Puolisoni ei edes tunne minua ja laitoshoito on ainoa vaihtoehto, koska töissäkin pitää käydä ja puoliso voi kadota milloin vain.
Olen itse vielä viriilissä iässä ja minulla on tarpeita, mutta ei kumppania siihen.
Elämä on ollut jo kauan hirvittävän raskasta kun on täytynyt sulatella ajatusta, että puoliso hiipuu vähitellen pois, mutta voi kestää kymmeniä vuosia.
Onko minun todellakin istuttava yksin illasta toiseen television ääressä vuodesta vuoteen? Tämä sairastuttaa minutkin sekä fyysisesti että henkisesti.
Jos lähden harastuksiin, niin näen terveitä pariskuntia ja myös vapaana olevia iloisia ja suhteeseen halukkaita ihmisiä ja pitäisi vain mennä kotiin ja käydä matkalla katsomassa ihmistä joka ei tunne minua.
Olen itse vielä viriilissä iässä ja minulla on tarpeita, mutta ei kumppania siihen.
Elämä on ollut jo kauan hirvittävän raskasta kun on täytynyt sulatella ajatusta, että puoliso hiipuu vähitellen pois, mutta voi kestää kymmeniä vuosia.
Onko minun todellakin istuttava yksin illasta toiseen television ääressä vuodesta vuoteen? Tämä sairastuttaa minutkin sekä fyysisesti että henkisesti.
Jos lähden harastuksiin, niin näen terveitä pariskuntia ja myös vapaana olevia iloisia ja suhteeseen halukkaita ihmisiä ja pitäisi vain mennä kotiin ja käydä matkalla katsomassa ihmistä joka ei tunne minua.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Elä,
siihen elämä on tarkoitettu, puoliso ei kärsi sinun menoistasi hän elää
omissa maailmoissaan ilman mitään tietoa sinun menoistasi.
Ei muuta kuin puoliso käsiraudoilla lämpöpatteriin ja Club Storyvilleen. Takaan, että elämä saa taas uutta sisältöä.
Taitaa olla aloittajan puoliso valmiiksi lukkojen takana? Mitä sitä turhia miettimään jos toinen ei enää elä samassa todellisuudessa? Meillä on yksi elämä, eikä sitä kannata tuhlata, sillä voit tuottaa iloa jollekin toiselle yksinäiselle, joten siitä hyödyt sinä ja se joku toinen, eikä se ole keneltäkään pois.
Kenelläkään tuskin on otsaa tulla arvostelemaan ja veikkaan, että moni ei edes tiedä minnen puolisosi kadonnut.
Jossain vaiheessa puolisosi paska ja kusi astuvat elämääsi (jos ei jo ole astunut). Etenkin yöllä.
Olen seurannut Alzheimer-isäni elämää jota eräs sitkeä nainen pitää kotonaan.
Laita hoitoon. Maksoi mitä maksoi.
"Jos lähden harastuksiin, niin näen terveitä pariskuntia ja myös vapaana olevia iloisia ja suhteeseen halukkaita ihmisiä ja pitäisi vain mennä kotiin ja käydä matkalla katsomassa ihmistä joka ei tunne minua."
Laitoshoidossahan tuo ihminen onkin, käsittääkseni,
kysymys lienee siitä miten muut ihmiset suhtautuu jos terve
ihminen, avioliitosta huolimatta, jatkaa elämää.
moni myös tuomitsee,
Mulla on paljon kokemusta muistisairaudesta, hyvinkin lähipiiristä ja suvusta. Mielipiteeni perustuu kokemaani.
Jos suhteenne oli hyvä ennen kuin vaimosi sairaus oli edennyt nykyiseen vaiheeseen, olen varma että hän haluaisi sinun olevan onnellinen ja viettävän normaalia elämää. Itse ainakin ajattelen niin että jos itse sairastun, haluan vaimoni jatkavan elämäänsä, ei se minulta silloin enää ole pois.
Suosittelen laitoshoitoa. Se on edessä joka tapauksessa jossain vaiheessa, jos haluat jatkaa työelämässä.
Kiitos kannustuksesta. Jotain tällaista toivoinkin, mutta aina kun yritän lähteä liikkeelle sillä silmällä, niin en pääse edes oveta ulos kun on jo jarrut päällä ja haluan vain mahdollisimman pian kotiin.
Toivotonta.
elettäväksi suruineen ja murheineen. Päättele itse loput.
Tuo murheineen tarkoittaa siis mitä? Selibaattia?
Miten on, onko sopivaa kiksauttaa siellä hoitokodissa vaimoa joka ei muista sitä minuutin päästä? Mahtaako tuollainen enää kostua? Ikä taitaa muutenkin olla kuivannut paikat, joten liukkaria on käytettävä.
Jos hän mahdollisesti saa orgasmin, niin eikö sinulla ole velvollisuus tuottaa se niin kauan kuin mahdollista?
Taidan puhua hulluja, kun en tiedä aiheesta mitään? Minulle itselleni on kuitenkin käynyt lukuisia kertoja niin, että on täytynyt kysyä, että tehtiinkö me SE?
Siähän rautainen mies olet jos vielä ruikkuvaippojen siivoamisen jälkeen innostut kirnuamaan tiedottomana makaavaa naista.
Lupasitko rakastaa sekä myötä- että vastamäessä.
Pidä lupauksesi.
Pitäisi ajatella alunperin.
Kirkon pasca pitäisi haudata syvälle.
Te olette yhdessä "kunnes kuolema erottaa". Puolisosi ei ole kuollut.
sinähän se oikein tuomari olet, vaikka puoliso ei ole kuollut niin
ei hän ole mukana enää elämässäkään,
jos minulle kävisi noin niin toivoisin että puoliso eläsi täyttä
elämää eikä istuisi yksin, ehkä toivoen kuolemaani.
Tunnen muutamia ihmisiä jotka eivät tunne edes lapsiaan
niin lapsiltakin on mennyt halut tapaamisiin, on kauheata kun
se elämän tärkein ihminen ei enää tunnu edes tutulta,
ei toisen tarvitse sulkea elämää itseltään vaikka toinen sairastuu.
Kannattaisi kuitenkin odottaa se muutama vuosi jo lasten puolison sukulaistekin takia, eikä alkaa huoraamaan. Puolison sairastaessa vakavasti ei sinun alkukantaisten himojen tyydyttäminen pitäisi olla pääasia.
Samaa mieltä että puolisiso ei kärsi siitä että asuisi vaihtoehtoisesti laitoksessa jatkossa jossa voit häntä käydä katsomassa kuitenkin vaikka joka päivä.
Silloin huomaat että tunteeko hän sinua enää edes.
Tuollainen omaisen menetyson raskasta aina, hyvä puoli on kai
se että elämänkumppanisi ei ole se joka tässä kärsii.
Mutta älä jää sinäkään kärsimään, olen sitä mieltä.
Jos asiaan liittyy sukulaisia niin puhu heidänkin kanssa.
Elämä kotona menee aika vaikeaksi jossain kohtaa myös että
se laitoseläminen voi olla pakkovalintakin jossain vaiheessa.
Ei ole aina hyvä sekään että omaisesta jää ikävätkin muistot, ne mitä
se loppuelämä oli, parempi muistaa se terveenelämän
muistot kuin ikäviä asioita.
Voit ottaa avioeron jos siltä tuntuu. Puolisosi tuskin asiasta välittää tuon taivaallista jos hän on laitoksessa. Toisaalta eipä suhteen aloittaminen avioliitossakaan ole käsittääkseni kiellettyä.