ELOKUUN ILLASSA JA YÖSSÄ

Tajusin tässä vaiheessa, että takuulla Kumpulassakin tänään jotain tapahtuu. No niinpä tietenkin. Marketta oli aamulehden Minne mennä-palstalta ympyröinyt minua varten: "Limingantie muuttuu kirpputorikaduksi", ja kirjoittanut sotkuisella käsialallaan viereen: "Kellarin rojut myyntiin?".

Edellinen miesasukas oli jättänyt kellarikomeroon pahvilaatikollisen papereita, joita emme kehdanneet paperinkierrätykseenkään heittää. Marketan kertoman mukaan laatikossa oli muun muassa rakkauskirjeitä, jotka oli lähettänyt joku Birgit Saksasta. Ehkä joku kirpparilla olisi kiinnostunut niistä postimerkkien takia? Miksiköhän kirjeet oli hylätty tänne? Haittaisikohan ketään, jos ennen hävittämistä hieman vilkaisisin niitä?

Mutta jo näitä miettiessäni minua alkoi taas hiukomaan jotenkin häijysti. Päätin tehdä pikaisen kasvispadan sienisoseesta ja asidofilus-piimästä, lisäsin keitokseen vielä mausteeksi kelpo plöräyksen alakaapista löytämästäni puolikkaasta herba -pullosta. Kattilasta nouseva tuoksu suorastaan tyrmäsi hajuaistini, pieni kulaus herbaa toi esiin keitoksen varsinaisen olemuksen ja mättäessäni kapustalla herkkua kattilasta suoraan suuhuni, lompsin samalla kohden alakertaa röyhtäillen ja piereskellen. Puoliksi hajonnut pahvilaatikko tursotti epämääräisiä kirjeitä kostealla betonilattialla. Pahvilaatikon kyljessä häämötti epämääräinen, toisen maailmansodan aikainen symboli ja sen alla luki jotakin saksaksi. Laskin kasvispadan alas pahvilaatikon viereen ja aloin tutkimaan tarkemmin päällimmäisiä papereita, ihoani kylmäsi jo kauhea ennakkoaavistus jostakin sanoinkuvaamattomasta hirveydestä, joka kaiketi papereista paljastuisi. Enkä ollut kovin väärässä. Vaikka lapsuuteni oli mennytkin roistojen, koronkiskureiden, sikiönlähdettäjien ja kaikenlaisten huijareiden keskellä liki aikuisikääni asti, ei minua mitkään pienet asiat paljoa hetkauttaneet. Mutta nämä kuvat, jotka levittäytyivät nyt vapisevissa käsissäni silmieni edessä, - nämä kauheat kuvat salpasivat henkeni ja sammuttivat sieluni. Pieraisin ja sitten minä pyörryin.

"ylös siitä, alhainen olento!" Birgitta karjui vasten kasvojani.
Haukoin henkeä ja syljeskelin samalla kalanruotoja suustani; mustaan nahkaan pukeutunut Birgitta oli tyhjentänyt haisevan laskiämpärin päälleni ja minua oksetti. Birgitta sen sijaan näytti eloisalta ja jotenkin uhmakkalta seisoessaan tanakassa haara-asennossa yläpuolellani ja tuijottaessaan minua samalla huvittunut ilme räikeäksi maalatuilla kasvoillaan. Hänen hirvittävässä kourassaan heilui tyhjä, läkkipeltinen laskiämpäri jonka reunaan oli takertunut valkaisematonta wc-paperia. Hädissäni muistin kuinka edellisenä iltana vatsassani oli kummallisesti alkanut kiertämään syötyäni puolisen kiloa jotakin tofun kaltaista, ja olin onneksi juuri ja juuri ehtinyt peltisen astian päälle kunnes annoin tulla oikein olan takaa, mutta en ollut ajatellut lainkaan paperia siinä edestakaisin ryntäillessäni. Tiesin, että Marketta säilytti sellaista jääkaapin ylimmällä hyllyllä mutta en siihen hätään kyennyt enää niitä hakemaan keittiöstä asti. Niinpä olin hikeä puskien ojentanut siron käpäläni kohden styroxista kylmälaukkua ja otin sieltä rullan tavallista paperia. Kukaan ei ollut näkemässä, eikä naapurin isäntäkään kaiketi ollut tavallisella vahtauspaikallaan kellarin ikkunan takana, joten syntini oli pienenpuoleinen.

Mutta nämä itsesyytökset hävisivät hetkessä mielestäni; Birgitta otti ja läimäytti minua aamulehdellä ympäri korvia niin että soi. "Meinasitte siis pistää myyntiin nämä rakkauskirjeet vai?!"
Syljeskelin suustani loputkin jätteet, enkä heti oikein ymmärtänyt mitä hän sanoi. Aamulehti alkoi jo hajota suikaleiksi Birgitan jatkaessa ojentamistani ja kummallista, miten huomioni kiinnittyi ainoastaan hänen rytmikkääseen liikehtimiseensä ylläni; syyttävät sanat ja hirveä huutaminen olivat pelkkää sivuseikkaa. mutta Birgitta vain jatkoi: hänen vaaleat ja pitkät, palmikoidut lettinsä heilahtelivat puolelta toiselle samalla kun hän yhä käytteli aamulehteä minun turvonneeseen päähäni. Hirveä hahmo tuntui samalla kiihdyttävän raivoaan kun minulta itseltäni alkoi tajunta sammumaan. En kuullut oikeastaan enää mitään tämän kaiken ulkopuolelta ja edestakaisin heilahtelevan laskiämpärinkin ääriviivat alkoivat nyt sumeta silmissäni, kellarin katossa roikkuvan hehkulampun välke heijastui Birgitan kiiltävistä nahkashortseista kipeästi silmiini. Äkkiä kellarin nurkasta, kirjepinojen luota kuului vaimeaa korahtelua ja peiteltyä yskintää, iskut loppuivat viimein.

Botifar nousi lattialta istumaan ja nojasi selkänsä kellarin seinään katsellen samalla ympärilleen sumein silmin ja melkoisen ällistyneen näköisenä. Hänen pyöreät, mustat aurinkolasinsa olivat tippuneet alas silmiltä ja ne roikkuvat ainoastaan toisesta sangasta vasemman korvallisen päällä; näin että toinen linsseistä oli halkeillut säröille. Yskiminen ja röhinä yltyi, Botifar päästi vihdoin pitkän korinan jälkeen ylen ja minä sekä Birgitta tuijotimme näkyä osaamatta sanoa siihen hätään yhtään mitään. Laskiämpärin maku tuntui vielä suussa ja hetken olin valmis liittymään Botifarin seuraksi hänen puuhiinsa, mutta yläkerrasta kuului outo kolahdus, sitten särkyvän lasin helinää.
" Was ist das ?!" Birgitta huudahti ja tipautti peltisen ämpärin kellarin lattialle. Sitten hän ryntäsi ylös ahdasta portaikkoa nahkaiset sortsit narahdellen.
"Missä minä olen? Voi äiti, missä ihmeessä minä oikein olen!" Botifar huusi pyyhkien samalla kasvojaan kämmenellään.
"Ole hiljaa! Birgitta voi tulla tänne alas ennenkuin ennätämme paeta täältä!"

Minä tiesin että ylhäällä rusakot olivat taas tulleet sisälle taloon ja avanneet jääkaapin, ne ryökäleet olivat herättäneet minut monasti öisin salaattia etsiessään. Nyt ne kaiketi olivat tiputtaneet viimeisen kaljapulloni ja -rysäyksestä päätellen myös Marketan idut ja sienet alas kaakelilattialle. Birgitalla menisi tovi ennenkuin hän tajuaisi metelin lähteen, ehkä ennättäisin paeta kellarin ikkunasta ennenkuin hän palaisi takaisin.
Lattialla oli vain valokuvia ja puolilaho pahvilaatikko, en tiennyt millä saisin kellarin ikkunan rikottua ilman jotakin teräasetta tai vaikkapa tiilenkappaletta. Mutta Marketta piti kaiken aina siistinä, enkä nopeaan suorittamani tutkimisen jälkeen löytänyt yhtään mitään käyttökelpoista, oli vain hetken kysymys milloin Birgitta olisi taas täällä. Botifar nousi vapisten seisomaan ja hetken minusta näytti siltä kuin liki kaksisataa-kiloinen mies rojahtaisi takaisin lattialle, mutta hänen katseensa kirkastui ja hän nosti aurinkolasinsa takaisin silmilleen ja korjasi kypäränsä asennon arvokkaasti.
"Minä halusin vain nopesti tarkas..." Botifar sopersi.
Sieppasin rautaisen, ensimmäisen maailmansodan aikaisen piikkikypärän Botifarin päästä ja ryntäsin likaisen kellarin ikkunan luo. Samassa kuulin jo tuttua narinaa ylhäältä portaikosta.

Iskin samean kellarilasin säpäleiksi ja päivänvalo tulvahti kasvoilleni. Näin vilaukselta naapurien grillaavan pihallaan, koko perhe käänsi katseensa minuun ja isännältä tippui grillipihdit käsistä.
"Auttakaa! Apua!"
Perheen äiti tarttui lapsiinsa suojelevasti, isännän suu muodosti täydellisen, puhtaan ympyrän katsoessaan suuntaani. Ehkäpä he eivät olleet tottuneet näillä kulmakunnilla avunhuutoihin, varsinkin kun Botifar yritti tunkea samasta ikkunaluukusta päätään jota koristi piikkikypärä ja halkeilleet aurinkolasit. Sitten tunsin miten housuihini tartuttuun, juuri kun olin jo voitonriemuisena luullut pääseväni ulos kellarista.

Marketta ajeli kokouksesta kotiin Volvollaan, jonka katto oli laskettu alas. Tiukka jakkupuku tuntui ahdistavalta ja kesän helle liian kuumalta; hetken kuluttua hän olisi suihkun jälkeen viilennetysssä olohuoneessaan nautiskelemassa pinacoladaa ja kuuntelemassa livenä Johan Sebastian Bachin Boureeta, luutun taidokkaita näppäilyjä kuunnellen. Kiertävä runoilija osasi myös luutun soittamisen taidon...kaiken muun ohessa tietenkin, mutta nyt oli tärkeää että tämä saisi hänet jo heti hyvälle tuulelle. Pääjohtaja oli kokouksessa vetäissyt maton hänen jalkojensa alta, eikä vain yhden kerran, vaan koko päivä oli ollut yhtä silkkaa piinaa ja Catherinen viileä katse oli ollut yhtä salaista riemua.

Onneksi runoilija piti myös talon siistinä muiden töiden ohessa ja astellessan pitkin marmorilla kivettyä pihakäytävää, päivän vastoinkäymiset alkoivat pikkuhiljaa unohtua Marketan mielestä. Illalla hän lähtisi runoilijan kanssa taiteiden yöhön ja hänellä oli mukavan-sopivasti hetki aikaa rentoutua ennen illan rientoja.
Mutta naapurin pankkiiriperhe tuijotti hänen talonsa päätyä kohden, jossa sijaitsi vasta perustettu Japanilainen kivipuutarha ja he näyttivät jotenkin järkyttyneiltä. Marketta ei saanut mieleensä mitään, mikä olisi ollut moisen käyttäytymisen syy. Maalarit olivat vieneet törpäkkönsä pois ja puutarhurit keränneet oksakasansa; jopa kiroilevat ja alituiseen vitsailevat kirvesmiehet olivat korjanneet pois telineensä ja muurarit laastipaljunsa. Täydellisyyden keskellä ei pitänyt olla mitään, mikä särkisi talon sen päädyn harmonian, mutta jotain siellä täytyi kuitenkin olla. Naapurusto oli yhä hiljaista; heidän pihvinsä savusivat ja oikeastaan paloivat tupruten samalla sankkaa, sinistä savua, eivätkä he huomanneet hänen nopeaa, epävarmaa tervehdystään.
Marketta epäröi talon ovenkahvaa koskettaessan.
Ihan kaikki ei nyt ollut kohdallaan. Varovasti hän asteli eteisen käsityönä valmistettujen graniittilaattojen päällä, korkojen kopina oli vaimeaa hänen liikkuessa hiljaa kohti salia.

Ensimmäiseksi Marketalle tuli mieleen, että joku rosvolauma oli vieraillut talossa ja tyhjentänyt sen sillävälin, kun hän itse oli käynyt yhtiön hallituksen kokouksessa. Mutta mitään ei näyttänyt puuttuvan, ainakaan salin puolelta. Päinvastoin, -keskellä lattiaa komeili jonkinlainen avattu kapsäkki, josta pilkotti röyhelöitä, kumitavaraa ja ...ruoska?Missä runoilija sitten oikein oli? Hänenhän oli pitänyt kuurata lattia ja lämmittää maito kylpyvalmiiksi keittiön liesitasojen päällä, messinkisissä kattiloissa. Mutta keittiössä ei näkynyt mitään merkkejä moisesta toiminnasta, ainoastaan jääkaapin ovi näytti olevan selällään ja...hänen herkkunsa lasinsirujen keskellä pitkin lattiaa. Lisäksi runoilijan toinen olutpullo oli täydentänyt sotkua entisestään, mutta toinen baroc dunkkel -olut oli sentään säilynyt ehjänä. Jostain kuului vaimeita avunhuutoja ja ehkäpä jonkinlaista läiskettä, mutta Marketta ei järkytykseltään osannut paikantaa äänen suuntaa.

Rusakot vilistivät pitkin lattiaa peräkkäin ja luistelivat jokaisessa äkkikäännöksessään jättäen samalla sotkuisia tassunjälkiään puhtaiksi pyyhityjen huonekalujen jalkoihin, jotka Marketta oli muutama päivä sitten komentanut runoilijan puunaamaan. Villit elukat olivat jotenkin päässeet sisälle ja Marketta säntäsi niiden perään korot kopisten. Eläimet juoksivat ensin ulko-oven suuntaan, mutta säntäsivätkin samassa kohden kellarin portaikkoa. Juuri kun Huohottava talon emäntä luuli saavansa ne ansaan, portaikosta juoksi vastaan navasta alaspäin alaston, piikkikypäräinen mies mustissa aurinkolaseissaan. Yhteentörmäys oli väistämätön ja mylläkän päällimmäiseksi sotkeutui vielä sekavia huutanut runoilija, jolla jostakin syystä oli peltinen ämpäri päässään. Vaaleat palmikot keikkuivat hämärässä portaikossa ja ne lähestyivät.

Marketta ei meinannut saada henkeä kasan alimmaisena, lihan liikehtivä ja kiemurteleva paino hänen päällään meinasi särkeä luutkin. Mutta siinä mylläkässä ei ollut vielä tarpeeksi: molemmat rusakot olivat säikähtäneet määrätietoista ja kookasta, narahtelevissa nahkashortseissa eteensä ilmestynyttä teutoni-vosua ja hypänneet muitta mutkitta turvaan kasan päällimmäiseksi.
"Teufel! Miten minä vihaankaan jäniksiä!" Huuto kuului juuri ennenkuin raivopäinen nainen hyppäsi ilmaan ja yritti tavoitella jälleen pakenevia rusakoita. Ne liukastelivat lattialla joka suuntaan ja sitten ne kiihdyttivät kohti avonaista ulko-ovea, mutta lettipäinen nainen mätkähti suoraan runoilijan päälle ja alimmaisena litistyi Marketta.

Marketan sumenevaan ja ylösalaisin olevaan näkökenttään ilmestyivät liehuvat, vaaleat letit, mutta myös jotain muuta. Kuraiset ja keltajuovikkaiset kissantassut olivat ilmestyneet graniittilaattojen päälle ja ne olivat jämähtäneet kuin neljäksi tolpaksi aivan hänen nenänsä edessä. Kuului sähinää ja Marketan kasvoille lensi kissan sylkeä, kun otus pörhisti itsensä juovikkaaksi puuhkaksi mylläkän säikähdyttämänä.
Se oli se risuperseinen kolli, joka vaani pikkulintuja hänen japanilaisessa puutarhassaan korvat luimuina ja jota Marketta oli kieltänyt runoilijaa ruokkimasta ruoan tähteillä. Mutta nyt se oli hänen edessään, eikä Marketta tiennyt miten se oikein oli mahdollista.
Henkeään haukkovan naisen ajattelu kiinnittyi tuttuihin tilanteisiin ja hylkäsi kaiken muun; liki kolmesataa kiloa liikkuvaa massaa hänen päällänsä ei ollut ihmetyksen aihe numero yksi, vaan aivot askaroivat viiruisten tassujen lumossa. Mutta hän ei tiennyt sitä, että sisään ovesta astuessaan ovela kolli oli luikahtanut hänen jäljissään sisälle ja hypännyt samantien keittiöntasolle hotkimaan sinne levinnyttä sienisalaattia, kun Marketta oli kopistellut kohden kellarin ovea. Juoksevat rusakot olivat saaneet kollin varuilleen, mutta lihallinen törmäily ja huuto kellarin oviaukossa olivat saaneet otuksen hyppäämään kattoon ja tarttumaan lujasti kiinni maalarimestarien käsityönä tekemään pinnoitemateriaaliin, ja painava kolli oli aikansa riiputtuaan tippunut alas lattialle, kun materiaali oli viimein antanut periksi. Kissan tassujen viereen oli ropissut osia katosta ja sähköjohdoista.
Myös Birgitta huomasi uuden tulokkaan.
"Grrrh...Jos vihaankin jäniksiä niiden kaikissa ilmenemismuodoissaan, on vain yksi asia maailmassa jota vihaan enemmän... nimittäin keltajuovikkaita kissoja, -kolleja varsinkin!"
Birgitta loikkasi kasan päältä uudestaan ilmaan ja yritti tavoitella säntäävää kattia hännästä, mutta terävät ja punatut kynnet haroivat tyhjää ilmaa. Rytinä ja räiske oli melkoista ennenkuin pakokauhussa juokseva luontokappale löysi saman pakotien kuin rusakot, ja kohta rauha palautui taas taloon, kun lettipäinen ja outoja kirouksia karjuva nainen oli kadonnut ulos kissan perässä kuin myrskytuuli ja ilma oli taas tyyntymään päin.