On syytä katsoa peiliin

Kirjoittelin tänne pari vuotta sitten aika tiheään, mutta sitten pääsin elämässä eteenpäin.

Olin yli kymmenen vuotta parisuhteessa narsisti naisen kanssa, joka päättyi eroon 2012. Siitä alkoi aivan mieletön mustamaalaus ja rikosilmoitusrumba. Menetin käytännössä koko omaisuuteni perintöjä myöten ja vaikka kaikki ilmoitukset todettiin perättömiksi, niin niiden keksimisestä hän pääsi kuin koira veräjästä. Hän kun osaa vuodattaa hyvin krokotiilin kyyneliä, valehdella kirkkain silmin (niin kuin kaikki muutkin narsistit) ja esittää hyväksikäytettyä raukkaa.

Minut oli helppo putsata silloin, sillä olin todella sekaisin.
Koko maailmani oli romahtanut ja puoliso, joka oli ollut minulle kaikki kaikessa paljastunut puhtaaksi valheeksi alusta loppuun. Elämässä ei ollut mitään kiintopistettä.

Yksinjäämisen pelon sokaisemana yritin löytää jonkun ja kävin treffeillä. Onneksi niistä mistään ei tullut mitään ja ei kai olisikaan voinut, sillä höpötin treffeillä vain entisestä puolisostani.

Kävin vertaistukiryhmissä, sain B:n paperit masennuksen takia ja pääsin psykoterapiaan ja isoimpana kaikesta, löysin Jeesuksen.

Pari vuotta meni, jonka aikana muutuin ihan toiseksi ihmiseksi kuin mitä olin ennen. Siihen aikaan mahtuu romahduksia, pitkiä sairaslomajaksoja, toivottomuutta ja vaikka mitä. Entinen puolisoni jatkoi kostamistaan joka sai välillä valtavatkin mittasuhteet kun hän ei pääsytkään takaisin minun elämääni, niin kuin oli kuvitellut.

Lopulta muutin paikkaan, mitä hän ei tiedä, enkä enää vastannut puheluihin tai tekstareihin, jotka tulivat tuntemattomasta numerosta.

Paranemiseni kulmakivi oli se, että pystyin lopulta ymmärtämään, että kaikessa on aina kaksi osapuolta. Vaikka toinen olisi psykopaatti, niin on toisellakin joku syy olla suhteessa ja uskoa kaikki valheet. Mikään suhde ei ole sellainen, että vain toinen olisi yksin syyllinen.
Puhdas fakta on se, että ainoastaan mieleltään sairas voi elää pidempiä aikoja narsistin kanssa. Tämän faktan myöntäminen tekee todella, todella kipeää ja olen huomannut, että todella harva siihen edes kykenee.

Perkasin itseni, perkasin lapsuuteni, perkasin syyt, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut…
Löytyi sairas lapsuudenkoti, jota en ollut koskaan myöntänyt itselleni. Löytyi lapsuuden mallit, joita toistelin. Löytyi kaikki se tuska ja turvattomuus, jonka olin padonnut sisälleni. Vanha minäni oli yrittänyt pitää kaikki tyytyväisinä itsensä kustannuksella, hinnalla, millä hyvänsä.
Samalla kun yritti pitää kaikki tyytyväisinä tuli tehtyä paljon pahaa, jota ei silloin tajunnut tai myöntänyt itselle.

Paraneminen piti sisällään monet itkut, tuskat… ja lopulta olin kasvanut siitä ulos.

Tänään olen armelias itselleni, en ole enää rajaton ja osaan laittaa rajat muille. eli en päästä toisia minun puolelle rajaa tai itse ylitä rajaa toisen puolelle. Kannan enää vastuun omista teoistani, en toisten ja jos joku on eri mieltä kanssani, niin en muuta omaa kantaani ilman kunnon perusteluita.
En ole enää maailmanparantaja ja olen ymmärtänyt, että toisten ihmisten henkilökohtaiset asiat on heidän myös itse hoidettava, ei minun.
Haluan edelleen olla tarvittava ja tehdä hyvää, mutta nyt pystyn kanavoimaan sen järkevästi (esim. osallistumalla (järkeviin) keräyksiin, toimimalla vertaishenkilönä parantuville läheisriippuvaisille jne.).

Jos olet narsistin uhri, niin paranemisesi lähtee liikkeelle yhdestä kysymyksestä.
Miksi minä olin hänen kanssaan, mitä vikaa minussa on!