Suomalainen elokuva - pitkitetty läppä, eikö vain?

Pitkään ihmettelin, miten suomalainen elokuva on niin läpeensä kauheaa, kunnes ymmärsin, että sen on tarkoituskin olla. Kysymyksessä on pitkitetty läppä, jota jatketaan vuosikymmenestä toiseen.

Aki Kaurismäki - kauttaaltaan surkeaa, siis koko tuotanto. No okei, I hired a contract killer on tässä poikkeuksena, mutta tiedämme kaikki kenen ansiosta. Ilmeisesti hän ei lähtenyt mukaan tuohon pitkitettyyn läppään. Myönnän, etten ole tainnut enää 2000-luvun tuotannosta viitsinyt katsoa mitään tai melkein mitään, mutten usko, että Aki olisi katkaissut tätä läppäperinnettä. Vertaispaine velvoittaa.

Ennen kuin tajusin, että kysymyksessä on läppä, ihmettelin varsinkin suomalaisen elokuvan dialogin surkeutta. Ajattelin, että jos nyt joku kirjoittaisi sujuvaa ja mielenkiintoista dialogia, siis sellaista jossa todellakin käydään vilkasta dialogia kahden tai useamman ihmisen välillä, pitkien hiljaisuuksien, joita rikkoo satunnainen pitkä monologi, sijaan, vasemmistolainen "taide"kulttuurimme syyttäisi amerikkalaisuuden ihannoinnista.

Aki Kaurismäen dialogin tosin ymmärsin jo toisen elokuvan kohdalla pitkitetyksi läpäksi. Ensimmäistäni katsoessani ajattelin sen olevan vain yhden elokuvan mittainen läppä, siis erityisesti tuon "tiiliskivien mäiskähtelyn märkään asfalttiin", eli kun luetaan paperista ala-asteen oppilaan tyyliin repliikit.

Ajattelin siis tuolloin, että elokuvamme huonouden syynä on se, että täällä elokuvamme ovat valtion tuotantoa Neuvostoliiton tyyliin. Siinä missä USA:ssa isosta massasta alalle pyrkiviä löytyy tuhansia loistavia lahjakkuuksia, jotka tekevät useita elokuvia ilmaiseksi tai sämpyläpalkalla, ja ainakin varhaiset elokuvat tuotetaan lähes nollabudjetilla talkoovoimin, tiskaten ja tarjoillen ohessa, toivoen että "minut vielä löydetään" ja pääsen elättämään itseni alalla, meillä systeemi rakentuu sen varaan, että päästään Salattuihin elämiin tai Kotikatuun, josta sitten oppi ammennettuaan valtion kustantamiin elokuviin. Talkootyönä ja ilmaiseksi elokuvia tekemään - älkää naurattako.

Niin, amerikkalaista elokuvaa (lukuisine brittinäyttelijöineen ja -ohjaajineen) ei meidän vasemmistolaisissa "taide"piireissämme haluta kopioida - näin siis ajattelin - eikä vanhaa italialaista ja ranskalaista (siis ajoilta, jolloin noissa maissa vielä osattiin tehdä hyviä elokuvia) kyetä jäljittelemään. Halutaan myös punk-tyyliin "tehdä omaa" eikä kopioida. Kopiointihan ei ole luovaa, uskoin siis syyksi vasemmistolaishenkiseen ajatteluun - siitä huolimatta että esim. jazz-traditio perustuu nimenomaan kopiointiin, josta koko hommaa viedään sitten eteen päin, enimmäkseen yhdistellen vaikutteita, ja lisäten joskus sinne tänne jokusen oman lickin.

Ennen tuon läpän oivaltamista ajattelin myös, että suurimmat vaikutteet suomalaisella elokuvalla tulevat ala-asteen tunneilla pidetyistä lyhyistä ex tempore -näytelmistä ja kesäteatterista.

Myönnän, etten ole enää 2000-luvun suomalaisia elokuvia viitsinyt katsella. Siinä mielessä jotain on sivusilmällä havaittuna tainnut muuttua, että latinalaisen Amerikan telenovelaa on alettu innolla kopioimaan.