Neuvottelut keskitetystä tupo-sopimuksesta alkavat, kun EK tänään suostui neuvottelujen aloittamiseen.
Asetelma panee keskustan ja etenkin Matti Vanhasen mielenkiintoiseen valintatilanteeseen, kun SAK:n ja EK:n näkemykset ns. palkkamallista poikkeavat ratkaisevsti toisistaan.
EK vaatii hyvin pieniä ykeiskorotuksia ja pääosan palkankorotuksista siirrettäväksi yritystasolle, että yritykset voivat tarvittaessa joustaa sen mukaan, mitä kilpailutilanne edellyttää.
SAK vaatii yleiskorotusten keskittämistä saman suuruisena kaikille, mikä käytännössä tietää sellaista "joustoa", jossa yritykset sanovat henkilöstöään irti, jos niiden pitää reagoida kiristyneeseen kilpailuun.
Kumpaa palkkajoustoa Matti Vanhanen ja keskusta kannattavat?
Tämä on lähiviikkojen kiinnostavin kysymys ainakin minun mielestäni, sillä Vanhasen valinta kertoo sen onko keskusta SAK:n vanki vai itsenäinen puolue.
Asetelma panee keskustan ja etenkin Matti Vanhasen mielenkiintoiseen valintatilanteeseen, kun SAK:n ja EK:n näkemykset ns. palkkamallista poikkeavat ratkaisevsti toisistaan.
EK vaatii hyvin pieniä ykeiskorotuksia ja pääosan palkankorotuksista siirrettäväksi yritystasolle, että yritykset voivat tarvittaessa joustaa sen mukaan, mitä kilpailutilanne edellyttää.
SAK vaatii yleiskorotusten keskittämistä saman suuruisena kaikille, mikä käytännössä tietää sellaista "joustoa", jossa yritykset sanovat henkilöstöään irti, jos niiden pitää reagoida kiristyneeseen kilpailuun.
Kumpaa palkkajoustoa Matti Vanhanen ja keskusta kannattavat?
Tämä on lähiviikkojen kiinnostavin kysymys ainakin minun mielestäni, sillä Vanhasen valinta kertoo sen onko keskusta SAK:n vanki vai itsenäinen puolue.
Vastaukset 23
Vanhimmat
"Kumpaa palkkajoustoa Matti Vanhanen ja
keskusta kannattavat?"
Mitä väliä sillä on???
=
Asia ei kuulu kummallekaan - ei pätkääkään.
Vain demareillako on oikeus AY- ja päivän- politiikka kytkeä
toisiinsa.
Häh ?
Niin, asiahan kuuluu jostain ihmeen syystä kai ainakin parille rekisteröidylle yhdistykselle (ry) http://www.ytj.fi/Yrity2.asp?yavain=102808 ja http://www.ytj.fi/Yrity2.asp?yavain=1867876 . Jostain syystä esim. eduskunta ei joidenkin mielestä saisi vaikuttaa asiaan...
"Suomessa perustuslain mukaan ylin valta päättää maan asioista kuuluu kansalle. Kansalaiset valitsevat vaaleilla heitä edustamaan eduskunnan eli parlamentin, jonka vuotuista työjaksoa nimitetään valtiopäiviksi. Eduskunta kokoontuu valtiopäiville säätämään lakeja, joita noudattaen yhteiskunnassa toimitaan. Tuomioistuimet arvioivat yksittäistapauksissa, onko lakeja noudatettu."
Ei edes heillä.
Katos ku mä oon sitä mieltä, että työmarkkina-asioihin on muillakin lupa ottaa kantaa ku ay-bosseilla ja vuorineuvos-patruunoilla.
Pääministeripuolueella siihen on jopa velvollisuus.
Tupon sisällöstä on lupa keskustella ja tupon yksityiskohtia on suorastaan velvollisuus kommentoida etukäteen ja näkyvästi koska se on avoimen yhteiskunnan avointa demokratiaa.
On täysin syvältä /C:stä vaatia, että työmarkkina-asiat jätetään yksin työmarkkinajärjestöille, jo samaan aikaan vaaditaan, että eduskunnan on kiltisti hyväksyttävä heidän välisensä sopimus, mikäli hallitus istuu pöydässä kolmikannan kolmantena sopijapuolena.
Jos eduskunnalta otetaan pois parlamentaarista valtaa korporaatioiden päätettäväksi, niin kyllä puolueille pitää jätää vähintään sananvapaus ja puhevalta sen suhteen, mitä mieltä ne ovat korporaatioiden puuhista ja näiden ajamista linjauksista.
Tulevissa tupo-neuvotteluissa linjataan tärkeitä asioita:
1. päätetäänkö palkoista keksusjärjestötasolla, vai joustavammin liitoissa ja yrityksissä
2. sallitaanko yrityksille mahdollisuus joustavasti reagoida markkinatilanteisiin sopeuttamalla henkilöstöä kysyntää vastaavasti vai haetaanko joustot pätkätöitä, määräaikaisia työsuhteita ja työttömyyttä lisäämällä
Näihin asioihin tula kaikkien puolueiden ottaa näkyvästi kantaa, kun tupo nyt näyttää siirtyvän näytelmän 2. kohtaukseen.
Saahan vapaassa maassa tehdä mitä
tahansa... tyhmyyksiä nyt ainakin saa.
Nyt voit taas skrivata, että "Hyvä mä !!!!!" ;-)
:-))))))))))))))))))))
Ay-liikkeeksi naamioitunut yleispoliittinen terroristijärjestö SAK ja muut työmarkkinajärjestöt toimivat laintulkintojen mukaan lainsäädännön puitteissa ja ovat myös varmistaneet sen pitkäksi aikaa korruptoimalla eduskuntaan omat napinpainajat.
Keskusta on SAK:n panttivanki, niin kuin Kokoomus edellisissä hallituksissa.
t:jarmo
Ei SAK:lla ole yhtään enempää valtaa kuin muut sille antavat.
...enemmän tilaa ja lavasteita vaativa "taide"muoto!
"Tämä on lähiviikkojen kiinnostavin kysymys ainakin minun mielestäni, sillä Vanhasen valinta kertoo sen onko keskusta SAK:n vanki vai itsenäinen puolue."
Herranen (EVA-)aika tuotakin nimimerkki "Jaba_43" "lähiviikkojen kiinnostavinta kysymystä"!
Roomassa raapustavat pääministeri Vanhanen ja ulkominsteri Tuomioja kohtsilleen signeerauksensa EU:n perustuslaillisen sopimuksen alle ja kyseinen Euroopan perustuslaki on voimaan tultuaan oleva Suomen omaa perustuslakia ylempi, ja "Jaba-43" sen kun jankkaa "palkkajoustoista" - ja niistäkin sen sailaan sinipunaisen vaihtoehdottoman ajattelutavan mukaisesti.
Ja Ameriikan maalla ratkaistaan marraskuun alussa se, saako maailmanpoliisina melskannut "messiaaninen militaristi" George W. Bush vaaleissa vaiko vaalikoneilla vielä mahdollisuuden harrastaa "samanhenkisten koalitioiden" kokoamista ja "ennakoivien iskujen" politiikkaansa kaikkialla maan äärissä vai syntyykö vaalien tuloksena amerikkalaisillekin mahdollisuus "valoisampaan vaihtoehtoon", joka John F. Kerryn presidenttiyden muodossa mahdollistaisi Yhdysvaltojen ja sen kansan paluun kansainvälisiä ihmisoikeuksia kunnioittavaan ja tasavertaiseen yhteistyöhön perustuvaan yhteistyöhön.
Vaikka Kerrynkään valinta tuskin tullee merkitsemään niin suuria muutoksia kuin vanhalla mantereella ja muuallakin maailmassa toivotaan, avaisi se kuitenkin toivon näköalan aivan toisissa sfääreissä kuin nykyinen ase- ja öljyteollisen kompleksin määrittämä koko maailman hallinnointi ja isännöinti ja jatkuva militarisointi.
Kun lienen joutunut kommentoimaan tupoteatterin lavasteisiin eksynyttä nimimerkkiä jo toisaalla, tulkoot Vanhasta (ja tupoakin) lähemmin käsittelevät näkemykseni luetuiksi sieltä ja sen kirjelmistä >>>>
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005152918
Sinä mietit erilaisia asioita kuin minä.
Ei amerikkalaiset valitse sosiaalitoimenjohtajaa vaan valtiojohtajaa.
Siksi Bush näyttäisi voittavan vaalit melko selvästi. Nyt "pollinkit" näyttää juuri tuota eroa.
Amerikkalainen valitsee äänestyskopissa hieman mieluummin Bushin tällä perusteella ja se riittää.
t:jarmo
Voihan Amerikassa toki käydä niinkin, mutta voi toki käydä - onneksi Amerikalle ja muulle maailmalle ja kaikille kansoille - toisinkin.
Mielestäni Amerikka tarvitsisi kyllä mieluummin juuri "sosiaalitoimenjohtajaa" kuin "valtiojohtajaa" eli "fyyreriä"; niin paljon köyhyyttä ja kurjuutta on Amerikassa itsessään ja niin paljon on köyhyyttä ja kurjuutta maailmanpoliisina huseeraavan messiaanisen militaristin jäljiltä pitkin ja poikin tätä maapalloa!
Mutta käy Amerikan vaaleissa sitten miten tahansa, Suomessa...
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005152918
... ja siksikin moniaassa runossa on enemmän asiaa ja järkeä kuin yhden vaihtoehdon poliitikoissa ja työmarkkinamiehissä.
Palkkajoustoista nyt tiedä häntä kannata keskustella. Viimeisten vuosien eli yhden Ahon ja kahden Lipposen sekä nyt meneillään olevan Vanhasen hallitusten aikana on työkansa joustanut sekä palkoissa, työpaikoissa ja työolosuhteissa niin paljon, että sillä tiellä ei kyllä Herran huonetta rakenneta.
Suomalaisten ay-johtajien kannattaisi lukea - ja uskoa - enemmän esimerkiksi espoolaista mainonnansuunnittelijaa ja yhteiskuntrakriitikkoa Ari Ojapeltoa kuin valtiovarainministerön ja tutkimuslaitosten herroja.
Ja lukea vaikkapa Pekka Parkkisen "ylimuistoisen nautinnan" runot kavereista ja tovereista...
Ja palan painikkeeksi proosaa ja lyriikkaa vaikka enemmältikin >>>
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005157114
Ari Ojapelto on nokkela mainosmies, joka takavuosina kunnostautui Hesarin mielipidepalstalla vaatimalla automaatiota verotettavaksi, koska automaatio on vähentänyt työn tarvetta ja siten valtion verotuloja.
Pekka Parkkinen - rauha hänen muistolleen - on taas tietääkseni Suomen ainoa markkinointikoulutuksen saanut runoilija, jolla oli myös kuumailmapallon lentolupakirja, jonka turvin hän lennätti mm. mainosmiehiä yläilmoihin Yhtyneiden Kuvalehtien laskuun.
Hyvät lähteet sulla, en ollenkaan kiistä, mutta tupo on silti ajankohtainen poliittinen aihe ja keskustan kannanotot tupon kiistakysymyksiin kertovat paljon siitä, millainen puolue keskusta on työmarkkinapolitiikassaan työreformin moninkertaisen hautauksen jälkeen.
"Joopa joo, Jaba_43"!
"Ari Ojapelto on nokkela mainosmies, joka takavuosina kunnostautui Hesarin mielipidepalstalla vaatimalla automaatiota verotettavaksi, koska automaatio on vähentänyt työn tarvetta ja siten valtion verotuloja."
Ari Ojapelto on toki paljon enemmänkin kuin vain nokkela mainosmies; hän on muun muassa ansioitunut tietokirjailija, joka jo v. 1989 kirjoitti kirjan "Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä". Sen ennusteet ja ennakoinnit ovat osuneet ajan kuluessa huomattavasti enemmän oikeaan kuin teknologiauskovaisten ekonomistien ja kansantalouden professoreiden!
Ja Ari Ojapellon artikkeleja on toki julkaistu hyvin paljon muuallakin kuin vain HS:n mielipidesivuilla - tai suomi24.fi:n keskustelusaiteilla!
Siltä varalta, etteivät linkit enää toimisi, tarjoilen tässä palstallepanossa niin "Jaba-43":lle kuin muillekin yhden Ari Ojapellon artikkelin, joka on julkaistu Tiehallinnon tulevaisuuden tutkimus-julkaisun eli Tulevaisuuden näkymien numerossa 5/1996 otsikolla "Teknologia vie työpaikat lopullisesti".
Se kannattaa lukea ajatuksella, kuten Pekka Parkkisen "Ylimuistoista nautintaakin".
Ceterum censeo: virke "keskustan kannanotot tupon kiistakysymyksiin kertovat paljon siitä, millainen puolue keskusta on työmarkkinapolitiikassaan työreformin moninkertaisen hautauksen jälkeen" kertoo huomattavasti enemmän kirjoittajastaan kuin kirjoituksen kohteesta. Pekka Parkkis-vainaalla lienee sieltä kuumailmapallostaankin" keskustaa enemmän sanottavaa "ajankohtaisesta poliittisesta aiheesta" eli Jaban fiksaatiosta nimeltä tupo.
"Keskeisten" korporaatioiden ja Sailaan jälkeen tuskin muilla on nykyisenkaltaisessa tulopoliittisessa järjestelmässä mitään "vaikutusvaltaa". (Ja kuten olen aiemmin jo julkikirjoittanut, korporaatioistakin palkansaajarintamalla itse asiassa varsin vähän...
>>>>>>>>>>>>>>
Ari on ihan hyvä kundi heittämään faktoja juttuihinsa ja tekemään niistä johtopäätöksiä, jopa perusteltuja ehdotuksia, mutta ikävä kyllä niissä ei ole kestävää pohja enempää kuin tutkimustuloksiin perustuvassa päätelmässä, että jäätelön syönnin rajoittaminen kesällä vähentäisi hukkumiskuolemia.
Olen jutellut Arin kanssa ja tiedän, että hän itse uskoo teorioihinsa, mutta valitettavasti ne nyt vaan ovat enemmän kiinnostavia mielipiteitä kuin vakavammin otettavaa talousteoriaa.
Parkkisen Pekkakin oli mukava kaveri. Terävä havainnoija, luova oivaltaja ja välillä kyynisen kriittinen niin kuinhyvän runoilijan kuuluukin olla.
Joku muukin lienee sulle aiemmin sanonut, että tekstin määrä putkelta luettuna on kääntäen verrannollinen vastaushalukkuuteen. Siksi minäkin kuittaan tämän lyhyeen.
"Joopa joo"!
Vertausyritelmäsi on vähintääänkin vulgaari.
Heitäpä nyt hivenen enemmän oikeaan osunutta ja osuvaa "talousteoriaa" - esim. teknologian työllisyys- ja ylipäänsä yhteiskunnallisista vaikutuksista.
Näin lyhyesti arvelinkin joutuvani kuittaamaan sitten, kun (edes) aletaan lähestyä totuudenhetkiä...
Heitäpä nyt hivenen enemmän oikeaan osunutta ja osuvaa "talousteoriaa" - esim. teknologian työllisyys- ja ylipäänsä yhteiskunnallisista vaikutuksista
-----------------------------
En kykene erittelemään noita vaikutuksia globaalilla tasolla -tietoni eivät riitä - ja Suomen näkökulmasta vaikutusten erittelemisessä ei ole mitään mieltä, koka meillä ei ole mahdollisuutta eristäytyä muusta maailmasta.
"En kykene erittelemään noita vaikutuksia globaalilla tasolla -tietoni eivät riitä - ja Suomen näkökulmasta vaikutusten erittelemisessä ei ole mitään mieltä, koka meillä ei ole mahdollisuutta eristäytyä muusta maailmasta."
Arvelee nimimerkki "Jaba_43", ikäänkuin "eristäytymistä" olisi kukaan ollutkaan tarjoamassa nykyisen - ja erittäin epäanalyyttisen - globalisaatiopolitiikan tilalle.
Ettei Jaban tarvitsisi jatkuvasti tunnustaa, että ihan oikeita asioita kysytään "väärältä mieheltä", tarjoan hänelle lyhyehkön oikotien onneen: esim. Robert B. Reichia ja Jeremy Rihkiniä lukemalla saattaa ainakin hivenen (Jabaa enemmän) tajuta teknologian työllisyys- ja yhteiskunnallisista vaikutuksista.
Sen sijaan, että nimimerkki "Jaba_43" näkyy jatkuvasti kirjoittelevan näille saiteille ns. tukka putkella, hänen olisi hyvä välillä vaikkapa lukea "silmät putkella".
Tai hankkia kirjastosta itselleen hyvää luettavaa globalisaatiosta ja teknologian työllisyys- ja yhteiskunnallisista vaikutuksista...
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>><
Linkki: http://www.tiehallinto.fi/tn/tn396.htm#raj
*****************************************
Veikko Salovaara,
Tulevaisuuden tutkija, Vantaa
RAJATON MAAILMA
Yritysten ja kansallisvaltioiden uudet pelisäännöt
Loppuosa Robert B. Reichin kirjan referaatista
--------------------------------------------------
Robert B. Reichin kirja "Rajaton maailma" (Forssan kirjapaino 1995)
ilmestyi alunperin vuonna 1991 nimellä "The Work of Nations". Poliittisen
taloustieteen edustaja Reich on Harwardin J.F. Kennedy School of
Governmentin professori ja presidentti Clintonin työvoimaministeri. Tässä
kirjoituksessa on Reichin kirjan 3. ja 4. lukujen referaatti. Lukujen 1 ja
2 referaatti ilmestyi Tulevaisuuden näkymien numerossa 2/96.
--------------------------------------------------
Esittely
Reich kuvaa pääosin Yhdysvaltojen näkökulmasta taloudellista kehitystä ja
siihen liittyviä yhteiskunnallisia muutoksia. Kuvaus on yleistettävissä
maailman talous- ja yhteiskuntakehitykseen yleensä. Reich kysyy miten
kansakunta ja sen ihmiset voivat löytää kansallisen motivaation, kun
talous kansainvälistyy ja verkostoituu kansallisista siteistä
irrottautuvaksi verkostotaloudeksi. Reichin kuvaamassa uudessa maailmassa
menestyjiä ovat systeemianalyytikot: ongelmanratkaisijat ja -tunnistajat
sekä välittäjät. Tämän kansainvälistyneen huippuihmisten ryhmän työn
tuloksena syntyy tuotannon lisäarvo. He myös saavat syntyvästä tulosta
aina vain suuremman osan ja yhteiskunnat jakautuvat yhä selvemmin
älykkyyden ja lahjakkuuden mukaan menestyjiin ja syrjäytyviin. Kansakunta
puolestaan muodostuu niistä ihmisistä, jotka elävät tietyssä maassa,
puhuvat samaa kieltä ja jakavat saman kulttuurisen perinteen. Tästä
ihmisryhmästä Reich käyttää nimitystä "me". Suuri osa "meistä" näyttäisi
menettävän sekä työpaikkansa että työtulonsa. Tai "me" joudumme tyytymään
huonosti palkattuihin tilapäistöihin.
Reichin kirja täydentää ansiokkaalla tavalla tämän ajan taloudellisia ja
yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevää kirjallisuutta. Haluaisin tässä
erityisesti mainita Reichin maanmiehen, Jeremy Rifkinin kirjan "The End of
Work" (referoitu Tulevaisuuden näkymiä -lehden numerossa 4/95).
Tulevaisuuden tutkijana toteaisin, että Reichin kuvaama taloudellinen ja
yhteiskunnallinen kehitys ovat jo tätä päivää. Tulevaisuuden haasteena on
se, miten kansakunnat ja niiden ihmiset voidaan pelastaa. Nykyisellä
tavalla kehittyvä maailmantalous ei voi vastata tehtävästään ihmiskunnan
hyvinvoinnin luojana ja ylläpitäjänä. Mieleen tulee etsimättä yksi tämän
ajan kovista toteamuksista: reaalisosialismi on tuhoutunut, nyt on
reaalikapitalismi menossa samaa tietä.
Aikaisemmin referoidut osat I ja II
Kirjan ensimmäisessä osassa Reich kuvaa kansallisvaltioiden ja
kansallisten talouksien syntyä. Tämä kehitys huipentuu Yhdysvalloissa
1950- ja 60-luvuilla massatuotantoon keskittyneiden suuryritysten luomaan
hyvinvointiin, joka toteutti amerikkalaisen unelman. Syntyi jatkuvasti
laajentuva vauras keskiluokka, jonka tulot kasvoivat koko ajan. Työllisyys
oli korkealla tasolla. Saatiin aikaan kansallinen sopimus, joka sulki
piiriinsä suurimman osan koko amerikkalaista yhteiskuntaa. Reich nimittää
tämän ajan kapitalistista taloutta kansallissankariksi, joka toimi koko
maailman vapaan yritteliäisyyden kadehdittuna ideaalina.
Tämä onnela päättyi kuitenkin 1970-luvun alkupuolella siihen, että muut
maat kirivät kiinni Yhdysvaltojen talouden etumatkan ja se joutui
sopeutumaan yhä raivokkaampaan kansainväliseen kilpailuun. Kirjan toisessa
osassa, Reich kuvaa kuinka massatuotantoa soveltaneet suuryritykset
vähitellen korvautuvat kansainvälisiksi verkoiksi muuttuvilla yrityksillä,
jotka keskittyivät lisäarvon tuottamiseen.
SYMBOLIANALYYTIKKOJEN MAAILMA (III OSA)
Keskustelu Yhdysvaltain talouden kilpailukyvystä on Reichin mielestä
menettänyt merkityksensä. Puhtaasti yhdysvaltalaista taloutta ei enää ole.
Nyt kansainväliset yritysverkot kilpailevat keskenään. Tässä
amerikkalaiset ovat osa kansainvälisiä työmarkkinoita ja heidän
menestyksensä riippuu siitä, miten tehokkaasti he kykenevät tuottamaan
lisäarvoa edustamassaan yritysverkossa. Kilpailu kohdistuu näin suoraan
työntekijöihin. Kyse on kunkin maan työntekijöiden kilpailukyvystä. Jotkut
kansalaiset menestyvät paremmin ja jotkut huonommin, syntyy jako
menestyjiin ja niihin, jotka eivät menesty. Puhe amerikkalaisten
kilpailukyvystä muodostuu siitä rahasummasta, jonka maailman yritysverkot
haluavat sijoittaa amerikkalaisten tuottamiin palveluihin. Kansakunta ei
ole enää samassa veneessä, vaan kansalaiset ovat omissa erillisissä
veneissään.
Amerikkalaisten tekemän työn tilastointi on osoittautumassa lähes
mahdottomaksi. Tilastot eivät kerro, miten työ olisi tilastoitava
maailmantalouden todellisuuden kannalta. Reich ehdottaa uudeksi
työnluokitukseksi seuraavat kolme luokkaa, joiden hän katsoo parhaiten
kuvaavan kansalaisten erilaisia kilpailuasemia:
(1)
Rutiinituotantopalvelut ovat toistuvaluonteisia tehtäviä
tuotantoketjuissa. Nämä ovat osittain samoja tehtäviä, joita
massatuotannon tuotantolinjoilla tehtiin. Niihin kuuluvat myös alemman
tason ja keskijohdon tekemät valvontatehtävät, jotka kohdistuvat alaisten
tekemiin rutiinitöihin ja vakiotyötapoihin. Monet hienoina pidetyt
tietojenkäsittelyammatit ja tietotekniikkaan liittyvä komponenttien
kokoaminen sekä rutiinikoodin kirjoittaminen kuuluvat myös tähän ryhmään.
Nämä ihmiset muodostavat "tietotekniikan jalkaväen", joka tekee
yksitoikkoista liukuhihnaa muistuttavaa työtä. Nämä ihmiset työskentelevät
usein suurissa yhteisissä tiloissa. Heidän palkkansa määräytyy työajan tai
tehdyn työn määrän mukaan. Heidän tärkeimmät ominaisuutensa ovat:
luotettavuus, lojaalisuus ja *ohjeiden noudattaminen. Näitä
rutiinituotantopalvelujen tuottajia oli vuonna 1990 neljännes kaikista
amerikkalaisista ammattityöntekijöistä. Heidän osuutensa on laskemassa.
Tietokoneohjattu automaatio korvaa heidät.
(2)
Henkilöstöpalvelut ovat myös yksinkertaisia ja toistuvia palveluja, joista
maksetaan työtuntien tai työn määrän mukaan. Työ ei edellytä laajaa
koulutusta. Oleellista näille tehtäville on se, että ne yleensä tarjotaan
ihmiseltä toiselle suorassa yhteydessä työn tulosten käyttäjiin. Tällaisia
ovat mm. kaupanmyyjät, tarjoilijat. huoltomiehet, kassat,
sairaala-apulaiset, siivoojat, kotiapulaiset, sihteerit, automekaanikot,
lentoemännät, fysioterapeutit ja kasvavana ryhmänä vartijat. Heidän
edellytetään olevan täsmällisiä, luotettavia ja ohjattavissa olevia.
Lisäksi heidän on käyttäydyttävä miellyttävästi, kohteliaasti ja
avuliaasti. Heidän odotetaan tekevän muiden olon mukavaksi. He ovat
suurelta osin naisia. Vuonna 1990 tämän ammattikunnan osuus oli noin 30
prosenttia koko Yhdysvaltojen ammattityövoimasta. Heidän osuutensa kasvaa
nopeasti.
(3)
Symbolianalyyttiset palvelut tarkoittavat ongelmanratkaisua,
ongelmantunnistamista ja strategista välitystä. Tämä on kansainvälinen
ammattiryhmä, jonka harjoittajat kilpailevat keskenään
maailmanlaajuisesti. Symbolianalyytikko tunnistaa ja ratkaisee ongelmia
muuttamalla ne abstrakteiksi käsitteiksi ja malleiksi. Näitä käsitellään
analyyttisillä työkaluilla ja tulos palautetaan sitten käytännön
ratkaisuiksi. Kyse voi olla resurssien käytön ja rahoituksen
suunnittelusta, juridiikasta, uusista keksinnöistä ja menetelmistä,
mainoskikoista jne. Kyse voi olla myös rahojen viemisestä herkkäuskoisilta
ja hitailta ihmisiltä. Symbolianalyytikkoja ovat mm. tutkijat, insinöörit,
ohjelmistonsuunnittelijat, sijoitusneuvojat, yritysjohdon konsultit,
tietojärjestelmäkonsultit, strategiset suunnittelijat, mainospäälliköt,
muusikot, tuottajat - jopa yliopiston professorit, Reich lisää.
Symbolianalyytikot ovat harvemmin tekemisissä suoraan niiden ihmisten
kanssa, jotka viime kädessä käyttävät heidän työnsä tuloksia. He ovat
keskenään partnereita ja kumppaneita, eivät esimiehiä ja valvojia. Heidän
tulonsa saattavat vaihdella tuloksen laadun ja kekseliäisyyden sekä
nopeuden mukaan. He saattavat kantaa poikkeuksellisen laajaa vastuuta ja
ansaita poikkeuksellisen suuria summia. He työskentelevät yksin tai
pienissä ryhmissä kuuluen usein kansainvälisiin verkkoihin. Heidän
tuloksensa syntyy ongelman määrittelystä, ratkaisun laadinnasta ja
toteutuksen suunnittelusta. Heillä on korkeakoulu- ja yliopistotutkinto ja
jatkotutkintoja. Pääosa heistä on ollut tähän asti miehiä, mutta nyt on
naisten osuus kasvamassa. Myös mustia ja latinalaissyntyisiä tulee mukaan.
Heidän osuutensa on noin 20 prosenttia työvoimasta. Osuus kasvoi
50-luvulta alkaen, mutta kasvu alkoi hidastua 80-luvulla.
Nämä kolme tehtäväryhmää kattavat yli kolme neljäsosaa kaikesta
ammattityöstä. Tämän lisäksi maanviljelijät ja kaivostyöläiset ym.
luonnonvarojen suorat hyödyntäjät ovat noin5 prosentin ryhmä. Loput ovat
julkishallinnon tai julkisen rahoituksen varassa työskenteleviä. Heidän
työnsä on lähes poikkeuksetta suojattu kansainväliseltä kilpailulta.
Symbolianalyytikkojen asema on koko ajan alttiina kansainväliselle
kilpailulle. Heidän onnistumisensa edellyttää poikkeuksellista kykyä
ratkaista, tunnistaa ja välittää uusia ongelmia. Tässä tehtävässä ei edetä
perinteistä uraputkea myöten. Uusi talous on täynnä tuntemattomia uusia
ongelmia ja niiden ratkaisuhaasteita. Näihin ei päästä vuosien
uskollisella palvelulla ja tunnollisella työrutiinien noudattamisella.
Symbolianalyytikot markkinoiden paineessa
Reich pohtii tässä luvussa mahdollisuuksia valjastaa symbolianalyytikkojen
taidot ja ideat ihmiskunnan yhteisen hyvän palvelukseen. Markkinoiden
paineessa tämä ei välttämättä toteudu. Myyttinen vapaiden markkinoiden ja
valtiojohtoisuuden vastakkainasettelu on tässä väärä lähtökohta. Oikea
lähestymistapa olisi markkinoiden järjestäminen siten, että
symbolianalyytikoilla on motiivi etsiä ihmiskuntaa hyödyttäviä ratkaisuja.
Ajatus vapaista markkinoista on Reichin mielestä vain kuvitelma. Kukin
kansakunta pohtii koko ajan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien
yhteensovittamisen ongelmaa ja luo näin oman versionsa markkinoista.
Markkinat ovat ihmisen luoma yhteiskunnallinen instituutio, jonka on
vastattava yhteisön arvomaailmaa, solidaarisuuskäsitystä ja
hyvinvointikäsitystä. Valtionhallinto on se väline, jonka kautta yhteisö
keskustelee näistä kysymyksistä ja määrittelee markkinoiden normit sekä
varmistaa niiden noudattamisen. Vaarallista on se, että julkisessa
keskustelussa kysymys markkinoista pelkistetään yhdeksi suureksi
valinnaksi valtion ja markkinoiden välillä.
1970- luvun lopulla ja 80-luvulla tapahtunut markkinoiden vapauttaminen
oli vain muutos valtion toimintatavoissa. Se ei poistanut valtion vastuuta
kansakunnalle, vaikka vapaiden markkinoiden myytti sai poliitikot
unohtamaan vastuunsa joissakin kysymyksissä. Reich kertoo mielenkiintoisia
esimerkkejä lentoliikenteestä, ilmansaasteiden säätelystä,
pankkimaailmasta, valuuttakeinottelusta ja sijoitusbisneksestä sekä
lakiasioiden ja juridiikan kasvusta. Kaikissa näissä symbolianalyytikot
keskittyivät keksimään mahdollisuuksia tehdä lisää voittoa. Reich toteaa,
että meidän on syytä epäillä onko Yhdysvaltojen talous ja yhteiskunta
yleensä voittanut mitään asianajajien ja rahoitusasiantuntijoiden määrän
kasvusta.
Vain pieni osa pääoman kaupoista luo uutta pääomaa ja lähes kaikki
rahoitusinstrumentit sekä osakkeet vain kiertävät kehää yhä nopeammin.
Kaikkeen tähän peliin keskittyneiden symbolianalyytikkojen taidot ovat
olleet poissa tuottavasta työstä. Reich pitää aivan oikeutetusti tätä
huolestuttavana. Yhä vaikutusvaltaisemmaksi muuttuva, kansainvälistyvä ja
kansalliset siteensä riisuva symbolianalyytikkojen joukko on todellinen
huolenaihe, jos sen eettinen ja moraalinen vastuu keskittyy pelkästään
lisäarvon tuottamiseen ja omien tulojen kasvattamiseen. Omasta puolestani
näkisin kuitenkin, että symbolianalyytikot eivät kaikki voi olla pelkkiä
fakkimiehiä. Heidän tehtävänsä edellyttää monessa tapauksessa
yhteiskunnallisten asioiden tuntemusta. Tämä voi yllättäen muuttua myös
vastuuksi ihmisistä ja luonnosta.
Amerikkalaisten tulot
Reich toteaa että 1970-luvun puolivälin jälkeen kehitys on kulkenut kohti
suurempia tuloeroja. Vuosina 1977-90 amerikkalaisen köyhimmän viidenneksen
tulot alanivat noin 5 prosenttia ja rikkaimman viidenneksen nousivat 9
prosenttia. Vuonna 1990 köyhin viidennes sain 3.7 prosenttia maan
kokonaistulosta ja rikkain viidennes sai hieman yli puolet. Varakkain
viidennes *sai 26 prosenttia kokonaistulosta. Kyseessä ei ole tilapäinen
häiriö, vaan tuloerot kasvavat yhä suuremmiksi. Yhä useampi amerikkalainen
on köyhä ja rikkaista tulee koko ajan rikkaampia.
Eräänä selityksenä tälle kehitykselle Reich pitää verotusta ja erilaisia
julkisia maksuja. Nämä kohdistuvat ankarimmin köyhiin. Tämä ei kuitenkaan
yksin riitä tuloerojen kasvun selitykseksi. Toinen selitys voisi olla
pienituloisten yksinhuoltajaperheiden määrän kasvu. Vuonna 1960 asui 91
prosenttia valkoisista lapsista kahden vanhemman perheessä ja mustista 67
prosenttia. Vuonna 1988 vastaavat luvut olivat 79 ja 39 prosenttia.
Kuitenkin yksinhuoltajaperheiden määrän kasvu hidastui jo 1970-luvulla.
Samaan aikaan alkanut köyhyyden kasvu koskeekin kahden vanhemman perheitä.
Myöskään koulutuserot eivät riitä selittämään tuloerojen kasvua. Edellä
esitettyjen syiden yhteisvaikutuskaan ei riitä selittämään ilmiötä.
Eriarvoisuus on kasvanut koko maailmassa ja aikaisemmin kehitysmaille
tyypillinen eriarvoisuus on nyt ominaista myös kehittyneille maille.
Reich antaa tuloerojen kasvun selitykseksi kolme vihjettä. Ensinnäkin hän
puhuu työttömyydestä. Sodan jälkeen aina 1970-luvun puoliväliin asti eri
tuloluokkien tulot kasvoivat samaa tahtia ja palkkakuilu kapeni. Silloin
työttömyys oli syynä köyhyyteen. Työttömyys on nykyisin pienempi ongelma
ja 70- ja 80-luvuilla luotiin 25 miljoonaa uutta työpaikkaa. 90-luvun
alussa lähes kuka tahansa työhaluinen amerikkalainen pystyi saamaan
työpaikan. Olennaista Reichin mielestä on työpaikkojen laatu. Työpaikat
saattavat olla eri paikoissa kuin ihmiset ja suurin osa työpaikoista ei
enää takaa elantoa. Köyhtyneiden työssäkäyvien osuus kasvoi vuosien
1978-87 välillä 23 prosenttia. Kokopäiväisesti ympäri vuoden
työskentelevien kohdalla köyhyys kasvoi jopa 43 prosenttia. Töissäkäyviä
köyhiä ei koskaan ole ollut näin paljon sodan jälkeisenä aikana.
Virallisen köyhyysrajan alle pudonneita on 32,5 miljoonaa.
Tuloerot ovat kasvaneet suuryritysten sisälläkin. Tämä koskee erityisesti
teollisuustyöntekijöiden palkkoja. Keskijohdonkin palkat ovat nousseet
vain hieman 1970-luvulta. Huippujohtajat ovat sensijaan saaneet
jättipotin. Heidän palkkansa ovat nousseet vuosien 1977-90 välillä
kaikkiaan 220 prosenttia. Tämän lisäksi tulevat vielä erilaiset uudet
luontaisedut. Tyypillinen amerikkalainen toimitusjohtaja sai vuonna 1960
noin 40 kertaa tehdastyölaisen palkan. Vuonna 1988 toimitusjohtajan palkka
oli jo 70 kertainen. Hiljan kuulin palkkaeron olevan jo 100 kertainen.
Omana kommenttinani lisäisin Reichin ensimmäiseen vihjeeseen sen, että
tulonjakoaparaatti ei selvästikään toimi. Yhdysvalloissa on kovenevaan
kansainväliseen kilpailuun reagoitu saneerauksilla ja tietokoneohjatulla
automaatiolla. Työttömäksi jääneet ovat jossain määrin voineet sijoittua
uusiin huonopalkkaisiin työpaikkoihin, mutta heidän palkkojensa on ollut
pakko joustaa alaspäin kohti avointen kansainvälisten työmarkkinoiden
halpatyövoiman palkkoja. Esimerkiksi meillä pohjoismaissa palkat ovat
joustamattomia ja työttömyys on puolestaan korkealla työn kalliin hinnan
takia. Tilannetta pahentavat vielä välilliset työvoimakustannukset. Vapaat
markkinavoimat *palkitsevat kyllä tuottaviksi saneerattujen ja
kansainvälistyneiden yritysten johtoa ja systeemianalyytikkoja
huippupalkoilla, mutta eivät reagoi köyhien hätään. Mielestäni tästä ei
tarvitse vihjailla, sitä voi osoittaa sormella.
Toisena tärkeänä vihjeenä tuloeroihin ja köyhyyteen Reich vihjaa
koulutustason vaikutukseen tuloeroja luovana tekijänä. Kolmantena vihjeenä
on miesten ja naisten palkkaerojen pieneneminen. Yhteenvetona Reich toteaa
edellä esitetyn kehityksen pitävän paikkaansa koko maailmassa ja näkee
kehityksen syyn olevan nykyisessä maailmantaloudessa ja ihmisten
erilaisissa tehtävissä siinä.
Miksi rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät
Perussyy tuloerojen kasvuun on ihmisen rooli maailmantaloudessa, Reich
toteaa. Kansalliset rajat eivät enää määrää ihmisten taloudellisia
kohtaloita. Rutiinituottajien asema on nopeasti huononemassa.
Suuryritykset ovat muuttumassa kansainvälisiksi verkostoiksi ja
rutiinituottajat kilpailevat suoraan miljoonien muiden maiden
rutiinituottajien kanssa. Suurin osa näistä tekee töitä murto-osalla siitä
palkasta, johon esimerkiksi Yhdysvalloissa on totuttu. Standardoitu
suurtuotanto siirtyy vääjäämättä kohti halpaa ja helposti saatavaa
työvoimaa. Tämä merkitsee siirtymistä rikkaista maista kehitysmaihin.
Standardoitu tuotanto ei tarkoita pelkästään perinteistä raskasta
tehdasteollisuutta. Rutiininomainen tietojenkäsittely ja
tietokoneohjelmien yksinkertainen koodaus ovat yhtä herkkäliikkeisiä. Tämä
rutiinityön siirtymien on taivaan lahja kehitysmaiden asukkaille. Samalla
he rikastuvat ja kykenevät ostamaan rikkaitten maiden tuotteita. Kaikki
hyötyvät massatuotteiden halpenemisesta. Hintana tästä on se, että
rikkaitten maiden rutiinituottajat menettävät tulonsa ja työpaikkansa.
Rutiinituotannon työpaikat ovat kadonneet nopeimmin perinteisiltä
ammattiliittovaltaisilta toimialoilta ja ammattiliittojen jäsenyys on
menettänyt kovasti suosiotaan Yhdysvalloissa.
Rutiinituotannon alempien esimiesten ja keskijohdon työpaikat ovat niin
ikään katoamassa. Verkostoiksi muuttuvissa yrityksissä ei enää tarvita
heidän palveluksiaan. Tietokoneohjattu automaatio lisää rutiinitöiden
vähenemistä. Robotteja ja automatiikkaa käyttävien työntekijöiden palkat
saattavat olla suuriakin, mutta heitä ei ole monia, Reich toteaa.
Henkilöpalvelujen tuottajat ovat myös vajoamassa. Suurin osa heistä saa
minimipalkkaa ja moni on osa-aikatyössä. He ovat suojassa suoralta
kansainväliseltä kilpailulta, mutta eivät epäsuoralta. Entiset
suurteollisuuden rutiinituottajat kilpailevat heidän kanssaan.
Yhdysvalloissa 80-luvun alussa työpaikkansa menettäneistä 2,8 miljoonasta
teollisuustyöntekijästä kolmannes sai uuden työpaikan palvelualalta, mutta
vähintään 20 prosenttia alemmalla palkalla. Yhä useampia ihmisiä on
tulossa henkilöpalvelualoille. Kilpailua lisäävät entisestään lailliset ja
laittomat siirtolaiset.
Työvoimaa säästävä tietokoneohjattu automaatio on suurin uhka myös
henkilöpalvelujen tuottajille. Pankkiautomaatit, tietokonekassat,
myyntiautomaatit, automaattiset autonpesulat, itsepalveluhuoltamot jne.
korvaavat ihmiset. Reich *toteaa, että ihmisillä tuntuu olevan loputon
tarve saada henkilökohtaista huomiota, joten palvelualalla on
tulevaisuutta, mutta kilpailu on ankaraa ja palkat pysyvät alhaisina.
Vanhusten määrä kasvaa jyrkästi tulevaisuudessa ja he tarvitsevat suuren
määrän henkilökohtaista huomiota. Ongelmana on kuitenkin se, ettei
vanhenevalla suurella ikäluokalla ei ole varaa maksaa näistä palveluista.
Valtio on jo käyttänyt heidän maksamansa sosiaaliturvamaksut mm.
budjettivajeiden maksamiseen. Suunnattomat hoitokustannukset lankeavat
siis monien niiden maksettavaksi, jotka itse saavat tulonsa hoitotyöstä.
Syntyy suuri kierto ja nettotuloksena on se, ettei elintaso voi parantua.
Minusta tässä suohon vajoaja yrittää nostaa itseään tukasta. Ilman hyvin
toimivaa tulonjakoa ei ongelmaa voida tyydyttävästi ratkaista.
Henkilöpalvelujen tulotaso riippuukin siitä minkälainen elintaso on heidän
asiakkaillaan. Jos nämä menestyvät hyvin maailmantaloudessa, he pystyvät
maksamaan hyvin ostamistaan palveluista. Tämä on Reichin mielestä ainoa
todellisuuspohjainen esimerkki toimivasta "hyötyjen valumisesta" (ns.
trickle down efekti). Huomauttaisin että tämä ns. Sayn laki on keskeinen
'hyvinvointitalouden' argumentti. Harvoille rikkaille keskittyvät tulot
valuvat muille ihmisille kuitenkin vain, jos nämä rikkaat ehtivät ja
jaksavat kuluttaa kaikki tulonsa. Toisaalta rikkaitten tuottamien
tavaroiden tehokas kysyntä voi syntyä vain, jos tavallisilla ihmisillä on
tuloja, joilla he voivat ostaa näitä tavaroita. Hyvin toimiva tulonjako on
keskeinen haaste!
Symbolianalyytikkojen asema puolestaan paranee koko ajan, kuten on jo
todettu. Huippuanalyytikoilla on, Reichin mielestä, suorastaan vaikeuksia
pitää kirjaa tuloistaan. Koskaan aikaisemmin ei laillisilla ansiotuloilla
ole saavutettu tällaista vaurautta. Räätälöityjä tuotteita tuottavat ja
lisäarvoon tähtäävät yritykset tarvitsevat juuri heidän ideoitaan ja
heidän välitystoimiaan. Symbolianalyytikkojen tekemä käsitteellinen työ
luo paljon enemmän lisäarvoa, kuin mihin suurtuotanto pystyi. Heitä
tarvitaan sekä kehittyneissä maissa että kehitysmaissa. Kehittyvä
tietoliikenne ja kuljetustekniikka on luonut heille maailmanlaajuiset
markkinat. Reich pitää symbolianalyytikkojen työtä niin mielenkiintoisena
ja heidän motivaatiotasoa niin korkeana, ettei sitä tarvitse välttämättä
edes stimuloida koko ajan nousevilla palkkioilla. Itse haluaisin myös
alleviivata tätä näkökulmaa. Tasaisempi tulonjako voisi ilmeisesti olla
varsin mahdollista toteuttaa ilman, että symbolianalyytikkojen motivaatio
ja työn tulos siitä kärsisi.
1950- ja 60-lukujen massatuotannossa yritykset, niiden työntekijät ja koko
kansakunta olivat samassa veneessä. Työntekijöiden ja johdon palkkojen
piti olla jotenkin toisiinsa verrannollisia. Kotimarkkinoihin sidotussa
taloudessa ei palkkoja myöskään voinut päästää laskemaan niin alas, että
talouden ostovoima ja siihen perustuva tehokas kysyntä olisi vaarantunut.
Amerikkalainen yritys tarvitsi olemassaololleen kansallisen oikeutuksen,
johon kirjoittamaton yhteiskuntasopimus perustui.
Nyt epäviralliset ehdot ovat häviämässä. Keskijohto on häviämässä kokonaan
ja yhteys huippujohtajien ja tuotantotyöntekijöiden välillä on
heikkenemässä. Amerikkalainen yritys toimii nyt kansainvälisenä verkkona
ja myy tuotteitaan sekä palvelujaan koko maailmaan. Amerikkalaisten
työntekijöiden ostovoima merkitsee huomattavasti vähemmän yrityksen
taloudelliselle selviytymiselle. Tässä tilanteessa turhista estoista on
päästy eroon ja huippujohtajien sekä heidän symbolianalyytikkojensa palkat
ovat nousseet ennenkuulumattomiin korkeuksiin, vaikka muut amerikkalaiset
saavat entistä vähemmän. Minusta tilanne selvästi muistuttaa matalaan
rantaan saapuvaa aaltoa, joka nousee korkeuksiin juuri ennen murtumistaan.
Symbolianalyytikon koulutus
Reich luottaa vapaaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen etumatkaan
sekä menestymiseen symbolianalyytikkojen osalta. Parhaat amerikkalaiset
koulut ja yliopistot tarjoavat pienelle osalle nuorisoa - enintään 15-20
prosenttia - erinomaiset lähtökohdat. Muuten ei amerikkalainen
koulujärjestelmä saa häneltä kovin hyvää arvosanaa.
Symbolianalyyttiseen ajattelutapaan liittyy neljä perustaitoa:
(1)
Kyky ajatella abstrakteja asioita. Kyse ei ole niinkään tiedoista, kun
niiden ymmärtämisestä ja tulkinnasta. On kyettävä tunkeutumaan faktojen
taakse kysymään miksi. Symbolianalyytikkojen on oltava epäileviä,
uteliaita ja luovia.
(2)
Järjestelmäajattelu jossa todellisuus nähdään syiden ja seurausten
järjestelmänä. Tarvitaan kykyä nähdä kokonaisuuksia ja ymmärtää elämä
prosesseina.
(3)
Menestys edellyttää kokeilun oppimista. Symbolianalyytikot kokeilevat
jatkuvasti. Se on usein oppimista yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Se
on omaa vastuuta jatkuvasta uuden oppimisesta. Se on myös kykyä
intuitiivisiin hyppäyksiin.
(4)
Symbolianalyytikkojen täytyy kyetä tekemään yhteistyötä. Yksilösuoritusten
ja kilpailun sijasta painopiste on ryhmäoppimisessa. Hyvin toimiva ryhmä
on aina enemmän kuin osiensa summa.
Reich toteaa, että symbolianalyytikot kerääntyvät tiettyihin keskuksiin,
joihin keskittyy vähitellen vahvoja analyytikkoryhmiä. Näihin liittyy
tärkeä "networking", mikä tarkoittaa järjestelmällistä tapaa tietää koko
ajan mitä tärkeää on tapahtumassa. Symbolianalyyttinen alue on aina oma
suuri epävirallinen organisaationsa. Tässä tehokkaassa epävirallisessa
järjestelmässä lahjat ja kyvyt ohjautuvat jatkuvasti sinne, missä ne
tuottavat eniten lisäarvoa, Reich uskoo. Itse panen merkille erityisesti
sen, että symbolianalyytikkojen koulutus edellyttää laajaa fakkitietoja
täydentävää yleistä kulttuurista kouluttautumista. Heidän on ymmärrettävä
elämää ja ihmistä. Tämä antaa toiveita uskoa siihen, että
symbolianalyytikot kykenevät myös uusiin kulttuurisiin ja
yhteiskunnallisiin oivalluksiin ja muutoksiin. Tämä on merkittävä asia,
kun muistetaan heidän merkittävä asemansa nyt syntyneessä uudessa
maailmassa.
VALTION MERKITYS (OSA IV)
Reich väittää että poliitikot ja asiantuntijat puhuvat edelleen
Yhdysvaltojen talouden elvyttämisestä ja käynnistämisestä sekä
kilpailukyvyn parantamisesta. Nämä puheet sopisivat vuosisatamme
puolenvälin amerikkalaiseen talouteen, mutta eivät enää nykyiseen nopeasti
kansainvälistyvään verkostotalouteen. Kohta ei enää ole olemassa
amerikkalaisia yrityksiä tai amerikkalaista toimialoja. Enää ei ole
olemassa edes erillään kansainvälisestä taloudesta ohjattavia
kansantalouksiakaan. Ongelma on asetettava uudella tavalla.
Vähemmän kysytään, mitä tapahtumassa oleva muutos merkitsee ihmisten
työlle ja ansioille. Tosiasia on kuitenkin se, että kunkin maan
taloudellinen menestys määräytyy siitä, miten hyvin sen kansalaiset elävät
ja voidaanko heidän elintasoaan ylläpitää ja parantaa tulevaisuudessa.
Reich sisällyttää elintason käsitteeseen myös puhtaan luonnon ja kauniin
maiseman sekä yhteiskunnan turvallisuuden.
Kaikenkattava ja kumoamaton kysynnän ja tarjonnan laki ei enää kunnioita
valtionrajoja. Yksilön toimeentulo riippuu siitä, minkä arvon
maailmantalous antaa hänen taidoilleen ja ajatuksilleen. Tässä
symbolianalyytikoilla on johtava asema. Rutiinituottajat ja
henkilöpalvelujen tuottajat ovat paljon heikommassa asemassa ja heille
voidaan ennustaa kaikkea muuta kuin hyvää. Reich näkee että haasteena on
näiden kahden jälkimmäisen ryhmän elintason parantaminen. Ongelman
ratkaisu ei ole hänen mielestään mitenkään mahdoton ja ratkaisut ovat
tiedossa. Varsinainen haaste on poliittisen tahdon löytäminen.
Yhtenä keinona Reich mainitsee progressiivisen tuloverotuksen.
Yhdysvaltojen historia tuntee hyvin tämän keinon. Vuonna 1917 presidentti
Woodrow Wilson sai läpi 83 prosentin henkilökohtaisen tuloveron. Vuonna
1935 presidentti Franklin D. Rooseveltin aikana tämä vero oli jälleen 79
prosenttia. Progressiivisuus rapistui sitten vähitellen ja katosi lähes
kokonaan 70-luvun lopun ja 80-luvun verotuksen "uudistuksissa"
(lainausmerkit Reichin). Verotuksen painopiste siirtyi rikkailta köyhille.
Nykyään on rikkaiden tulovero Yhdysvalloissa alhaisempi kuin missään
muussa teollisuusmaassa. Jyrkempi progressio ei ole mikään ihmelääke,
mutta se parantaisi kehitystä, Reich arvelee.
Toinen tapa vähentää yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta on varata kaikille
lahjakkaille ihmisille mahdollisuus tulla symbolianalyytikoiksi. Reich
katsoo että periaatteessa kaikki amerikkalaiset rutiinityöntekijät
voisivat ryhtyä symbolianalyytikoiksi ja antaa entisten työpaikkojen mennä
kehitysmaihin. Symbolianalyytikkojen kysyntä kasvaa maailmalla
riittävästi. Käytännössä tämä on kuitenkin ylivoimainen tehtävä
esimerkiksi koulutusta ja oppimista ajatellen.
Kolmas tapa on kehittää tuotantotyöntekijöiden ja myös henkilöpalvelujen
työnkuvaa varustamalla heidät tietokoneilla ja antamalla heille suuremman
vaikutusvallan ja vastuun. Näin tapahtuukin, mutta kaikkialla muualla
maailmassa on menossa sama kehitys. Kilpailu on tässäkin äärimmäisen
ankaraa ja työvoimaa on tarjolla tähänkin murto-osalla amerikkalaisten
minimipalkasta.
Neljäntenä Reich mainitsee pitkäaikaisköyhien ongelman. Heiltä puuttuvat
monet perusedellytykset itsenäiseen ja tuottavaan toimintaan yhteisön
jäseninä. Heihin voidaan kohdistaa ammattikoulutusohjelmia ja
yksinhuoltajaäideille voidaan järjestää ilmainen päivähoito. Köyhien
lapsille voidaan antaa erityistä koulutusta. Monilla yhteiskunnan
vähäosaisilla on näin yhtäläinen mahdollisuus tuottavaan elämään.
Tärkeä kysymys on se, mistä varat saadaan yhteiskunnalliseen
uudistustyöhön. Reichin mielestä tämä taakka pitää kohdistaa siihen
ryhmään, jonka tulot ovat nousseet. Siis symbolianalyytikoille, jotka
saavat noin puolet kansantulosta. Mutta kuinka paljon hyväosaiset haluavat
tätä taakkaa kantaa? Amerikkalaiset ovat etääntymässä toisistaan ja
Tocquevillen vuonna 1831 havaitsema amerikkalainen valistunut oman edun
tavoittelu sekä keskinäinen taloudellinen riippuvuuden tunne ovat
katoamassa. Ilman hyväosaisimman viidenneksen tukea on lähes mahdotonta
koota tarvittavat taloudelliset resurssit.
Julkisten investointien taantuminen
Reich toteaa että symbolianalyytikot ovat irrottautumassa muusta kansasta.
Heidän uudet kansainväliset hyvinvoinnin lähteensä ovat saaneet tämän
aikaan. Heillä on aivan uusi käsitys tehtävästään ja vastuustaan
yhteiskunnassa. Yksi konkreettinen ilmaus tästä irtaantumisesta on
symbolianalyytikkojen vähenevä ja matalapalkkaisten amerikkalaisten
kasvava verotaakka ja siihen lisättävät sosiaaliturvamaksut,
liikevaihtovero, erilaiset käyttäjämaksut jne. Samalla valtio on
vähentänyt rahoitustaan ohjelmille, joilla parannettaisiin vähäosaisen
neljän viidesosan tuottavuutta ja osaamista sekä heidän pääsyään
työmarkkinoille. Keski- ja matalapalkkaisten reaaliansiot ovat laskeneet
tasaisesti. Reich odottaa heidän verokapinointiaan.
Sotien jälkeiselle ajalle tyypilliset valtion investoinnit kouluihin,
ammattikoulutukseen, liikennejärjestelmään ja muihin julkisiin palveluihin
nähtiin koko kansakuntaa tervehdyttävinä toimenpiteinä. Nyt on
ajattelutapa muuttunut. Esimerkkinä Reich mainitsee sortuvat sillat ja
murenevat valtatiet. Valtion vetäytyminen on tapahtunut nopeasti. Myös
koulutukseen kohdistetut investoinnit ovat vähentyneet ja Yhdysvallat
sijoittuvat kansainvälisessä vertailussa huonosti. Silti julkisen
koulutukseen kohdistuvat vaatimukset ovat koko ajan lisääntyneet.
Virallinen selitys siihen, ettei infrastruktuuriin, koulutukseen ym.
liikene varoja on rahojen puute. Kuitenkin aseteknologiaan liikenee
suunnattomia summia. Vuonna 1989 amerikkalaisten kulutusmenot olivat noin
3 500 miljardia dollaria. Köyhempi neljä viidennestä sai siitä noin 1750
miljardia. Rikkaalla viidenneksellä, symbolianalyytikoilla, olisi näin
varaa maksaa veroja, mutta verotaakka on siirtynyt köyhille. Jos
veroasteikko olisi sama kuin vuonna 1977, olisivat symbolianalyytikot
joutuneet maksamaan vuonna 1989 veroja 93 miljardia dollaria enemmän.
Vuosien 1990 ja 2000 välillä kertyisi näin yli 1000 miljardia enemmän
verotuloja. Jos summaan lisättäisiin asejärjestelmistä säästettävissä
olevat varat valtiolla olisi käytettävissään 2000 miljardia dollaria
*enemmän esimerkiksi yhteiskunnallisiin investointeihin. Verotuksen
kiristäminen nähdään kuitenkin uhkana rikkaiden säästämiselle ja siten
investoinneille.
Mitä iloa on jälkeenjääneisyydestä
Reich käy kiukkuisesti vanhaa uskonkappaletta vastaan, joka väittää, että
varakkaitten veroja on alennettava ja valtion menoja on leikattava sekä
budjettivajetta pienennettävä. Tämä käsitys perustuu siihen harhaluuloon,
että kaikki julkinen varainkäyttö on pelkkää kulutusta. Kuitenkin julkinen
sektori investoi yhteiskunnan infrastruktuuriin ja koulutukseen, joiden
varassa kansakunnan menestys paljolti lepää. Rikkaiden yksityistä
säästämistä on kannustettava verohelpotuksilla, jotta syntyy pääomia ja
näin edellytyksiä tuotannollisille investoinneille. Jälkimmäinen käsitys
piti jossain määrin paikkaansa suljettujen pääomamarkkinoiden aikana. Nyt
kuitenkin pääomat siirtyvät vapaasti yli valtionrajojen ja pääoman hinta
on vakiintumassa samalle tasolle kautta maailman.
Tässä uudessa kansainvälistyvän talouden tilanteessa varakkaiden
amerikkalaisten säästöt eivät enää perinteisen talousteorian
edellyttämällä tavalla "tihku alas" (trickle down) amerikkalaisille
yrityksille ja edelleen koko Yhdysvaltain väestölle. Nyt ne "tihkuvat
ulos" maailmalle sinne missä on parhaat investointimahdollisuudet.
Julkiset investoinnit infrastruktuuriin ja koulutukseen ovat nyt tärkeä
tekijä, jolla houkutellaan kansainvälistä pääomaa maahan. Reich kutsuu
tätä kansantaloudellisen nationalismin uudeksi logiikaksi. Hyvin
koulutetut työntekijät ja nykyaikainen infrastruktuuri houkuttelevat
maahan kansainvälisiä yritysverkkoja. Nämä tarjoavat hyviä työpaikkoja,
joissa työntekijät saavat lisäkoulutusta ja kokemusta. Koulutetut ja
kokeneet kansalaiset tuottavat enemmän lisäarvoa maailmantalouteen ja
saavat tästä yhä suurempia korvauksia. Vaihtoehtona tälle on maa ilman
modernia infrastruktuuria ja koulutettua työvoimaa. Ulkomaalaiset
investoijat voidaan houkutella tällöin maahan vain alhaisilla palkoilla ja
veroilla. Tässä tilanteessa maan kyky investoida koulutukseen ja
infrastruktuuriin heikkenee edelleen ja kierre alaspäin on käsillä. Reich
kysyy kumman em. vaihtoehdoista Yhdysvallat on nyt valitsemassa? Hän näkee
politiikan vastuullisena tästä valinnasta.
Oikea näkemys valtiontaloudesta maailmantalouden osa-alueena on vetää
selkeä raja investointien ja kulutuksen välille. Kyse on siitä, mikä osa
tulosta käytetään tulevan hyvinvoinnin rakentamiseen ja mikä nykyhetken
tarpeiden tyydytykseen. Voidaan hyvin velkaantua ulkomaille, jos velka
käytetään tuotannollisiin, infrastruktuuria kehittäviin ja koulutuksen
parantamiseen tähtääviin investointeihin. Tämä on paljon hyödyllisempää
kuin budjetin pitäminen tasapainossa investointeja lykkäämällä tai
leikkaamalla. Velka on ongelma vain silloin, jos se käytetään kulutukseen.
Reich katsoo että juuri näin meneteltiin Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Näin
menetteli erityisesti maan varakkain viidennes.
Tärkeää on todeta että henkisen pääoman tuotto suhteessa rahapääoman
tuottoon on koko ajan kasvamassa. Maan kansalaisten elintaso riippuu myös
heidän kyvystään hallita kokonaiskulutustaan ja investointejaan. Reich
kuitenkin toteaa, että amerikkalaiset päättäjät ovat valinneet
strategiakseen juuri päinvastaisen. He pyrkivät leikkaamaan julkisia
investointeja ja sallivat varakkaiden pitää yhä suuremman osan tuloistaan.
Tälle sitkeälle vääristymälle hän näkee kaksi mahdollista selitystä.
Toinen vähemmän kyyninen selitys on yksinkertaisesti päättäjien
ymmärtämättömyys. Toiseen vähemmän mairittelevaan selitykseen hän palaa
seuraavassa luvussa.
Uusi yhteisö
Reich toteaa että symbolianalyytikot ovat irtautumassa tavallisesta
kansasta. He kyllä kantavat kansalaisvastuunsa, mutta tämä vastuu
kohdistuu vain niihin ihmisiin, joilla on samansuuruiset tulot kuin heillä
itsellään. He eivät ole valmiit jakamaan tulojaan vähäosaisempien kesken.
Symbolianalyytikot sijoittuvat omiin saarekkeihinsa kaupungeissa, tai
omiin asumalähiöihin taikka maaseudulle perustettuihin etälähiöihin. Näitä
suojelee yksityinen poliisikunta, johon kuuluu univormupukuisia vartioita
ja siviilipukuisia etsiviä. Vuonna 1990 yksityiset vartijat muodostivat
2,6 prosenttia Yhdysvaltojen työvoimasta, mikä on kaksi kertaa enemmän
kuin vuonna 1970 ja enemmän kuin virallisten poliisien määrä maassa.
Vartiointiala on eräs nopeimmin kasvava toimiala Yhdysvalloissa.
Vastaavasti julkisella sektorilla kasvaa vanginvartioiden työ. Vankimäärä
on kaksinkertaistunut vuosien 1960-1980 välillä ja uudestaan vuosien
1980-1990 välillä ja sen ennustetaan kaksinkertaistuvan jälleen vuosien
1990-1995 välillä. Symbolianalyytikot irrottautuvat myös koulujärjestelmän
osalta tavallisesta kansasta yksityisiin kouluihinsa.
Ajatus "naapuristosta" on aina vedonnut amerikkalaisiin. Reich siteeraa
Ronald Reagania, joka sanoi paikallisyhteisöä, jossa naapurit auttavat
toisiaan ja kasvattavat lapsiaan, Amerikan peruskallioksi. Siinä syntyvät
amerikkalaiset arvot. Ongelmana on vain nyt se, etteivät amerikkalaiset
enää elä perinteisessä yhteisessä naapuristossa, Reich toteaa.
Henkiinherätetty naapuriston merkityksen korostus antaa nyt oikeutuksen
symbolianalyytikkojen taloudellisille saarekkeille. Avokätisyys ja
solidaarisuus kohdistuvat nyt samatuloisiin, eikä kellään ole aihetta
huonoon omaantuntoon. Symbolianalyytikot käyttävät kyllä paljon resursseja
ja näkevät vaivaa yhteisönsä auttamiseen, mutta he haluavat tehdä tämän
vapaaehtoisesti omassa piirissään eikä maksamalla veroja.
Mikään muu kansa ei onnittele itseään innokkaammin hyväntekeväisyydestä
kuin amerikkalaiset. Toiminta on vilpitöntä ja ihailtavaa. Tämä
hyväntekeväisyys kuitenkin vain harvoin kohdistuu todella köyhiin
ihmisiin, Reich toteaa. Suurin osa rikkaiden lahjoituksista menee
paikkoihin, joissa varakkaita ihmisiä viihdytetään, inspiroidaan,
parannetaan tai koulutetaan. Sama koskee yritysten hyväntekeväisyyttä.
Irtaantumisen politiikka
Reich toteaa että symbolianalyytikkojen irtaantuminen muista
amerikkalaista on tapahtunut rauhallisesti ja hiljaisesti. Epävarman
taloudellisen tulevaisuuden uhkaama neljä viidesosaa ei ole noussut
äänekkäästi vastustamaan eriarvoisuuden lisääntymistä tulojen,
työolosuhteiden, verotuksen, koulutuksen, vapaa-ajan palvelujen,
turvallisuuden ja julkisten palvelujen kohdalla. Tämä hiljainen hyväksyntä
kaipaa selitystä.
Aikaisemmin harjoitettu protektionismi olisi voinut suojata amerikkalaisia
työntekijöitä, mutta siitä on luovuttu ja nyt ei enää kukaan ilmoittaudu
sen kannattajaksi. Syynä on se, että yritykset ovat muuttuneet
kansainvälisiksi verkoiksi, joilla vapaa liikkuminen yli rajojen on
välttämättömyys. Järjestäytynyt työvoima jäi yksin puhumaan kauppasuojan
puolesta, mutta heidän vaikutusvaltansa väheni rutiinityöntekijöiden
määrän vähetessä. Yritysten Washingtonin lobbaajien suuret ja kovaääniset
vaatimukset Yhdysvaltojen kilpailukyvyn suojaamisesta ovat Reichin
mielestä pelkkää teatteria.
Symbolianalyytikot pyrkivät ostamaan henkilöpalvelunsa mahdollisimman
halvalla ja myös kansainvälisiltä markkinoilta. Tämä hiertää heidän ja
kotimaisten henkilöpalvelujen tuottajien välejä. Henkilöpalveluja ei tosin
suuressa määrin voida suoraa korvata ulkomaisella tarjonnalla, mutta
kylläkin palvelujen automatisoinnilla. Työvoimapula saattaa tilapäisesti
nostaa henkilöpalvelujen palkkoja. Osa-aikaisessa työsuhteessa
työskentelevät ja eläkeläisten sekä koululaisten muodostama
jäännöstyövoima reagoi kuitenkin lisääntyneeseen kysyntään ja nouseviin
palkkoihin, joten todellista työvoimapulaa ei ole odotettavissa. Työvoiman
tarjontaa voidaan myös laadullisesti lisätä koulutuksella. Halvempi
vaihtoehto on kuitenkin siirtolaisuus. Monilla siirtolaisilla on jo
koulutus ja he ovat valmiit työskentelemään halvalla. Reich toteaa että
konservatiivit suosivat tämän takia lisääntyvää siirtolaisuutta.
Symbolianalyytikkojen kannalta katsoen siirtolaisuus on positiivinen ilmiö
ja säästää heidän rahojaan. Henkilöpalvelujen tuottajien kannalta asia on
tietenkin toisin päin.
Amerikkalaisten on vaikea ymmärtää muuttunutta maailmataloutta. He uskovat
edelleen että kaikkien on yhdessä varmistettava amerikkalaisen talouden
elinvoima. Amerikkalaisten sijoittajien on saavat riittävästi tuottoja
pysyäkseen motivoituina. Lisäksi uskotaan, ettei valtiovallalla nyt ole
varaa käytettäväksi teihin, siltoihin, puhtaaseen veteen, köyhien
terveydenhuoltoon, koulutukseen jne. Amerikkalaisiin vetoaa ajatus siitä,
että kukin saa ansionsa mukaa. Rikkaat ovat ansainneet rikkautensa ja
heidän omaisuuteensa puuttuminen olisi epäoikeudenmukaista. Taustalla on
periamerikkalainen toive siitä, että kuka tahansa voi rikastua työllä,
sisulla ja sydämellä.
Yksi selitys vähäosaisen neljän viidesosan nöyryydelle on usko siihen,
ettei poliittinen osallistuminen kannata. He käyttävät äänioikeutta
erittäin laiskasti. Kansallisten vaalien äänestysprosentti on alle
viidenkymmenen. Muistan lisäksi lukeneeni että äänioikeutetuiksi
kirjoittautuneitakin on hämmästyttävän vähän koko kansasta. Näkemys
politiikan hyödyttömyydestä on siten itseään toteuttava ennuste ja köyhä
neljä viidesosa on ajautunut poliittiseen noidankehään jolle on ominaista
kyynisyys ja passiivisuus.
Yleisesti katsotaan, että poliitikot ovat vain hyväosaisten asialla.
Vaalien kalliit rahoitusmenot sitovat puolueet rahoittajiin. Tämä
hillitsee ongelmien avointa käsittelyä. Jos köyhemmät amerikkalaiset
olisivat aktiivisempia, he kyllä voisivat peitota symbolianalyytikkojen
rahallisen vallan. Maailmantalous on kuitenkin vienyt järjestäytyneen
työväen voiman, eikä ole näkyvissä mitään helppoa tapaa saada tämä
palautettua.
Kuka on "me"?
Tämä on Reichin kirjan keskeisin kysymys. Hän kysyy, mikä on valtion
tehtävä uudessa kansainvälisessä taloudessa? Ja hän vastaa, ettei se ole
valtion lippua kantavien yritysten kannattavuuden parantaminen tai sen
kansalaisten maailmanlaajuisten omistusten kasvattaminen. Se on
kansalaisten elintason parantaminen kasvattamalla lisäarvoa, jonka
kansalaiset voivat tarjota maailmantalouteen. Olennaista ei ole se, mitä
me omistamme, vaan se mitä me teemme. Kun menestyvä osa kansalaisista
tuottaa merkittävästi lisäarvoa, on heidän jaettava varallisuuttaan ja
investoitava köyhimmän neljän viidenneksen hyväksi.
Reich varottaa olettamasta, että nykyinen kehitys jatkuu samanlaisena
tulevaisuuteen ja symbolianalyytikot rikastuvat jatkuvasti
rutiinituottajien sekä henkilöpalvelujen tuottajien köyhtyessä. Historia
etenee harvoin näin suoraviivaisesti. Tällaiset trendiennusteet
epäonnistuvat. Odottamatomat tapahtumat tulevat todennäköisesti muuttamaan
kehityksen kulkua. Ensinnäkään symbolianalyytikot eivät todennäköisesti
pysty suojaamaan itseään syrjäytyneen ja epätoivoisen väestön valtaosan
ryöstelyltä. Vartija-armeijoiden, hälytysjärjestelmien ja vankiloiden teho
ei tähän riitä. Reich näkee myös mahdollisena, että symbolianalyytikot
päättävät, että heillä on vastuu maanmiestensä hyvinvoinnin parantamisesta
riippumatta siitä, saavatko he itse henkilökohtaista hyötyä. Uuden
kansalliseen lojaalisuuteen perustuvan patriotismin synty voi olla
mahdollista. Tämä on minustakin eräs mahdollisuus.
Reich palauttaa taas mieliin Tocquevillen oikein ymmärretyn oman edun
periaatteen. Kaikki hyötyvät keskinäisen taloudellisen riippuvuuden
verkostosta. Me elämme samassa yhteiskunnassa. Me tunnemme lojaalisuutta
omalle kaupungille, maakunnalle ja maalle. 1950- ja 60- lukujen kehitys ja
vauraan keskiluokan synty on esimerkkinä tästä. Nyt käynnissä oleva
kehitys on tosin heikentänyt tätä yhteenkuuluvuutta ja kyse onkin siitä,
ovatko kansalaistottumukset ja kansalaisvastuu riittävän vahvoja pitämään
kurissa uuden kansainvälisen talouden hajottavat voimat. Me olemme joka
tapauksessa kansalaisia ja elämme samassa yhteiskunnassa, Reich toteaa.
Sosiaalisten ja poliittisten siteiden pitävyyden ongelma koskee kaikkia
maita. Yhteiskunnissa, joissa kansalliset sitoumukset ovat voimakkaita,
ratkaisu painottuu sosiaaliseen suuntaan ja "olemme kaikki samassa
veneessä" -nationalismi pääsee voitolle. Kyse ei ole pelkästään
valistuneen oman edun ajatuksesta, vaan myös syvään juurtuneesta
yhteisestä perinnöstä ja kansallisesta kohtalosta. *Reich mainitsee tästä
esimerkkeinä japanilaiset, ruotsalaiset, itävaltalaiset, sveitsiläiset ja
saksalaiset. Voisin kysyä, kuuluisivatko suomalaiset samaan joukkoon?
Reich muistuttaa, että nationalismi voi olla myös vaarallinen
kiihkoisänmaallisuudeksi tulkittuna. Historia tarjoaa runsaasti
esimerkkejä "nollasummanationalismista", joka väittää että jokaisen
kansallisen voiton ehtona on toisen kansakunnan tappio. Laajempi
kansainvälinen näkökulma on erityisen tärkeää, kun muistetaan
kansainvälinen eriarvoisuus ja syrjäytyneiden maiden vajoaminen
toivottomaan köyhyyteen. Laaja kansainvälinen haaste liittyy myös koko
ihmiskuntaa uhkaavien ympäristöongelmien torjuntaan. Itse lisäisin tähän
että maapallon kasvava väestö ja rajalliset resurssit luovat ennen pitkää
"nollasumma" -tilanteen ja kansainvälinen solidaarisuus saattaa muuttua
todella vaativaksi haasteeksi. Sitä voisi luonnehtia metaforisesti
vaatimukseksi tyytyä "jokapäiväiseen leipään.
Voimmeko odottaa, että asioita kansainvälisesti tarkasteleva
kosmopoliitti, systeemianalyytikko, olisi valmis vastustamaan
nollasummaratkaisuja ja toimimaan vastuullisesti. Olisiko hän valmis
jakamaan hyvinvointiaan vähäosaisempien kanssa myös kansainvälisesti.
Reich toteaa että oikeudentaju ja anteliaisuus ovat opittuja asioita. Ne
perustuvat vallitsevaan kulttuuriin ja sen eettiseen motivaatioon. Suuret
sosiaaliset liikkeet ovat saaneet alkunsa paikallisesta toiminnasta, jossa
lähimmäisyys voidaan kokea aidosti. On myös todettava, että
kansainvälisellä tasolla ratkaisemattomilta tuntuvat maailmanlaajuiset
ongelmat saattavat näyttää ratkaistavilta pienemmissä paikallisissa
yhteisöissä.
Onko meidän valittava nollasummanationalismin ja tunteettoman
kansainvälisen ajattelun välillä, Reich kysyy. Ovatko nämä ainoat
vaihtoehdot? Meillä on myös kolmas vaihtoehto: positiivinen taloudellinen
nationalismi. Tässä kunkin maan kansalaiset kantavat suurimman vastuun
maanmiestensä kykyjen kehittämisestä, jotta nämä voivat elää täyden
tuottavan elämän. Samalla kansalaiset kuitenkin työskentelevät
yhteistyössä myös muiden maiden kansalaisten kanssa. Näin varmistetaan se,
ettei omia kansallisia parannuksia tehdä toisten kustannuksella. Korkein
päämäärä on parantaa koko maailman hyvinvointia.
Elämme historiallisesti poikkeuksellista kautta. Kaksi vuosisataa vanha
kansallisvaltio ei ole enää samanlainen ja sen sisäisten riippuvuuksien ja
ulkoisen uhan luoma nationalismi on häviämässä kansainvälisyvässä ja
verkostoituvassa maailmassa. Nyt on määriteltävä uudelleen, keitä
yhteiskunnan jäsenet ovat ja miksi he ovat liittyneet yhteen sekä mitä he
ovat velkaa toisilleen ja muille maapallon asukkaille. Valinta on meidän,
Reich toteaa. Halutessamme voimme todeta, että keskinäiset
kansalaisvelvollisuutemme ovat tärkeämpiä kuin taloudelliset hyödyt. Me
voimme halutessamme elää tämän periaatteen mukaan.
Loppulause
Reich on päivännyt kirjansa marraskuussa 1990, mutta sen loppulause on
päivätty vasta lokakuussa 1991. Loppulauseen otsikkona on "Kansallinen
identiteetti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä maailmassa".
Reich näkee että kommunismin uhan poistuminen muodostaa vakavan haasteen
Yhdysvalloille. Nyt sillä on mahdollisuus ohjata ylisuuriksi paisuneet
sotilasmenonsa kansakunnan omiin tarpeisiin ja välttää näin historian
kertoman monien suurvaltojen kohtalon. Kysymys on kuitenkin siitä, ovatko
amerikkalaiset halukkaita ohjaamaan nämä varat uusiin kansallisiin
kohteisiin, vai panevatko he rahat omiin taskuihinsa. Yhteiskunnan
muodostavat ihmiset ovat valmiit uhraamaan yhteisen hyvän edestä vain, jos
he tuntevat kuuluvansa tähän yhteiskuntaan. Löytyykö amerikkalaisilta
tällaista tahtoa?
Taistelu neuvostokommunismia vastaa on määrittänyt Amerikan paljolti
samalla tavalla kuin pimeys määrittää valon. Kaikki on näyttänyt
myyttiseltä hyvän ja pahan väliseltä taistelulta, joka vei kaiken
energiamme ja tahtomme, Reich toteaa. Tämä myyttinen suhtautuminen on
ollut amerikkalaisille tyypillistä koko Yhdysvaltojen historian ajan. He
ovat yhä uudelleen nähneet olevansa Jumalan siunaama valittu kansa. Tämä
on paljolti määrittänyt amerikkalaisen kansallisen identiteetin. Kylmä
sota koettiin nyt koko ihmiskunnan koetinkivenä, jossa Yhdysvallat oli
ihmiskunnan parhaana toivona. Amerikkalainen yhteiskunta oli koko ajan
etulinjassa ja tästä syntyi sen moraalinen oikeutus.
Kylmä sota määritti paljolti amerikkalaista kansallista keskustelua ja sen
ihanteet olivat jatkuvasti suurennuslasin alla. Amerikkalaista
yhteiskuntaa kehitettiin maailmalla leviävän kommunismin kohtaamista
silmälläpitäen. Maailman tehokkaimman armeijan luomisen lisäksi Reich
mainitsee maan kattavan valtatiejärjestelmän rakentamisen, koulutuksen
kehittämisen, huolen terveydenhoidosta, kirjastoista, puistoista,
suurkaupunkien slummeista jne.
Nyt Neuvostoliiton uhka on kadonnut ja tämä uhkaa kansallista
identiteettiämme, Reich toteaa. Ilman ulkoista uhkaa meillä ei ehkä ole
riittävää yhteistä tahtoa maan jälleenrakentamiseksi kylmän sodan
jäljiltä. Nyt ovat kansakuntaa hajottavat voimat lisääntyneet.
Maailmantalous liittää kansalaisia muiden maiden kansalaisiin vähintään
yhtä vahvoin sitein kuin kotimaassa. Hyvin koulutetut systeemianalyytikot
menestyvät ja rutiinityöntekijät köyhtyvät. Ollaan siirtymässä
monikulttuuriseen ja kansainvälistyvään yhteiskuntaan jossa yhden
kulttuurin hallitsema amerikkalaisuus on väistymässä. Reich jopa näkee,
että Amerikka voi yksinkertaisesti räjähtää koko maailmaa kuvaavaksi
mikrokosmokseksi, jossa on maailman rikkaimpia ja köyhimpiä ihmisiä,
useita eri kieliä, monia liittoutumia ja lukuisia eri ihanteita. Yhteinen
identiteetti katoaa eikä kansallisia päämääriä enää ole.
Tässä kuvassa on jotain tavattoman surullista. Se tarkoittaa
"amerikkalaisen kokeilun" loppua, jonka tavoitteena oli moniarvoinen,
yksilönvapauteen ja oikeudentuntoon perustuva yhteiskunta. Tämä ei ole
Reichin mielestä kuitenkaan pelkästään synkkä kuva. Jotkut liberaalit
voivat pitää sitä jopa miellyttävänä. Mitään kansallisen yhtenäisyyden
tunnetta ei kuitenkaan ole ja amerikkalaiset jakautuvat pienryhmiin
tulotason, samojen arvojen ja *kiinnostuksen kohteiden sekä samojen
etnisten tunnusmerkkien perusteella. Mielestäni Reich ehkä liiaksi
korostaa tässä monikulttuurisuuden hajottavia puolia. Ei se välttämättä
johda yhteenkuuluvuuden häviämiseen, se voi olla myös rikkautta. Reich
toteaakin, että Yhdysvaltojen kansalaiset voivat myös osallistua koko
ihmiskunnan suurten ongelmien hoitamiseen.
Reich näkee eräänä vaihtoehtona uuden vihollisen löytämisen, joka
yhdistäisi kansakunnan. Hän mainitsee Japanin eräänä mahdollisuutena. Tämä
voisi toimia tekosyynä suunnata kaikki nyt vapautuneet resurssit
amerikkalaisten terveydenhuoltoon, ravitsemukseen, koulutukseen sekä
infrastruktuuriin. Reich kuitenkin varottaa, että tällainen taloussota voi
olla yhtä tuhlaava ja tuhoisa kuin kylmä sota Neuvostoliiton kanssa oli.
Seurauksena voisi olla sekä amerikkalaisten että japanilaisten
köyhtyminen.
Reich päättää kirjansa keskeiseen kysymykseen: Pystymmekö löytämään
uudelleen identiteettimme ja yhteisen vastuumme luomatta uutta vihollista.
Vastaus on kaikkea muuta kuin selvä.
OMA ARVIOINTINI
Arvioin lopuksi lyhyesti Reichin kirjaa tulevaisuudentutkijan
näkökulmasta. Tulevaisuudentutkimuksen horisontti ulottuu aina
rakennemuutoksiin asti ja niiden taakse. Tällaista tulevaisuutta ei voi
ennustaa, se on aina ihmisen tahtoa koskeva haaste. Tämän päivän toiminnan
vastuut syntyvät aina tulevaisuuden tahtoa koskevista haasteista.
Reich näkee ansiokkaasti nykyisen käynnissä olevan
kansainvälistymiskehityksen taakse ja kysyy kuka pitää "meistä",
kansalaisista ja ihmisistä huolen? Hän ei kuitenkaan vastaa kysymykseensä.
Jeremy Rifkinin kirjassa "The End of Work", joka ilmestyi lähes viisi
vuotta myöhemmin, nähdään jo selkeämmin tietokoneohjatun automaation
aiheuttama rakenteellinen ja pysyvä massatyöttömyys. Rifkin myös esittelee
tulevaisuuden suunnitelman, ns. kolmannen yhteiskuntasektorin ja sen
voittoa tavoittelemattoman sosiaalitalouden. Meillä tästä puhutaan
kansalaisyhteiskunta -nimikkeellä.
Kansalaisyhteiskunta ei tietenkään ole mikään itsestään selvä skenaario,
se on enemmänkin eräs mahdollinen tulevaisuuden prosessi. Sen rakentaminen
on kuitenkin aloitettava välittömästi - tulevaisuus tehdään vain tänään.
Lisääntyvä yhteiskunnallinen levottomuus ja tehokkaan kysynnän puuttuminen
voivat pakottaa kansainvälisen verkostotalouden uuteen tulonjakoon, joka
tekee kansalaisyhteiskunnan mahdolliseksi. Matti Wuori puhuukin
verkostoituvasta ja globaalisti tietoisesta kansalaisyhteiskunnasta, joka
voi kysynnällään ohjata kasvotonta markkinataloutta.
Tällainen kansalaisyhteiskuntaverkosto muodostuu itsenäisten ja vapaiden
kansalaisten muodostamista ihmisen mittakaavaisista solmuista. Reich
puolestaan puhuu uudelleen arvioidusta valtion roolista ja sen
välttämättömyydestä. Itse ajattelen että tiedostavien kansalaisten ja
symbolianalyytikkojen sekä uudistetun valtion yhteenliittymä voi luoda
välttämättömän vastapainon karkumatkalle livistäneelle markkinataloudelle.
Näistä asioista pitäisi nyt puhua ja ryhtyä myös sanoista tekoihin.
Edessämme on toimivaa luontosuhdetta ja yhteiskunnallisia suhteita koskeva
kestävän kehityksen haaste.
>>>>>>>>>>>>>>
tuota kirjoitusta, joka ei edes ole omasi????
Tekisi mieleni alkaa vastailla kaikkiin kirjoituksiisi, ei kun lainauksiisi, pistämällä esim Kalle Päätalon tuotantoa aina 50 riviä pidempänä kuin sinun lainauksesi on. Ainoana erona olisi, että en edes kuvittelisi olevani fiksu, kuten sinä luulet olevasi.