Moikka!
Näin heti aluksi;en ole mikään paras kirjoittaja/tunteeni ilmaisija mutta yrittäkää saada selvää.
Elikkä olen 26vuotias mies ja olen pitkässä parisuhteessa. Ala-sekä ylä-asteella olin hiljainen ja ujohko nuori pojan kloppi jolla oli kuitenkin muutamia hyviä kavereita. Amiksessa olin taas vähän "sosiaalisempi" ja sain sieltä lisää ystäviä.
Nykyinen ongelmani on "ollut ehkä 2 vuotta) että en mielellään mene yksinään kauppaan,punttisalille tai mihinkään muuhunkaan missä joudun olemaan sosiaalisissa tilanteissa. Kavereitten tai kumppanini kanssa pystyn käymään eri paikoissa sekä harrastamaan. Jopa jos näen naapureita pihalla on vaikea vaihtaa päivän kuulumiset siinä. Olen vakitöissä ja yleensä olen työpäivän jälkeen väsynyt kun olen joutunut skarppaamaan sosiaalisissa tilanteissa.
Nyt olen miettinyt pääni puhki mikä minua vaivaa ja miten voin auttaa itseäni tästä irti? Aloitan kognitiivisanalyyttisen psykoterapian (lähinnä ahdistuksen takia) ja toivoin sieltä saavani tähän helpotusta.
Olen miettinyt onko tämä perus sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Läheisriippuvuutta (koska pitää ns.tuki olla sosiaalisissa tilanteissa? Vaiko jotain muuta persoonallisuushäiriötä?
Olen myös itsekseni miettinyt minkä aikaa tyttöystäväni kestää minua kun olen tällainen,vaikka mitä olen hänen kanssa jutellut niin on sanonut hyväksyvänsä minut sellaisena kun olen.
Kiitos kun vastaatte. :)
Näin heti aluksi;en ole mikään paras kirjoittaja/tunteeni ilmaisija mutta yrittäkää saada selvää.
Elikkä olen 26vuotias mies ja olen pitkässä parisuhteessa. Ala-sekä ylä-asteella olin hiljainen ja ujohko nuori pojan kloppi jolla oli kuitenkin muutamia hyviä kavereita. Amiksessa olin taas vähän "sosiaalisempi" ja sain sieltä lisää ystäviä.
Nykyinen ongelmani on "ollut ehkä 2 vuotta) että en mielellään mene yksinään kauppaan,punttisalille tai mihinkään muuhunkaan missä joudun olemaan sosiaalisissa tilanteissa. Kavereitten tai kumppanini kanssa pystyn käymään eri paikoissa sekä harrastamaan. Jopa jos näen naapureita pihalla on vaikea vaihtaa päivän kuulumiset siinä. Olen vakitöissä ja yleensä olen työpäivän jälkeen väsynyt kun olen joutunut skarppaamaan sosiaalisissa tilanteissa.
Nyt olen miettinyt pääni puhki mikä minua vaivaa ja miten voin auttaa itseäni tästä irti? Aloitan kognitiivisanalyyttisen psykoterapian (lähinnä ahdistuksen takia) ja toivoin sieltä saavani tähän helpotusta.
Olen miettinyt onko tämä perus sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Läheisriippuvuutta (koska pitää ns.tuki olla sosiaalisissa tilanteissa? Vaiko jotain muuta persoonallisuushäiriötä?
Olen myös itsekseni miettinyt minkä aikaa tyttöystäväni kestää minua kun olen tällainen,vaikka mitä olen hänen kanssa jutellut niin on sanonut hyväksyvänsä minut sellaisena kun olen.
Kiitos kun vastaatte. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikuttaa ettet oikein luota omiin siipiisi. Kun joku on rinnalla ja mukana niin se antaa tunteen, että se toinen kuin pelastava enkeli siinä, jos jotain sattuu. Hyvä, että olet jo hoitanut avunsaannin niin pitkälle, että aloitat terapian. Asiaa auttaa myös että tyttöystäväkin tietää ja osaa ymmärtää sinua.
ei ole kyllä mitään todellista pelättävää: käyt töissä, seurustelet, on ollut kavereita.
Järkeile, että olet ihan normaali ja tavis niin kuin kuka tahansa meistä.
Onko sinulla mielessä joku epäonnistuminen tai moka sosiaalisissa tilanteissa ja se on saanut mielesi arkiintumaan ja epävarmaksi. Ota vain niitä haasteita ja mene yksin. Kannusta sitten itseäsi, että hyvinhän se meni ja siitä saat lisää rohkeutta.
Ihan selvää asiaa ja suomea kirjoittelet.
Mun mielestä saman tyyppistä arkuutta on useilla ihmisillä, niin naisilla kuin miehilläkin. Toisilla se on vain hieman näkyvämpää kuin toisilla. Ja toiset tarvitsee seuraa itsensä näkyväksi tekemiseen. On ihan hyvä, kun kaikki eivät ole minäminäminä-tyyppiä. Ikävä puoli siinä arkuudessa on, että voi jäädä aina taustalle, vaikka olisi aineksia saada "äänensä kuuluviin". Eli olisi hyviä juttuja jaettavaksikin.
Kuulostaa sosiaalisten tilanteiden pelolta. En tietty oo lääkäri eikä lääkäreidenkään helppo tehdä diagnooseja. Jos menee kauhean ahdistavaksi niin suosittelen puhumaan lääkärille jos saisi esim ahdistukseen lääkkeitä, jos tarviit. En tiedä, itsellä kanssa samantyyppistä ja se on raskasta. Voimia.