunnepuolella koen haluavani olla olemassa, tuo elämän tarkoituksettomuus tulee loogisen ajattelun ja uskonnon puuttumisen kautta.

"Varmaan suurin asia miksi naiset eivät pidemmän päälle hyväksy minua, on tietynlainen " olemassaolon väheksyminen", koska naisilla elämän jatkumisen tärkeys on enemmän sisäänrakennettu asia kuin miehillä."

Tuosta olemassaolon väheksymisestä... Kyllä ne lapset ovat keskimäärin miehelle vähintään yhtä tärkeitä kuin naisillekin, ja elämää jatketaan ihan tyyliin "luonto ajaa tikanpojan puuhun...", että mahdatko sitä elämän jatkumista sen enempää aivan pohjimmaisilta pohjiltasi väheksyä. Asiat ovat vain pinnassa eri tavoin eri aikoina eri henkilöillä.

"avaruudesta valonnopeus potenssiin miljardi nopeudella lähestyvän "mustan massan" joka nielaisisi linnunratamme lähiviikkoina."

Itseasiassa, olen samantyyppisen ajatusleikin kehitellyt jossain vaiheessa. Luulempa, että ne suurimmat "hötkyilijäsi" saattaisivat yllättää meidät... Ehkä samassa tilanteessa heidän kanssaan samalla tavalla reagoisimme noin yllättävään ilmiöön. Minkäpä tuolle kukaan voisi. Luulen, että itse liittyisin kotiseurakuntani kanssa rukoukseen (vaikken niin kovin uskonnollinen ole muuten). Toivoisin myös, että voisin läheisteni kanssa yhdessä sopivassa paikassa sitten jäädä odottamaan tapahtumaa...

"Mä enemmänkin seuraisin huvittuneena sivusta tuollaista naurettavaa hötkyilyä. Paitsi jos sillä hetkellä mulla olisi läheisiä ihmisiä,"

Niin. Tuosta lauseestasi hyvinkin päättelen, että lempi on leimahtanut itsellesi muuten sopimattoman seuran kanssa, kun hötkyilystä puhut... paljon puhuvaa, ehkä enemmän kuin itse tarkoitit. Eikö sinulla oikeasti ole mahdollisuutta muuhun?

"Tunnepuolella koen haluavani olla olemassa, tuo elämän tarkoituksettomuus tulee loogisen ajattelun ja uskonnon puuttumisen kautta. "

Tuosta loogisesta ajattelusta en tiedä, mielestäni liittyy matematiikkaan enemmänkin... Elämän tarkoitusta etsitään ja on etsitty maailman sivu. Ei se elämän tarkoitus itsessään voi olla elämän biologisen päämäärän täyttyminen, eli lisääntyminen ja kasvunsa eteenpäin pykkääminen, vaikka tuo energiaa viekin. Uskonnostakin moni etsii sisältöä. Koska nyt noin sanot, että sinulta uskonto puuttuu, niin tuollaisen aukonhan voi aina paikata.

Itse aikoinani erosin kirkosta, kun nuoruudenaikainen miesystävä puhui minut ympäri tuossa asiassa... Kun hänet sitten lemppasin juurikin hänen tylsämielisyytensä ja tyhjyytensä ja vaillinaisen moraalinkin vuoksi (vaikka koemea olikin), niin liityin vielä samalla viikolla takaisin kirkkoon.

*Tarkoitukseni ei ole mitään "negatiivista" sen enempää palautella, rehellisiä ajatuksia sen sijaan yritän laittaa. Mitä mieltä tässä kirjoittelussa muuten olisi? Yhtä hyvin sinä olet oikeutettu arvioimaan minun kirjoituksiani kuten muidenkin. Nämä asiat ei välttämättä päätä silittämällä mene eteenpäin.

Harmi, että olet vain sanoja kuvaruudulla, niin hyvin osaat kuvailla asiat.

Onhan tuo lisääntyminen ollut minunkin kohdallani hyvin lähellä, muistan kuinka erään naiseni kuukautiset olivat myöhässä, ihan minun huolimattomuudestani, mutta tulivat lopulta. Varmaan olisin ottanut vastuuntuntoisesti isän roolin, kun en luonteeni huomioonottaen olisi voinut muutakaan tehdä.
Vastaavasti seurustelin muutaman vuoden yh-äidin kanssa kenellä oli "isätön" lapsi, joten tietyssä mielessä minäkin olen kantanut korteni kekoon elämän jatkamisessa.

Olen tosiaan tuolla "järjetön ihastuminen"-periaatteella vienyt suhde-elämääni eteenpäin ja saanut aikaiseksi tietyssä mielessä onnistuneitakin suhteita. Mutta viimeinen pysäytti minut ensimmäistä kertaa elämässäni aivan totaalisesti. Kun tuo "limerenssi unelma" toteutui unelmieni naisen kanssa. Se kesti vuoden verran, minä olin aivan pilvessä kokoajan. sitten nainen välinpitämättömästi lemppasi minut järkisyihin vedoten ja että on yksin onnellisempi. Aivan kuin yhdessäolomme ei olisi koskaan merkinnyt hänelle yhtään mitään. Vaikka olimme saavuttaneet luottamuksen, seksuaalisen ekstaasin ja tehneet paljon yhdessä arkipäivänkin asioita.
Nyt olen puoli vuotta miettinyt, että oliko minulla tai hänellä jokin henkinen ongelma, eihän tällaista pitäisi tapahtua, että vedetään matto alta kun menee hyvin.
Mutta tuo limerenssiteoria taisi osua naulan kantaan. Koska jos nyt näkisin tuon naisen laittaman treffi-ilmoituksen jossain palstalla, missä hän kertoo arvoistaan, sosiaalisesta ympäristöstään, unelmistaan, jne. niin sivuuttaisin sen minulle sopimattomana.

On tosiaan aika alkaa miettiä, että mitä haluan kumppaniltani. Tai että onko yksin parempi olla. Kokemuksia on karttunut jo niin paljon, että niitäkään en enää uteliaisuudesta tarvitse.