Kirjoitan ehdotukseni tälle aihe-alueelle, koska tämä näyttää painottuneen sotahistorian käsittelyyn.
Suomen armeija teki uhkarohkean ja onnistuneen kaukopartioiskun keskitalvella 1942 Muurmannin radalla sijaitsevan Mai Guban aseman tuhoamiseksi.
Tästä partioretkestä on varsinaisten partiomiesten näkökulmasta kirjoitettu hyvinkin kattavasti. Partio oli suomalisten toteuttamaksi miesvahvuudeltaan valtava, muistaakseni yli 2000 miestä. Erikoista tässä retkessä oli se, että huolto- ja tuhoamiskalustoa jouduttiin ottamaan mukaan niin valtavasti, että se kuljetettiin kohteeseen 200:n hevosen vetämänä.
No, eihän tässä muuten pitäisi olla erikoista, mutta kun (kärkipään) hevoset joutuivat kahlaamaan metrin paksuisessa lumessa, sadan kilometrin matkan asumatonta erämaata suuntaansa 40:n asteen pakkasessa, ja viettämään kaikki ruoka- ja lepotauot taivasalla valjaissa seisten, siis ilman mahdollisuutta nukkua makuullaan koko toista viikkoa kestäneen operaation aikana. Hevosia myös upposi matkalla suonsilmäkkeisiin, tai jouduttiin muiden onnettomuuksien takia lopettamaan.
Vihollinen taas ei hevosia juurikaan saanut tuhottua. Nehän ovat olleet todella haavoittuvaisia niin vihollisen hiihtopartioiden kohteina ja varsinkin sen ilmavoimille, koska talvitiet pyrittiin tekemään missä vain mahdollista, suoaukeita hyödyntäen; siis näkösuoja menettäen. Vihollisen selustassa liikehtivä hevonenhan ei olisi tarvinnut kuin yhden heikonkin osuman, kun se olisi ollut pelistä pois, siis jouduttu haavoittumisen takia lopettamaan.
Historiantutkimuksen kannalta on paha puute, ettei onnistuneesta retkestä tietääkseni ole yhtään kertomusta ajomiesten tai muuten hevosten käsittelyyn erikoistuneiden henkilöiden näkökulmasta kirjoitettu. Tämä on vakava puute siksikin, että retki on sotahevosten hyödyntämisen puolesta ainutlaatuinen kaikkea sotahistoriaa ajatellen, ja sehän vieläpä kaikesta huollon haavoittuvuuteen sisältyvästä uhkarohkeudesta huolimatta onnistui melko täydellisesti. Tutkimuksen tekemiselle olisi kiire, sillä kohta ei ole yhtään retkelle ajomiehenä osallistuneita sotaveteraania elossa.
On myös muistettava, että partion johtaja, majuri Majevski oli hiihtotaidoton mies ja oli itsekin koko reissun ajan hevoskuljetuksesta riippuvainen. Mitenhän mies olisi saatu kotitukikohtaan kuljetettua, jos vihollisen ilmavoimat olisivat tuhonneet hevoset ja hiihtopartiot lyöneet muut joukot hajalle?
Suomen armeija teki uhkarohkean ja onnistuneen kaukopartioiskun keskitalvella 1942 Muurmannin radalla sijaitsevan Mai Guban aseman tuhoamiseksi.
Tästä partioretkestä on varsinaisten partiomiesten näkökulmasta kirjoitettu hyvinkin kattavasti. Partio oli suomalisten toteuttamaksi miesvahvuudeltaan valtava, muistaakseni yli 2000 miestä. Erikoista tässä retkessä oli se, että huolto- ja tuhoamiskalustoa jouduttiin ottamaan mukaan niin valtavasti, että se kuljetettiin kohteeseen 200:n hevosen vetämänä.
No, eihän tässä muuten pitäisi olla erikoista, mutta kun (kärkipään) hevoset joutuivat kahlaamaan metrin paksuisessa lumessa, sadan kilometrin matkan asumatonta erämaata suuntaansa 40:n asteen pakkasessa, ja viettämään kaikki ruoka- ja lepotauot taivasalla valjaissa seisten, siis ilman mahdollisuutta nukkua makuullaan koko toista viikkoa kestäneen operaation aikana. Hevosia myös upposi matkalla suonsilmäkkeisiin, tai jouduttiin muiden onnettomuuksien takia lopettamaan.
Vihollinen taas ei hevosia juurikaan saanut tuhottua. Nehän ovat olleet todella haavoittuvaisia niin vihollisen hiihtopartioiden kohteina ja varsinkin sen ilmavoimille, koska talvitiet pyrittiin tekemään missä vain mahdollista, suoaukeita hyödyntäen; siis näkösuoja menettäen. Vihollisen selustassa liikehtivä hevonenhan ei olisi tarvinnut kuin yhden heikonkin osuman, kun se olisi ollut pelistä pois, siis jouduttu haavoittumisen takia lopettamaan.
Historiantutkimuksen kannalta on paha puute, ettei onnistuneesta retkestä tietääkseni ole yhtään kertomusta ajomiesten tai muuten hevosten käsittelyyn erikoistuneiden henkilöiden näkökulmasta kirjoitettu. Tämä on vakava puute siksikin, että retki on sotahevosten hyödyntämisen puolesta ainutlaatuinen kaikkea sotahistoriaa ajatellen, ja sehän vieläpä kaikesta huollon haavoittuvuuteen sisältyvästä uhkarohkeudesta huolimatta onnistui melko täydellisesti. Tutkimuksen tekemiselle olisi kiire, sillä kohta ei ole yhtään retkelle ajomiehenä osallistuneita sotaveteraania elossa.
On myös muistettava, että partion johtaja, majuri Majevski oli hiihtotaidoton mies ja oli itsekin koko reissun ajan hevoskuljetuksesta riippuvainen. Mitenhän mies olisi saatu kotitukikohtaan kuljetettua, jos vihollisen ilmavoimat olisivat tuhonneet hevoset ja hiihtopartiot lyöneet muut joukot hajalle?
Vastaukset 14
Vanhimmat
kyllä hiihtää, vaikka ei ollut siitä innostunut. Kyllä hevosuralla pystyi vaikka ratsastamaan, jos hiihto ei luistanut.
Majevskin retkestä on hyviä kuvauksia myös hevosten osalta ainakin hänen elämäkerrassaan.
Hevosmiehillä aika harvoin pysyy pännä kädessä.
Puolalainen tolvana johtamassa jotakin partioretkeä napapiirin pohjoispuolella.
suomalainen. Napapiiri oli kaukana.
"Mäskin" pää oli täynnä mäskiä. Hyvä että ammuttiin, parempi jos olisi ammuttu jo 30 vuotta aiemmin.
Suomalainen kusiaivo sotkemassa asiallista keskustelua. Pure poron suoroa vaan ja ole hiljaa.
"Majevskin retkestä on hyviä kuvauksia myös hevosten osalta ainakin hänen elämäkerrassaan."
Taisi tosiasiassa olla sen toisen partioon osallistuneen majurin eli Muroleen ansiota, että se hevosten umpihankeen kahluuttaminen keksittiin ja menestyksellä toteutettiin. Tuskin tämä puolalaistaustainen, kaupunkitaajamissa elellyt ammattiupseeri olisi kyennyt hommaa visioimaan.
Tällainen hevosilla umpihankeen kahluuttamalla avattavien talviteiden tekeminen on ollut savottahommista suomalaisille maaseudun miehille hyvinkin tuttua, mutta liekö tätä ennen tai tämän jälkeen koskaan toteutettu metrin lumikerrokseen peräti sadan kilometrin metsätaipaleella ja kertarysäyksellä edeten.
Sitä epäilen, vaikka en ole lukenut, että Majevskin elämänkerrassa olisi kovinkaan syvällisesti työhevosen rasitusten kannalta pystytty retkeä analysoimaan, vaikka upseeri ratsuväkitaustaisena hevosmiehiä itsekin oli ja kerkesi ehkä ennen kaatumistaan kokemuksista jotain kertoa ja raportteja kirjoittaa. Taitaa muuten ratsumiehen ja työhevosmiehen hommat olla ainakin yhtä kaukana toisistaan, kuin taksimiehen ja rekkamiehen hommat.
Jossakin teoksessa olen nähnyt kyseisestä operaatiosta kuvia, joissa majuri Majevski istuu peittojen alla kirkkoreen perässä partiomatkaa mukavasti taittaen.
Tuosta olen samaa mieltä, että hevosmiehet eivät juuri ole itse ammattikuntansa kokemuksista kirjoittaneet. Nekin vähäiset kuvaukset, mitä tästä yhdestä entisaikojen yleisimmästä ammatista on vaikkapa savotoiden kohdalla kirjoitettu, ovat muiden, kuin hevosmiesten kirjoittamia.
Karl Arnold Woldemar Majewski (29. marraskuuta 1892, Tallinna - 10. lokakuuta 1942, Rukajärvi) oli suomalainen everstiluutnantti. Hän oli tunnettu, värikäs persoona ja monien kaskujen kohde. Majewskin vanhemmat olivat puolalaiseen sotilassukuun kuulunut mutta Suomessa syntynyt everstiluutnantti Alexander Majewski ja suomalainen Irene Hellman. Majewski pääsi ylioppilaaksi 1912 Turun ruotsalaisesta reaalilyseosta ja oleskeli sitten Pietarissa.
Sisällissodan aika
Majewski osallistui Suomen sisällissotaan vapaaehtoisena Karjalan Armeijakunnan 1. rykmementtiin kuuluneessa Elfvengrenin ratsuväessä ensin ratsumiehenä, mutta sodan loppupuolella jo eskadroonanpäällikkönä. Hän taisteli mm. Viipurissa, Terijoella ja Raudussa.
Sodan jälkeen Majewski suoritti ratsuväen päällystökurssin Joensuussa ja hänestä tuli kesäkuussa 1918 reservin kornetti. Kadettikoulun käytyään Majewskista tuli 1920 vakinaisen väen kornetti ja sen jälkeen luutnantti. Majewski palveli 1920- ja 1930-luvuilla Hämeen ratsurykmentissä Lappeenrannassa. Hänestä tuli eskadroonan päällikkö 1926, ratsumestari 1927 ja hän suoritti Taistelukoulun komppanianpäällikkökurssin 1929. Mäskin lempinimellä tunnettu Majewski oli jo tällöin kuuluisa boheemeista elämäntavoistaan ja reippaasta juhlimisesta vapaa-aikoinaan.
Talvi- ja jatkosodassa[muokkaa |
Talvisodan alkuvaiheessa Majewski oli Kevyt osasto 12:n eskadroonan päällikkönä Kollaan rintamalla. Tammikuun puolivälissä 1940 hänestä tuli JR 34:n 1. pataljoonan komentaja. Majewski haavoittui 28. helmikuuta kranaatinsirpaleista Uomaan Prokkosenmäellä.
Jatkosodan alkaessa majuriksi ylennyt Majewski oli 1. pataljoonan komentajana JR 10:ssä joka hyökkäsi Repolan ja Rukajärven suunnassa. Tammikuussa 1942 hän johti sissiretkeä Muurmannin radalle. Retkeen osallistui 1 600 miestä ja 250 hevosta ja sen aikana tuhottiin Mai Guban asema-alue sekä rikottiin rataa noin kymmenen kilometrin matkalla. Retken tarkoituksena oli häiritä venäläisten hyökkäystoimia Maaselän kannaksella. Retken alkaessa Majewski antoi seuraavan kuuluisaksi tulleen yhteenvedon tehtävästä alaisilleen:
»Hyvät härrat. Me ole saatu Marsalkkalta yks kunniakas tehtävä. Me hiihtää Muurmannin rata, pane rata poikki ja anta ryssä pistä meidät motti. Sitte me ole kolme päivä motissa ja sitte me hiihtä takasi. Onko selvä, onko mite kysymistä?»
Majewski ylennettiin everstiluutanantiksi huhtikuussa 1942. Hän oli mennyt syyskuussa 1941 naimisiin lottana palvelleen farmaseutti Helga Sonckin kanssa.
Majeski kaatui 10. lokakuuta 1942 Peukaloniemessä ollessaan esittelemässä tiedotuskomppanian TK-miehille pataljoonansa asemia etulinjassa sen jälkeen kun suomalaiset olivat torjuneet venäläisten pataljoonan voimin tekemän hyökkäyksen. Majewski joutui vihollisen kaatuneita laskiessaan tarkka-ampujan uhriksi kurkittuaan varomattomasti juoksuhaudan etupenkan yli. Hänet on haudattu sukuhautaan Turun hautausmaalle."
Mäski oli pätevä upseeri, joskin omalaatuinen. Retken johtamiseen hän puuttui hyvin vähän. Majuri Murole ja Mäskin sijaiseksi määrätty hänen oman pataljoonansa komentaja laativat suunnitelmat ja antoivat käskyt. Luultavasti tehtävä ylitti Mäskin kyvyt.
Ensimmäisenä kulkivat tiedustelu ja suuntakomppaniat. Matkalla nämä tapasivat myös kaukopartion, joka oli myös menossa omaan tehtäväänsä Muurmannin radalle ja jonka reitti leikkasi kolonnan reitin. Partiomiehet joivat teetäkin samoilla nuotiolla jonkin suuntapartion kanssa. Olivat kuulema vaiteliaita tehtävästään eivätkä muut kyselleet enempää.
"No, eihän tässä muuten pitäisi olla erikoista, mutta kun (kärkipään) hevoset joutuivat kahlaamaan metrin paksuisessa lumessa, sadan kilometrin matkan asumatonta erämaata suuntaansa 40:n asteen pakkasessa, ja viettämään kaikki ruoka- ja lepotauot taivasalla valjaissa seisten..."
Ensimmäiset hevoset vetivät tyhjiä (korkeintaan rehua hevoselle) tai lähes tyhjiä rekiä ja tekivät uraa muille. Seuraavilla oli hiukan enemmän kuormaa jne. ja takimmaisilla hevosilla oli täysi kuorma. Matkaa oli hiukan yli 70 km suuntaansa.
"... siis ilman mahdollisuutta nukkua makuullaan koko toista viikkoa kestäneen operaation aikana."
Et ilmeisesti tiedä hevosista mitään, ne nukkuvat seisaallaan toinen jalka lepoasennossa. Mukana oli tietysti peitteet (loimet) pysähtymistä varten niin että hevoset pysyvät lämpimänä.
Perillä yövyttiin sakeassa metsikössä missä pakkanen ei ollut niin kovat kuin aukeilla paikoilla.
"Hevosia myös upposi matkalla suonsilmäkkeisiin, tai jouduttiin muiden onnettomuuksien takia lopettamaan."
Eiköhän ne suonsilmäkkeet olleet jäässä ja edellä menevä suuntakomppania etsi parhaat, suojaiset ja helpoimmat reitit kolonnalle.
"Vihollinen taas ei hevosia juurikaan saanut tuhottua. Nehän ovat olleet todella haavoittuvaisia niin vihollisen hiihtopartioiden kohteina ja varsinkin sen ilmavoimille, koska talvitiet pyrittiin tekemään missä vain mahdollista, suoaukeita hyödyntäen; siis näkösuoja menettäen."
Menomatkalla sivustoja suojasivat 1-2 kilometrin päässä kolonnasta suojakomppaniat koko sen pituudelta. Paluumatkalle lähtivät ensimmäisenä hevoskolonnat, muut parituntia myöhemmin ja perässä tuli jälkipartiot, jotka huolehtivat myöskin väsähtäneistä sotilaista.
"On myös muistettava, että partion johtaja, majuri Majevski oli hiihtotaidoton mies ja oli itsekin koko reissun ajan hevoskuljetuksesta riippuvainen."
Kyllä Majevski osasi hiihtää mutta tympääntyi pian, koska joku oli aina
Jatkoa:
, koska joku aina kolkutti kannaille ja hän siityi rekikyytiin.
"Et ilmeisesti tiedä hevosista mitään,...."
Heh, heh.... Satun olemaan mies, joka on ihan oikeasti tehnyt 70-luvulla metsätöitä hevosen kanssa ja tietää, mitä se hevosen lumessa kahluuttaminen tarkoittaa; reki kallistelee jalakselta toisella, kuski joutuu vaihtamaan laitaa, kuin sivuvaunumoottoripyörällä kilpaileva motoristi, ja todellakin, sen keulimmaisen hevosen reessä ei pysty kuljettamaan muuta, kuin korkeintaan sen hevosen omat taukorehut. Reki kun käy paksussa lumessa ajettaessa välillä lähes syrjällään ja kuorma sen seurauksena kaatuu tai raahautuu hankea pitkin, jos on kunnolla köytetty. Tiedän siis senkin, millä tavalla kuormittaen hevoskolonna umpihangessa etenee.
Vaan jos et usko, että puhun kokemuksesta, niin käypä ensi talvena Lapin umpihangessa käytännössä hevosen kanssa testaamassa.
Niistä hevosten suonsilmäkkeisiin uppoamisista on eräässä Antti Tuurin teoksessa partiossa mukana olleen sotilaan kuvauksia.
Lisäystä edelliseen.
Niin, sehän oli "Rata" se Antti Tuurin teos, jossa on kuvauksia niitä hevoskolonnan koettelemuksista ja niistä hevosten suonsilmään uppoamisista.
Majewski oli tyypillinen valkoarmeijan upseeri, jonka mielenkiinto kohdistui nuoriin poikiin ja hevosiin.
Hehehe, Siinä sitä taas pikkuruisen punikkineidin pläjäys historiaa Vähän säälittäviä reppanoita.kyllä ovat.
Minua taas kiinnostaa tietää, että kuinka pitkä tämä mäski-Majovski? Entä hänen kallonmuotonsa? Pyöreä ja luiskaotsainen, oletan?