Keskustan puheenjohtaja Esko Aho aikoi jättää politiikan ja siirtyä Suomen Pankkiin. Voisi kyllä hyvin kysyä, että ai, minkä politiikan?
Johtavan oppositiopuolueen keulamiehen virheiden sarja ja alamäki alkoi jo siitä, kun hän pääministerinä omaksui uusliberalistisen leikkauspolitiikan ja vei vastoin puolueensa kannattajien etua ja tahtoa Suomen EU:hun. Näin Aho riisui itsensä ja puolueensa poliittisesti aseista.
Perusteiltaan vaihtoehdottoman ja epäsuositun politiikan pohjalta keskustalla ei ollut mahdollisuuksia voittaa vuoden 1995 eduskuntavaaleja. Ne hävittiin. Ja niiden jälkeisellä eduskuntakaudella keskusta Ahon johdolla harjoitti hampaatonta, pitkälti näennäistä oppositiopolitiikkaa. Omalla hallituskaudella omaksuttua uusliberalistista linjaa ja kohtalokasta EU-ratkaisua ei asetettu kyseenalaisiksi, vaan niitä puolusteltiin. Näin keskusta menetti terävimmät syömähampaansa myös sille perinteisesti vahvoilla aloilla, ulko-, maatalous- ja aluepolitiikassa. Emu-jäsenyyteen keskusta suostui vain muodon vuoksi vikisten.
Oman Lipposen hallituksesta erottuvan linjan puuttuessa keskityttiin kosiskelemaan työnantajapiirejä onnettomalla työreformiesityksellä ja pelaamaan pientä. Se pienen pelaaminen piti sisällään porvarillisen politikoinnin helmasynnin: oman politiikan alistamisen sen miettimiselle, miten ja kenen kanssa nousta hallitukseen seuraavien vaalien jälkeen.
Tätä rataa keskusta ja Aho hävisivät seuraavatkin vaalit vuonna 1999. Kuluneella vaalikaudella keskustan ja Ahon poliittinen profiilittomuus vain syveni. Aho vetäytyi taustalle ikään kuin ei olisi oppositiojohtaja ollutkaan. Kas kun tähtäimessä oli nyt voitto presidentinvaaleissa. Ja sillehän piti alistaa sekä Ahon oma että puolueen omaleimaisuus. Piti nousta valtiomiessarjaan.
Entisen "Kekkosen puolueen" ehdokas kieltäytyi presidentinvaalikamppailussa myönteisista irtiotoista suhteessa AhtisaarenLipposen länsihakuiseen ja Nato-henkiseen linjaan. Toisella vaalikierroksella Aho päinvastoin pyrki haalimaan kannatusta oikeistolaisin äänenpainoin. Ja taas tuli tappio.
Sitten olikin jo aika lähteä hirveän sählingin myötä Harvardiin. (Sillä välin keskusta jatkoi perinteisen Kekkosen linjan häpäisemistä muun muassa hyväksymällä valtionyhtiöiden yksityistämispaketin.) Ja Harvardin jälkeen Ahoa oli vastassa "kiviseinä". Sitä seinää Aho oli ollut itsekin rakentamassa ja rakensi Harvardista palattuaakin. Aho "profiloitui" kannattamalla tukea USA:n sotapolitiikalle ja Suomen ilmatilan käyttöoikeudelle melkeinpä innokkaammin kuin hallitus.
Ahon kritiikki presidentti Halosta kohtaan terrorismiasiassa oli muodollisesti oikeaa: totta kai syyskuun 11. päivän jälkeiset asiat ovat olennaisilta osiltaan ulko- ja turvallisuuspoliittisia ja siis kuuluvat presidentin reviirille. Mutta kritiikki oli huonosti ajoitettu, epäpsykologinen ja sävyltään väärä. Ikään kuin Aho olisi arvostellut Halosta siitä, ettei tämä ollut riittävän äänekkäästi mukana sotarintamassa.
Sen jälkeen kiviseinä muuttui vain korkeammaksi ja paksummaksi. SDP otti taas puoluegallupien kärkipaikan samaan aikaan kun Anneli Jäätteenmäki nousi suosituimmaksi pääministeriehdokkaaksi.
Siis minkä politiikan Aho nyt jättää? Huonosti hoitamansa politiikan, tuhlaamansa puoluejohtajan etsikkoajat, tärväämänsä keskustan poliittiset mahdollisuudet. Ei ihme, etteivät "voimat tuntuneet enää riittävän edessä oleviin poliittisiin urakoihin". Toisinkin olisi voinut olla. Silloin olisi riittänyt voimiakin.
Ottaako Ahosta vapaa keskusta menneestä oppia? Voi toivoa, sopii epäillä.
Johtavan oppositiopuolueen keulamiehen virheiden sarja ja alamäki alkoi jo siitä, kun hän pääministerinä omaksui uusliberalistisen leikkauspolitiikan ja vei vastoin puolueensa kannattajien etua ja tahtoa Suomen EU:hun. Näin Aho riisui itsensä ja puolueensa poliittisesti aseista.
Perusteiltaan vaihtoehdottoman ja epäsuositun politiikan pohjalta keskustalla ei ollut mahdollisuuksia voittaa vuoden 1995 eduskuntavaaleja. Ne hävittiin. Ja niiden jälkeisellä eduskuntakaudella keskusta Ahon johdolla harjoitti hampaatonta, pitkälti näennäistä oppositiopolitiikkaa. Omalla hallituskaudella omaksuttua uusliberalistista linjaa ja kohtalokasta EU-ratkaisua ei asetettu kyseenalaisiksi, vaan niitä puolusteltiin. Näin keskusta menetti terävimmät syömähampaansa myös sille perinteisesti vahvoilla aloilla, ulko-, maatalous- ja aluepolitiikassa. Emu-jäsenyyteen keskusta suostui vain muodon vuoksi vikisten.
Oman Lipposen hallituksesta erottuvan linjan puuttuessa keskityttiin kosiskelemaan työnantajapiirejä onnettomalla työreformiesityksellä ja pelaamaan pientä. Se pienen pelaaminen piti sisällään porvarillisen politikoinnin helmasynnin: oman politiikan alistamisen sen miettimiselle, miten ja kenen kanssa nousta hallitukseen seuraavien vaalien jälkeen.
Tätä rataa keskusta ja Aho hävisivät seuraavatkin vaalit vuonna 1999. Kuluneella vaalikaudella keskustan ja Ahon poliittinen profiilittomuus vain syveni. Aho vetäytyi taustalle ikään kuin ei olisi oppositiojohtaja ollutkaan. Kas kun tähtäimessä oli nyt voitto presidentinvaaleissa. Ja sillehän piti alistaa sekä Ahon oma että puolueen omaleimaisuus. Piti nousta valtiomiessarjaan.
Entisen "Kekkosen puolueen" ehdokas kieltäytyi presidentinvaalikamppailussa myönteisista irtiotoista suhteessa AhtisaarenLipposen länsihakuiseen ja Nato-henkiseen linjaan. Toisella vaalikierroksella Aho päinvastoin pyrki haalimaan kannatusta oikeistolaisin äänenpainoin. Ja taas tuli tappio.
Sitten olikin jo aika lähteä hirveän sählingin myötä Harvardiin. (Sillä välin keskusta jatkoi perinteisen Kekkosen linjan häpäisemistä muun muassa hyväksymällä valtionyhtiöiden yksityistämispaketin.) Ja Harvardin jälkeen Ahoa oli vastassa "kiviseinä". Sitä seinää Aho oli ollut itsekin rakentamassa ja rakensi Harvardista palattuaakin. Aho "profiloitui" kannattamalla tukea USA:n sotapolitiikalle ja Suomen ilmatilan käyttöoikeudelle melkeinpä innokkaammin kuin hallitus.
Ahon kritiikki presidentti Halosta kohtaan terrorismiasiassa oli muodollisesti oikeaa: totta kai syyskuun 11. päivän jälkeiset asiat ovat olennaisilta osiltaan ulko- ja turvallisuuspoliittisia ja siis kuuluvat presidentin reviirille. Mutta kritiikki oli huonosti ajoitettu, epäpsykologinen ja sävyltään väärä. Ikään kuin Aho olisi arvostellut Halosta siitä, ettei tämä ollut riittävän äänekkäästi mukana sotarintamassa.
Sen jälkeen kiviseinä muuttui vain korkeammaksi ja paksummaksi. SDP otti taas puoluegallupien kärkipaikan samaan aikaan kun Anneli Jäätteenmäki nousi suosituimmaksi pääministeriehdokkaaksi.
Siis minkä politiikan Aho nyt jättää? Huonosti hoitamansa politiikan, tuhlaamansa puoluejohtajan etsikkoajat, tärväämänsä keskustan poliittiset mahdollisuudet. Ei ihme, etteivät "voimat tuntuneet enää riittävän edessä oleviin poliittisiin urakoihin". Toisinkin olisi voinut olla. Silloin olisi riittänyt voimiakin.
Ottaako Ahosta vapaa keskusta menneestä oppia? Voi toivoa, sopii epäillä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.