Se kaamea Ahon hallitus...

syypää lamaan ollut muuten kuin välillisesti,Keskusta kyllä kaikin mahdollisin keinoin yritti olla rahaa jakamassa.Kaikkihan muistavat mikä oli Kepun vaalimainoksessa,Silakalla yritettiin teilata Holkeria joka oli jossain vaiheessa mainostanut silakan olevan hyvää ravintntoa,mutta Kepun mielestä olisi aina pitäny ola sisäfilettä pöydässä.
Onneksi Holkerin hallitus piti valtion budjetin suhteen pintansa ja niin Suomi oli lähes velaton kun Ahon hallitus aloitti,oli mahdollista ottaa valtion velkaa pakollisiin menoihin.
Suomalaisilla on taipumus mennä aina joissakin asioissa yli,niin silloinkin velkaantumisen suhteen,onkoha nyt asuntorakentamisessa sama tapahtumassa.Onneksi nyt kuitenkin ollaan mukana Eurossa joka tuo vakautta korkoihin.

Keskustan politiikkaa käsittelevillä sivuillakin ovat saaneet sanansijaa kirjoittajat, jotka kysyvät Keskustan suhteesta ahdasmieliseen Lestadiolaisuskontoon!
Tästä asiastahan te Keskustalaiset olette niin kovasti halunneet vaieta!?
Vai ovatko tästä asiasta halunneet vaieta Lestadiolaiset?
Joka tapauksessa, Lestadiolaisten ja Keskustan suhteesta koskevat viestit on vielä näihin päiviin saakka onnistuttu lähes poikkeuksetta poistamaan!
Miksi?
Se on vielä sellainen kysymys, johon en ole saanut muunlaisia vastauksia kuin, että olen Jumalanpilkkaaja, Marxilainen isänmaanpetturi ym.ym.
Siis, jos ei kysymyksiäni ole kokonaan poistettu!

Minä haluaisin avoimin ja vilpittömin mielin tietää, miksi Keskustalaiset ehdokkaat ja muut Keskustalaiset niin mieluusti haluavat sanoutua irti lestadiolaisudesta, vaikka Keskustan kannattajista huomattavan suuri määrä on Lestadiolaisia?

Ei kai kukaan ole syyttänyt Ahon hallitusta laman synnyttämisestä, vaan sen syventämisestä. Nämähän ovat kaksi eri asiaa, eikös juu.

Laman syventämisen osalta Aho hallituksen ehkä suurin moka oli ilmoitus siitä, ettei pankkeja jätetä. Pankkien pelataminen ei sinänsä olllut virhe, mutta ennen aikainen ilmoitus siitä, että valtio tulee takaamaan viime kädessä tallettajien varat ja estämään yrittäjien lainojen irtisanomisen, antoi käytännössä pankeille avoimen piikin kasvattaa laskujaan ja syventää lamaa. Kun nähtiin, mihin ollaan menossa kriisipankit olisi pitänyt välittömästi ottaa neuvotteluin yhteiskunnan valvontaan niin, ettei riskeja enää sallittaisi.

Minusta rahamarkkinoiden avaaminen ja vakaan markan puolustaminen olivat välttämättömiä moderneja talouspoliittisia liikkeitä. Hienosäädössä ja ajoituksessa olisi tietysti ollut petraamisen varaa. Kun katsotaan nyky-Suomea, niin tähän vakaan markan (euron) ja vapaiden rahoitusmarkkinoiden sekä vähäisen inflaation politiikkaan on tultu. Tämä jos mikä on nyt sitä parjattua koivistolaista talouspolitiikkaa. Ilmeisesti se on keskustalaisten mielestä edelleen tuhoisaa.

Oma näkemykseni on se, että jäykissä rakenteissa ja huonossa kilpailukyvyssä olivat niin syvän laman perussyyt. Rakenteet olivat jäykistyneet ja kilpailukyky heikkoa sen vuoksi, että NL:n kaupasta haluttiin pitää liikaan ja liian kauan kiinni. Ja kuten tunnettua suurin kunnia tästä idänkaupasta kuuluu Keskustapuolueelle, Urho Kekkoselle ja Ahti Karjalaiselle sekä Paavo Väyryselle. Ainakin he aikoinaan kovasti mainostivat ansioitaan tässä suhteessa.

Olipa mielenkiintoinen linkki, tasapuolisuudessaan harvinainen, sillä lamaan vaikuttaneita syitä oli todellakin monia samanaikaisia ja vain osa niistä olisi ollut silloisten hallitusten päätöksillä torjuttavissa.

Nostan esiin muutamia:

Holkerin hallituksen aikana (osin jo ennen sitä) vaikuttanut pankkitoiminnan vapauttaminen johti pankkien epäterveeseen kilpailuun. Maassa oli liikaa pankkikapasiteettia suljetun talouden jäljiltä, mistä johtuen pankkienolisi poitänyt karsia kustannuksiaan (päällekkäistä konttoriverkkoaan ja henkilöstöään) mitä ne eivät tehneet, vaan ryhtyivät kilpailemaan lainakorkojen alentamisella ja markkinoinnilla, mikä vähensi pankkien tuloja ja lisäsi niiden kustannuksia. Kun lama iski, oli pankkien talous jo valmiiksi täysin kuralla.

EM lainakilpailu toi markkinoille runsaasti rahaa, mikä nosti kiinteistöjen ja asuntojen hintoja kahdestakin syystä: 1) niiden kysyntä kasvoi ja 2) pankit arvostivat vakkuksien arvon epärealistisen korkealle omassa lainanantokilpailussaan. 1980-90 -lukujen taitteessa esim. kivitalo Helsingissä noteerattiin kalliimmaksi kuin vastaava kivitalo Brysselissä, Lontoossa tai Pariisissa. Tämä synnytti sivuilmiönä kiinteistökeinottelua, mistä tyyppiesimerkiksi nousi sittemmin Notarealin "kupla".

Ahon hallitus ja Lipposen 1. hallitus lähtivät ruokkimaan talouskasvua hyvin yksipuolisesti vain viennin kautta, missä auttoi erittäin edullinen euron ja us$:n suhde. Epätavallisen vahva dollari alkoi tulouttaa vientiteollisuudelle rahaa todella runsaasti, mikä loi harhan, että työllisyyskin paranee "itsestään", kun talouskasvu parhaimmillaan heilahteli jo liki 7 prosentissa.

Vasta Lipposen 2. hallitus alkoi panostaa kotimarkkinoiden kasvuun, mikä tapahtui liian myöhään ja liian tehottomasti, mistä syystä meillä on edelleen paha rakenteellinen työttömyys.

Jos siis pohditaan, mikä sai laman aikaan, niin se ei ollut mikään Suomen hallituksista. Laman syyt olivat hyvin moninaiset ja hyvin monista, samanaikaisista ulkoisista tekijöistä johtuvat. Hallitukset vain eivät osanneet tehdä riittävän tehokkaita ja tilannetta korjaavia toimia, vaan syvensivät lamaa entisestään.

Yhtenä lamaa syventävinä syinä voi nähdä oppositiopolitiikan.

1991 vaalien lähestyminen ja keskustan ärhäkkä oppositiotoiminta vetivät Holkerin hallitukselta "pupun pöksyyn" ja se teki ns. vaalibudjetin, ettei hallituspuolueiden kannatus alenisi: lisäsi valtion menoja ja vähensi valtion tuloja juuri ennen lamaa, mikä oli paha virhe ja vaikeutti seuraavan, Ahon hallituksen alkutaivalta pahasti.

SDP teki oppositiopolitiikkaa SAK:n avulla ja ajoi yleislakkouhkauksilla upoksiin kaikki sellaiset toimet, joila Ahon hallitus olisi voinut lieventää laman vaikutuksia, jos ne voitiin tulkita "palkansaajan saavutettuihin etuihin kajoamiseksi".

Kokoomuksen ja SDP:n yhteinen virhe Lipposen 1. hallituksen aikana oli yksipuolinen säästöihin keskittyminen, mikä piti kotimarkkinat lamassa, eli kotimaisen kysynnän alhaalla. Tästä johtuen työllisyys ei kääntynyt kasvuun viennin kasvusta huolimatta, koska ei automatisoitu vientiteollisuus juuri ketään lisätyöllistänyt.

On hyvä, että lamaa tutkitaan monipuolisesti, sillä sen aikaisista virheistä on todella syytä ottaa opiksi, ettei sama enää toistuisi.

27.10.2000 HS: "Politiikka on politiikkaa"

"Talous on taloutta ja politiikka politiikkaa, uskon mitä taloudesta sanotte, mutta juna meni jo, nyt on kyse poliittisesta vallasta."
Tästä lauseesta on virinnyt napakka poliittinen keskustelu. Keskustelijat ovat ihan eri mieltä siitä, onko tällaista edes koskaan sanottu.
Tohtori Risto Ranki kertoo tuoreessa väitöskirjassaan, että lauseen sanoi vuoden 1990 lopulla oppositiojohtaja Esko Aho (kesk) ja kuulijana oli pääministeri Harri Holkeri (kok). Tämä oli Holkerin ja Rankin mukaan Ahon vastaus, kun hallitus pyysi opposition apua niin sanottujen säästölakien läpiviemisessä.
Aho kiistää käyneensä tällaista sanailua Holkerin kanssa. Ahon mukaan hän ei keskustellut tuon vuoden aikana kertaakaan säästölaeista Holkerin kanssa. Torstaina Aho toisti kantansa avoimessa kirjeessään Rankille. Kirje on päivätty Belmontissa 26. lokakuuta.
Säästölait olivat vuonna 1990 kuuma poliittinen teema. Tuolloin oli voimassa valtiosääntö, jonka mukaan valtion lakisääteisiä menoja leikkaavat lait voidaan äänestää lepäämään yli seuraavien valtiopäivien, jos kolmasosa kansanedustajista niin haluaa. Tämä oli suuri ongelma hallitukselle. Talouden syöksykierre paheni ja valtion menojen leikkauksilla oli kiire – ei ollut aikaa makuuttaa lakimuutoksia. Nopeisiin ratkaisuihin tarvittiin siis opposition tuki.
Tuen antamista keskustaoppositio pohti Varkaudessa marraskuun lopulla 1990 puoluevaltuuskunnan kokouksessa.
Valtuuskunnalle Aho kertoi, että hallitus on ottanut häneen yhteyttä säästölakien tekemiseksi. Hän ei suostunut kertomaan, kuka tämä yhteyden ottaja oli.
Varkaudessa Aho paalutti ehdot, joiden täytyttyä keskusta voisi tukea säästölakien hyväksymistä. Ensimmäinen oli se, että säästöjä ei saa tehdä lainmuutoksilla kansalaisten perusturvaan, asumiseen tai aluepolitiikkaan. Toinen oli, että postien toimipaikkaverkostoa ei saa karsia. Kolmas, että lihan alkutuotevähennystä ei saa laskea. Neljäs, että säästölakien hyväksymistä ei saa helpottaa pysyvästi valtiosääntöä muuttamalla.
Ehdot olivat mahdottomat, ja Aho tiesi sen.
Vuosi vierähti. Aho oli noussut pääministeriksi ja talous sukelsi entistä pahemmin. Marraskuussa 1991 Aho kävi jo tiiviitä neuvotteluja oppositiopuolue Sdp:n kanssa siitä, että valtiosääntöä on muutettava siten, että säästölakeja voidaan hyväksyä yksinkertaisella enemmistöllä. Tavoite oli siis sama, jonka Aho vuotta aiemmin oli oppositiossa tyrmännyt – siis Varkauden kokouksen neljäs ehto.
Puuttumatta mitenkään siihen, ovatko Holkeri ja Aho tavanneet, ja onko Aho kiisteltyä väitettä sanonut, säästölakien kanssa keskusta ja Aho toimivat tavalla, jolle voisi antaa seuraavanlaisen moton:
"Talous on taloutta ja politiikka politiikkaa. Kyse oli poliittisesta vallasta."