Olen rakastunut helluntailaiseen.

Ymmärrän tilanteesi täysin...omaa kokemusta asiasta.

Ei tyttö joudu vaikeuksiin takiasi, jokaisella on valta määrätä elämäänsä. Helluntailaisissa on paljon pareja, joissa toinen on helluntailainen ja toinen esim. luterilainen. Kumpikin uskoo tavallaan tai on uskomatta.

Sitä en tiedä tietenkään, kuinka tytön perhe( tai suku) suhtautuu, mutta minusta jokainen saa huolehtia omista asioistaan. Jokaisella on varmasti omia asioitaan mietittävänä aivan tarpeeksi. Ja jos ei ole, hankkikoon niitä ja miettiköön niitä. Tietysti hyvistä vanhempien neuvoista kannattaa ottaa opikseen.

Itse en ainakaan haluaisi olla vastuussa toisen elämästä sillä tavalla, että kieltäisin parisuhteen. Jos uskovainen tyttö kuitenkin pystyy vaalimaan omaa uskonelämäänsä tässä parisuhteessa asia on ok!

Mielestäni toisen arvoja ja vakaumusta kunnioittaen syntyy todella hieno parisuhde seurakunnista huolimatta.

... ettei hän joudu takiasi omantuntonsa kanssa vaikeuksiin. Sellainen tilanne potkii myöhempää littoanne nilkkoihin pahasti. Jos hän joutuu tekemään komproa kanssasi miellyttäkseen sinua, ongelmia voi tulla myöhemmin kun romanttinen rakkaus loppuu.

Kyllähän aikuinen ihminen saa päättää asioistaan niinkuin paarhaaksi näkee, mutta asiaa on lähestyttävä tämän "uskovan" kannalta seurakunnallisesti!

Siten, että mikäli seurustelunne jatkuu "platoonisella tasolla", niin asia ei silloin kellekään kuulu! Mutta jos se menee siihen pisteeseen ,että muutetaan samaan asuntoon asumaan "avosuhteessa", niin silloin jo seurakunta tarttuu asiaan aivan Raamatullisen opetuksen pohjalta, ettei sellaisessa suhteessa saa alkaa asumaan "uskomattoman" kanssa!,eikä ennen avioliittoa uskovankaan kanssa!
Tilanne nimittäin mitä todennäköisemmin johtaisi avioliiton ulkopuoliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen!,ja se ei olisi "uskovalle" ihmiselle suositeltavaa! Ja seurakunnallisesti siihen jotenkin kyllä puututtaisiin!


MUTTA JOS! tämä uskova haluaa mennä naimisiin ihmisen kanssa joka ei ole uskova!, niin hänellä on siihen täysi oikeus! Tapaus olisi kyllä aika harvinainen ,josko nyt ei aivan ainutkertainen.
Seurakunta siinä tapauksessa korkeintaan kysyisi tältä uskovalta ,että onko hän ajatellut asian aivan loppuun asti!

Olen jotakuinkin varma ,että ajanmittaan vaikka aluksi hyvin yhdessäolo sujuisikin, niin varmasti tulee eteen vielä jonainpäivänä teidän "omat" arvomaailmanne toisianne vastaan! Joudutte aivan varmasti "törmäyskurssille"! Nimittäin olen joitakin hieman vastaavanlaisia tapauksia saanut sivusta seurata ja tilanne on kastavut tämän uskovan kannalta ikäväksi, sillä tässä hiljattain juuri eräs nuori uskova neiti ihastui uskottomaan nuoreen mieheen ja muuttivat yhteen asuaan ja seurakunta puhutteli häntä asiasta, mutta tämä uskova neiti ei halunnut kuunneella seurakunnan vanhimmiston ohjeita vaan hän halusi asua yhdessä tämän uuden ihastuksensa kanssa!

Seurakunta joutui eroittamaan hänet seurakuntayhteydestään pois jossa hänen toinen sisarensa ja äitinsä edelleenkin ovat! Hän siis luopui uskostaan ja nyt kuulema elämäntilanne on hänen kohdallaan aika onneton! Uskosta luopuessaan hän menetti itsestään jotain hyvin olennaista, tärkeää ja arvokasta.

Itse en halua alkaa keskustelemaan tämän pidempään, vaan haluan että järkevinä ihmisinä ratkaisette tämän asian järjellä eikä vain pelkällä tunteella! Voimakas ihastuminen tai "rakastuminen" on usein sitä ettei oikein "järki" pääse kisoihin mukaan, vaan tunteet ohjaa asioita voimakkaamin.
Joskus tilanteet voivat päättyä onnellisestikin, mutta usein kyllä ei!

Toivon että ratkaisunne on kummallekin osapuolelle oikea!

Kiitos vastauksista. Olen tyttöni kanssa jutelleet parin päivän aikana paljon asioista, eikä juuri mikään ole epäselvää. Hän rakastaa minua sellaisena kuin olen, vikoineni ja puutteineni ja haluaa minut silti, tietäen, etten naimisiin koskaan mene. Rakastan häntä, täydestä sydämestäni ja en halua häntä millään tavalla loukata ja satuttaa. Naimisiinmenemättömyys on se suurin mahdollisia ongelmia tuova, mutta olemme puhuneet tämän ja se ei ole este.
Tiedän varmasti uskovaisten mielestä kuulostavani itsekkäältä ja kuulostaa kai siltä etten oikeasti häntä rakasta, mutta jokaisella on syynsä, eikä toisia voi tuomita. Kaunista ja rakkaudentäyteistä syksyä kaikille :)

Ei typysi ongelma tule pahimmillaan olemaan se, että kuuluuko hellareihin vai ei, vaan se, mitä Jumala sanoo asiasta. Jos tyttösi palvelee Jumalaa ja on todellinen Jeesuksen opetuslapsi, hän ei hipaisekkaan sinua ennen avioliittoa ja sitä ei ajatella, ennen kuin olet uskossa. Sillä Sana sanoo, että haureus on synti. Jokaisella uskovalla tulisi olla oma uskova aviopuoliso. Kumppanisi siis joutuu tilinteon eteen ennenmmin tai myöhemmin Herransa kanssa. Toivottavasti. Kamalampaa on, jos ei joudu. Niin ei aina käy silloin, kun ihminen tietoisesti rikkoo Jumalan tahtoa vastaan.
Kun nyt suurin huoli ei kuitenkaan näytä olevan Jeesuksen ajatus ja Hänen tahtonsa, niin silloin on sama mitä tekee. Välien rikkoutuminen uskovien kanssa on pelkkää uskonnollisuutta, ikävä kyllä, ja kertoo uskon olevan pelkkää opittua uskoa, ei uudestisyntyneen uskoa.

Ensinnäkin, toivon koko sydämestäni, että saatte elää onnellisina yhdessä. Kuitenkin minun täytyy hieman latistaa tarinaa oman kokemukseni kautta.
Elin etsikkovaihetta, kun tapasin nykyisen mieheni. Menimme naimisiin, ja minun uskoni vahvistui. Tulin elävään uskoon melko pian avioitumisen jälkeen. Mieheni ei ole uskossa. Ja me molemmat voimme aika ajoin todella pahoin. Minä siksi, etten voi jakaa elämäni tärkeintä asiaa (ts. koko elämääni!) aviomieheni kanssa. Mieheni voi pahoin siksi, että häntä kuvottaa kaikki hihhulitouhut, ja joskus häntä hävettää tekemiseni. Näennäisesti elämme onnellisesti ja mieheni on ihmisenä mitä ihanin, kuin maanpäällinen enkeli. Mieheni rakastaa minua paljon. Mutta tämä uskon kysymys jäytää pinnan alla koko ajan, ja pelkään, että joku päivä se lävähtää päin kasvoja meille molemmille. Minä olen todella vahvasti sitoutunut Jumalaan, ja haluaisin käyttää kaiken vapaa-aikani Herran palvelemiseen, ja haluaisin viettää paljon aikaa seurakunnassa, evankelioimassa jne.. Mutta sitten mieheni valittaa, etten ole koskaan kotona ja hänen kanssaan. Mieheni rakastaa minua niin paljon, että hän useimmiten antaa minun kulkea hihhulitouhuissa eikä ole sitä vastaan, mutta se on niin teennäistä (=maallista), ettei välttämättä jatku loputtomiin. Voin pahoin, kun minun täytyy joskus perjantai-iltaisin katsoa jotain typerää ja epäkristillistä elokuvaa ihan vain siksi, että olisin mieheni kanssa. Oikeastaan nyt vasta tätä kirjoittaessani huomaan, että olen tähän tilanteeseen todella väsynyt. Mutta kirjoitettu on, ettei aviopuolisoa hylätä sen vuoksi, ettei tämä ole uskossa. Ja kyllähän minäkin rakastan miestäni, enkä haluaisikaan erota. Minulle on profetoitu monta kertaa, että mieheni tulee uskoon. Näiden profetioiden taikka paremminkin Herran varaan lasken tulevaisuuteni. En varmaankaan jaksaisi tätä tilannetta, jos en koko ajan sanoisi itsellenni, että Herra on luvannut kutsua mieheni luoksensa. Voi kunpa se päivä olisi pian!

sanoo ettei uskovalla ja ei-uskovalla ole mitaan yhteista. Uskovaisessa on Jumalan Pyha Henki jota taas ei-uskovassa ei ole. Silla ei ole valia mihin seurakuntaan kuuluu niin kauan kuin molemmat ovat uskossa, se on selva asia. Mutta sina myonsit ettet ole uskossa etka edes halua naimisiin. Miksi et halua naimisiin vaikka sanot etta haluat viettaa loppu-ikasi hanen kanssaan? Mutta jos minun mielipiteeni haluat kulla, niin sanoisin etta alkaa menko naimisiin (jota et edes halua) niin kauan kuin sina et ole uskossa ja siten samalla aaltopituudella. Voitte ilman muuta olla ystavia jos se toimii.
Sita en kylla kasita miksi tama nainen haluaa edes harkita tulevaisuutta jonkun kanssa joka ei halua naimisiin (kun kuitenkin Raamatun mukaan avioliitto on se oikea paikka kun on suhteessa) ja joka ei ole uskossa. Varmasti se hanen mieltansa jarsii. Jutelkaa tasta, ja pyyda hanta rukoilemaan Hengessa ja totuudessa Jumalalta viisautta tahan suhteeseen ja mika Hanen tahtonsa on. Viime kadessa han on kuitenkin tasta itse vastuussa ja vastaa Jumalansa edessa.