maailma raollaan

Jos joku jaksaa lukea loppuun asti kommentoikaa...



Pilvet liikkuivat taivaalla kohti kuuta. Sen säteet himmenivät ja katosivat pilvien taakse. Parkki paikan varjot katosivat ja oli vain pimeää. vain katuvalot loivat yksittäisiä aavemaisia varjoja jotka olivat lähtöisin penkeistä ja pensaista. Lehti pyöri tuulen mukana vesilätäkköön. Se jähmettyi paikalleen. Tuulen yrityksistä huolimatta se ei enää noussut lentoon. Samoin oli kai käynyt minullekin. Siinä minä istuin, ikkunan ääressä. Odottamassa taas seuraavaa päivän koittoa. uuden vuorokauden alkamista. Uuden sivun kääntymistä kalenterissa. Tätä päivää ei enää koskaan tule uudestaan. Ja niin minä todella toivoinkin. En halunnut enää koskaan kokea samaa kipua ja sitä seurannutta tyhjyyden tunnetta. Myös karmea helpotuksen tunne jonka olin kokenut koversi nyt sisimpääni. Totta kai olin helpottunut kun olin päässyt eroon siitä taakasta. Mutta silti, joku kärsi helpotuksestani.

Kaivoin repusta lompakkoni ja aloin katselemaan kuvia joita olin kerännyt sinne elämäni aikana.
Naapurin jenny kotimme portailla. Syömässä amppari jäätelöä. Sormet kiilsivät sokerista. Tytön silmät olivat niin elämän haluiset. Täynnä naurua ja iloa. Pieni haava sormessa ei hidastaisi tuon tytön vauhtia. Nykyään en edes muistanut hänen ikäänsä. Ikimaailmassa en toivoisi hänelle samanlaista elämää kuin minulle. Kenenkään ei tarvitsisi kokea sellaista elämää jonka minä olin jo elänyt. Alkoholisoitunutta isää ja hänen väkivaltaa kokeneita veljiäni. Ihme kyllä isäni ei koskaan lyönyt äitiä. Eikä yleensäkään naisia. Veljeni saivat taas selkäänsä minun ja äitinikin edestä. Aamuisin herätessä oli suuri yllätys jos aamupuurolla jollain veljelläni ei ollut mustaa silmää tai huuli auki.
Jenny istui betoni rappusella vain alushousut jalassa. lapsuuden viattomuus. Minne se katosi. Minne se veikeä katse oli kadonnut minun silmistäni. luulin että se oli tuhoutunut. Lopullisesti. Tai sitten se oli lukittu ajatusmaailmani pimeimpään nurkkaan. Vailla toivoakaan enää päivän valon näkemisestä.

Työnsi kukkurallaan olevaan roskikseen pari vanhaa luokkakaverin kuvaa ja seuraavaksi eteeni ilmestyi äitini tyttö kuva. Se oli hänen ylioppilas juhlistaan. Olin poiminut sen mukaani kirjahyllyn laatikosta pari vuotta sitten. Nuori komea mies hänen vieressä oli Jarkko.
Äidin ensimmäinen aviomies. Hän kuoli ennen minun syntymääni. Moni luuli että Jarkko oli isäni, mutta todellisuudessa äidillä oli ollut suhde Soininvaaran Olaviin. Siis isääni. Ja sen kielletyn suhteen tuloksena olin minä. 17 vuoden ikäinen tyttö lapsi. Sinisine silmineen ja luonnon kiharine hiuksineen. Viimeisten vuosieni aikana äiti oli yrittänyt epätoivoisesti nostaa minut siivilleni. Takaisin elämän valoon ja siihen oravan pyörään jota suurin osa ihmisistä kulkee. Mutta parempi edes tasapaksu elämä kun ei elämää ollenkaan. Muistan äitini ilmeen kun hän kuuli raskaudestani nelisen kuukautta sitten. Hänen viimeinenkin toivon ripe sammui minun suhteeni. Liiallinen päihteiden käyttö ja teiniäitiys. Joka äidin painajainen.

Iäkäs hoitaja tuli huoneeseen ja kyykistyi viereeni. ” Voisit nyt mennä katsomaan häntä.” nainen sanoi . Katsoin hänen väsyneisiin silmiin. ” Onko sinulla lapsia kotona jotka odottavat sinun kotiin saapumista? ” Kysyin hiljaisella äänellä. ” On minulla kaksi Ilona 10 ja Jasper 12 vuotta. He kyllä pärjäävät kahdestaan. ” nainen sanoi ja haki rullatuolin seinän vierestä. ” Sinun pitäisi olla heidän luonaan. Vielä tulee se päivä kun et enää näe heitä ja he eivät sinua.” Hoitaja hymyili minulle ja auttoi minut tuolista. ” Minä tiedän sen. Mutta minä ja lapseni tiedämme myös erään toisen asian. Minä rakastan heitä ja he minua. Ja minä tiedän sen jos he poistuvat elämästäni. Miten voisin jättää heitä hetkeksikään jos pelkäisin jatkuvasti lapsieni kuolemaa.” Istahdin nahkaiselle istuimelle.

Vaalean vihreä käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin. Kuljimme ohi lääkärien huoneiden, synnytys salien, odotus aulojen… Tänne tuotiin sairaat ihmiset parannettavaksi. Sitten he palaisivat perheidensä luokse. Laittamaan ruokaa lapsilleen ja vaihtamaan autoonsa talvirenkaat. Mutta missä autettaisiin särkyneitä sieluja. missä annettaisiin haljenneille sirpaleille tekohengitystä. Ja missä olisi menetettyjen sielujen osasto. Epäilemättä ruumishuoneella. Mutta olihan minunkin sieluni kadonnut. Ei ollut syytä elää ja hymyillä. Ei ollut syytä käydä ostamassa talouspaperia kaupasta kun ei ollut ketään joka käyttäisi sitä. Olisikohan olemassa onnellisten sielujen osasto. Paikka jossa voisin käydä katsomassa mennyttä elämääni. Tuskin kukaan soisi minulle sitä iloa. Itse olin pilannut elämäni. Ehkä huonot koti olot olivat edesauttaneet asiaa. Mutta itse olin antanut itselleni lopullisen tuomioni.
Menimme läpi kahdesta eteisestä ja saavuimme keskososastolle.

Silitin pienen olennon otsaa. Se oli niin valtavan pieni. Kuvittele keskikokoinen nappi kädessäsi. saman kokoinen oli tämän pienen asian jalka. Niin hento. Pelkäsin sen rikkoutuvan. Hajoavan sirpaleiksi ja katoavan universumiin. Pieni rintakehä nousi ja laski. Tuntui kun se ponnistelisi koko ajan pienenkin happi kuplan eteen. Kyyneleet valuivat silmistäni. Tyttö avasi suutaan aivan kuin haukotellakseen. Ehkä se vain haukkoi ilmaa saadakseen enemmän happea. Ympäröivät johdot saivat minut voimaan pahoin. Yksi letku meni lapsen nenään, toinen rintaan ja muut erilaisiin koneisiin. ” Jos sinä selviät on sinulla edessä rankka maailma. Joudut anomaan muiden ihmisten hyväksymistä, taistelemaan päästäksesi mukaan oravanpyörään. Mitään et saa ilmaiseksi.”

Harmaahiuksinen mies pysähtyi viereeni. ” Puhuakseni suoraan tytöllä ei ole paljon mahdollisuuksia. Toisille annetaan vaan liian niukat eväät elämän aloittamiseen. Voimme pitää tyttöä hengissä hengitys koneessa mutta koskaan hän ei tule avaamaan silmiään tai hengittämään omin voimin. Keho ei ole vain tarpeeksi kehittynyt. ” mies sanoi ja laski kätensä olalleni. ”Minä ymmärrän. Mutta en taida olla vielä valmis päättämään toisen ihmisen elämästä.” sanoin ja pyyhin kyyneleitäni. ” Sinulla on vain aikaa. Mieti asiaa.”

Jäätävä tuuli pyyhki lävitseni. Huulet tärisivät kylmyydestä. Äitini seisoi vierelläni ja piti minua kädestä. Veljeni seisoivat kaaressa haudan ympärillä. Isä taisi olla sammuneena kotona. Pappi lauloi virren ja jäi odottamaan. Otin ryppyisen paperin taskustani ja luin ääneen:” Niin…Niin pieni, niini viaton. Niin kaunis, niin heikko. Niin nuori, niin väsynyt. Niin aikaisin, niin kauas. Niin lopullista, niin väistämätöntä.
Sinä lähdit pikku keijuni. ” Tiputin paperin hautaan ja huomasin satavan lunta. Valkeaa lunta. Kuin tehdäkseen uuden alun elämälleni. Tuntui kuin maailma olisi raollaan edessämi. Tuntui siltä kuin olisin nyt kokenut kaiken ja saanut uudet eväät uuteen elämään.



Pieni.punainen.pelle