"Suomen allekirjoitettua Moskovan välirauhansopimuksen syyskuussa 1944 maahan asettui liittoutuneiden valvontakomissio, jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov. Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen Suomen uuteen hallitukseen nimitettiin 17. huhtikuuta kolme kommunistista ministeriä. Heistä yksi oli Yrjö Leino, joka sai tärkeän sisäministerin salkun.[1]
Vasta neljä päivää sisäministerinä toiminut Leino sai myöhään illalla 20. huhtikuuta 1945 kutsun saapua välittömästi valvontakomission luo Hotelli Torniin. Kokemattomuutensa vuoksi hän pyysi mukaansa tuekseen Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikön Nikolai Saarnion.[2] Leino saapui Torniin noin kello 23, ja siellä hänet otti vastaan valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov yhdessä everstiluutnantti A. N. Fjodorovin kanssa. Savonenkov kertoi tiukkasävyisesti valvontakomission paljastaneen salaisen terroristiorganisaation ja ojensi Leinolle nimilistan sekä Ždanovin allekirjoittaman kirjeen, jossa vaadittiin kyseisten henkilöiden pidättämistä välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella ja luovuttamista komissiolle.[3][2]
Kirjeen sisältö oli kokonaisuudessaan seuraava:[4]
»Valvontakomissio lähettää teille luettelon henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja jotka vakoilivat saksalaisten toimeksiannosta ja harrastivat terroritoimintaa Neuvostoliittoa vastaan, näiden henkilöiden pidättämiseksi välittömästi ja ottamiseksi valvonnan alaisiksi rauhansopimuksen 13 artiklan mukaan. Ottaen huomioon, että mainitut luettelossa olevat henkilöt ovat erittäin vaarallisia rikollisia, pyydän Teitä, herra ministeri, näiden henkilöiden pidättämisen jälkeen heti luovuttamaan nämä henkilöt valvontakomissiolle.»
(Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti A. Ždanov.)
Kirjeessä mainittu välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomea avustamaan liittoutuneita sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämisessä ja tuomitsemisessa.[3] Leino kysyi Saarnion mielipidettä, ja tämän mielestä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa määräystä ja suorittaa pidätykset.[2]
Leino määräsi Helsingin poliisimestari Erik Gabrielssonin ja kaupungin poliisilaitoksen avustamaan Valpoa pidätyksissä, minkä ohella Fjodorov valvoi ja ohjeisti toimintaa.[3] Viranomaiset toimivat nopeasti ja valvontakomission nimeämät henkilöt pidätettiin kodeistaan eri puolilta Helsinkiä seuraavan yön aikana ja koottiin Valpon tiloihin Ratakadulle.[2] Heitä ei kuulusteltu eikä pidätyksen syytä kerrottu.[3] Listalla olleista Unto Parvilahti oli pidätetty jo syyskuussa 1944 turvasäilöön ja hänet tuotiin Ratakadulle Katajanokan vankilasta.[5] Aikaisin seuraavan päivän aamuna pidätetyt luovutettiin valvontakomissiolle.[2] Heidät kuljetettiin käsiraudoissa suomalaisella poliisiautolla NKVD:n miesten vartioimina komission käytössä olleelle Malmin lentoasemalle, jossa Ždanov oli heitä vastassa.[6] Sieltä heidät lennätettiin kahdella DC-3-lentokoneella Moskovaan. Leino itse sai vasta myöhemmin päivällä tietää, että pidätetyt oli jo viety pois Suomesta.[2] Muistelmissaan Leino kertoi, ettei tällaisesta ollut sanallakaan puhuttu hänen ja Savonenkovin keskustelussa.[1] Lisäksi hän sanoi antaneensa määräyksen vain pidätykseen, ei luovutukseen ulkomaille. Tutkija Pekka Kauppala on pitänyt mahdollisena, että pidätettyjen luovutuksen valvontakomissiolle olisivat suorittaneet omavaltaisesti jotkut punaisen Valpon johtohenkilöt ilman Leinon varsinaista määräystä.[7] Myös valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat kuulla tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja tuomitsivat menettelyn."
Presidentti Mannerheimilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Hän oli presidentti enää symbolisesti. Voimakas pääministeri Paasikivi teetti hänellä tarpeelliset päätökset. Mannerheim oli henkisesti ja fyysisesti loppuun palanut.
Vasta neljä päivää sisäministerinä toiminut Leino sai myöhään illalla 20. huhtikuuta 1945 kutsun saapua välittömästi valvontakomission luo Hotelli Torniin. Kokemattomuutensa vuoksi hän pyysi mukaansa tuekseen Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikön Nikolai Saarnion.[2] Leino saapui Torniin noin kello 23, ja siellä hänet otti vastaan valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov yhdessä everstiluutnantti A. N. Fjodorovin kanssa. Savonenkov kertoi tiukkasävyisesti valvontakomission paljastaneen salaisen terroristiorganisaation ja ojensi Leinolle nimilistan sekä Ždanovin allekirjoittaman kirjeen, jossa vaadittiin kyseisten henkilöiden pidättämistä välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella ja luovuttamista komissiolle.[3][2]
Kirjeen sisältö oli kokonaisuudessaan seuraava:[4]
»Valvontakomissio lähettää teille luettelon henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja jotka vakoilivat saksalaisten toimeksiannosta ja harrastivat terroritoimintaa Neuvostoliittoa vastaan, näiden henkilöiden pidättämiseksi välittömästi ja ottamiseksi valvonnan alaisiksi rauhansopimuksen 13 artiklan mukaan. Ottaen huomioon, että mainitut luettelossa olevat henkilöt ovat erittäin vaarallisia rikollisia, pyydän Teitä, herra ministeri, näiden henkilöiden pidättämisen jälkeen heti luovuttamaan nämä henkilöt valvontakomissiolle.»
(Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti A. Ždanov.)
Kirjeessä mainittu välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomea avustamaan liittoutuneita sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämisessä ja tuomitsemisessa.[3] Leino kysyi Saarnion mielipidettä, ja tämän mielestä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa määräystä ja suorittaa pidätykset.[2]
Leino määräsi Helsingin poliisimestari Erik Gabrielssonin ja kaupungin poliisilaitoksen avustamaan Valpoa pidätyksissä, minkä ohella Fjodorov valvoi ja ohjeisti toimintaa.[3] Viranomaiset toimivat nopeasti ja valvontakomission nimeämät henkilöt pidätettiin kodeistaan eri puolilta Helsinkiä seuraavan yön aikana ja koottiin Valpon tiloihin Ratakadulle.[2] Heitä ei kuulusteltu eikä pidätyksen syytä kerrottu.[3] Listalla olleista Unto Parvilahti oli pidätetty jo syyskuussa 1944 turvasäilöön ja hänet tuotiin Ratakadulle Katajanokan vankilasta.[5] Aikaisin seuraavan päivän aamuna pidätetyt luovutettiin valvontakomissiolle.[2] Heidät kuljetettiin käsiraudoissa suomalaisella poliisiautolla NKVD:n miesten vartioimina komission käytössä olleelle Malmin lentoasemalle, jossa Ždanov oli heitä vastassa.[6] Sieltä heidät lennätettiin kahdella DC-3-lentokoneella Moskovaan. Leino itse sai vasta myöhemmin päivällä tietää, että pidätetyt oli jo viety pois Suomesta.[2] Muistelmissaan Leino kertoi, ettei tällaisesta ollut sanallakaan puhuttu hänen ja Savonenkovin keskustelussa.[1] Lisäksi hän sanoi antaneensa määräyksen vain pidätykseen, ei luovutukseen ulkomaille. Tutkija Pekka Kauppala on pitänyt mahdollisena, että pidätettyjen luovutuksen valvontakomissiolle olisivat suorittaneet omavaltaisesti jotkut punaisen Valpon johtohenkilöt ilman Leinon varsinaista määräystä.[7] Myös valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat kuulla tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja tuomitsivat menettelyn."
Presidentti Mannerheimilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Hän oli presidentti enää symbolisesti. Voimakas pääministeri Paasikivi teetti hänellä tarpeelliset päätökset. Mannerheim oli henkisesti ja fyysisesti loppuun palanut.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Huhtikuussa 1945 valvontakomissio määräsi vasta nimitetyn sisäministeri Yrjö Leinon pidättämään 19 (toisten tietojen mukaan 20) komission nimeämää henkilöä ja luovuttamaan nämä komissiolle. Komission puheenjohtajan Andrei Ždanovin mukaan kyseiset henkilöt, jotka olivat pääosin vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen siirtyneitä venäläisiä pakolaisia, olivat ”erittäin vaarallisia rikollisia”. Miehistä osa oli saanut Suomen kansalaisuuden, muut oleskelivat maassa ns. Nansenin passin turvin. Valpo pidätti miehet, minkä jälkeen heidät kuljetettiin välittömästi Neuvostoliittoon. Tapaus johti myöhemmin, toukokuussa 1948, Leinon erottamiseen hallituksesta hänen saatuaan eduskunnalta asian vuoksi epäluottamuslauseen. Leinon poliittiset vastustajat syyttivät häntä Suomen kansalaisten omavaltaisesta luovuttamisesta Neuvostoliittoon, mistä nimitys ”Leinon vangit” juuri syntyikin. Vangituista miehistä 11 palasi Suomeen vuosina 1954−1956, kuusi kuoli vankeudessa ja kahden ilmoitettiin jääneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Mahdollisen 20. henkilön kohtalosta ei ole tietoa.
höpöpojat lopettivat vääristelynsä? Onko totuus kerrankin riittävä?
Paljo oli, mutta enemmän olisi ollut toisissa oloissa.
Todellisuudessa vankien luovutuksen hyväksyi myös pääministeri Juho Kusti Paasikivi, ulkoministeri Carl Enckell, ja Presidentti Gustaf Mannerheim, eikä kukaan hallituksen ministereistä vastustanut.
Tämä käy ilmi Kansallisarkiston artikkelista:
”LEINON VANKIEN” TAPAUS
JA VANGEILLE MAKSETUT KORVAUKSET
Juho Partanen
Kirjoitus käsittelee Liittoutuneiden valvontakomission (LVK) vaatimuksesta
21.4.1945 20 Neuvostoliittoon siirretyn miehen kohtaloa ja heille Suomen valtion
maksamia korvauksia 1950-luvun puolivälissä. Kutsun tapahtumaa ”Leinon
vankien” tapaukseksi, sillä tällä nimellä se yleisesti tunnetaan. On ehkä hyvä
huomauttaa, että ”Leinon vangit” on kuitenkin virheellinen ja harhaanjohtava
nimitys, tämän vuoksi käytän lainausmerkkejä. Tosiasiassa sisäministeri Yrjö
Leinolla oli luovutuksessa vain välillinen rooli eikä hänellä ollut juuri
mahdollisuutta kieltäytyä toteuttamasta LVK:n tiukkaan sävyyn esitettyä
vaatimusta. Pidätetyt eivät täten olleetkaan erityisemmin Leinon vankeja, vaan
asianmukainen ilmaisu olisi LVK:n vangit. Myös Leinosta tuli myöhemmin
tapauksen uhri ja hänen poliittinen uransa kariutui sen johdosta.
Myöhään huhtikuun 20. päivän illalla 1945 sai vasta neljä päivää sisäministerinä
toiminut SKDL:n Yrjö Leino yllättävän pyynnön LVK:sta saapua välittömästi
Hotelli Torniin. Sisäministeriön asioissa kokematon Leino otti mukaansa
valtiollisen poliisin (Valpo) silloisen päällikön Nikolai Saarnion. Tornissa LVK:n
varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov ojensi heille parikymmentä nimeä
käsittäneen listan ”vaarallisista” henkilöistä ja vaati välittömästi pidättämään nämä
miehet välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella. Leino kysyi häntä
kokeneemman Saarnion mielipidettä asiaan ja Saarnion mukaan ei heillä ollut
muuta mahdollisuutta kuin noudattaa saatua käskyä.2
LVK:n brittiläinen osasto sai nopeasti tiedon pidätyksistä ja se otti asian vakavasti.
Keskustelussa Savonenkovin kanssa sen edustajat ilmoittivat, että he eivät
hyväksyneet tämän menettelyä. Brittiläisiin LVK:n edustajiin kuuluneen J.H.
Magillin mukaan: ”vaikka valvontakomission työskentelyssä pyrimmekin
rakentamaan ja ylläpitämään mahdollisimman hyviä suhteita Neuvostoliittoon,
meilläkin oli raja, jonka yli emme voineet mennä”.3
Brittiläisten vastarinta oli
kuitenkin myöhäistä, sillä luovutukset olivat jo tapahtuneet.
23.4. Leino kertoi tapahtuneesta pääministeri Juho Kusti Paasikivelle, joka tämän
jälkeen keskusteli asiasta ulkoministeri Carl Enckellin kanssa ja molemmat tulivat
siihen johtopäätökseen, että ”käskyn noudattamista ei voinut välttää”.4
Leino kertoi
toiminnastaan myös hallituksen istunnossa, jossa kukaan ministereistä eikä
myöskään presidentti Gustaf Mannerheim vastustanut hänen menettelyään vaan
kaikki totesivat LVK:n vaatimuksen noudattamisen olleen välttämätöntä.
Epäonnekseen kokematon Leino ei huomannut istunnon olleen epävirallinen, eikä
näin ollen lausuntoja merkitty pöytäkirjaan. Niinpä myöhemmin Leinon poliittiset
vastustajat saattoivat todeta hänen menetelleen omin päin ja käyttää tätä aseena
häntä vastaan. Näin syntyi virheellinen käsitys ”Leinon vangeista”
Leinon luovuttamen 19 henkilön luovutusta vaati valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov, joka väitti kyseisiä henkilöitä sotarikollisiksi ja neuvostovastaisiksi terroristeiksi. Väitettyjä rikoksia ei kuitenkaan yksilöity eikä niistä esitetty todisteita. Ryhmään kuului yksitoista Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa Nansenin passilla oleskellutta pakolaista. Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin ja johti toukokuussa 1948 eduskunnan Leinolle antamaan henkilökohtaiseen epäluottamuslauseeseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Lain mukaan Leinolla ei ollut oikeutta luovuttaa Suomen kansalaisia ulkomaille pelkkien perustelemattomien epäilyjen perusteella, eikä välirauhansopimus antanut valvontakomissiolle oikeutta vaatia tällaista luovutusta.
Osa vangaista onnistui vankeudesta palaamaan Suomeen! Yksi heistä oli Unto Parvilahti, joka omasi sujuvan kynän ja laati kymmenvuotisesta retkestään muistelman nimeltä ”Berijan tarhat”! Kirjasta tuli erinomaisen luettu ja suosittu ja siitä otettiin aina uusia painoksia, mikä suuresti ärsytti Neuvostoliiton viranomaisia!
Berijan tarhoja on luonnehdittu samalla kertaa sekä muistelmateokseksi että Stalinin ajan Neuvostoliittoon kohdistetuksi syytekirjelmäksi. Sitä on verrattu myöhemmin julkaistuun Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoon ja Arvo Tuomisen Kremlin kelloihin. Kirjan julkaisun jälkeen Parvilahti kutsuttiin esitelmöimään lukuisia kertoja muun muassa Kokoomuksen ja sotaveteraanien järjestämiin tilaisuuksiin.
Suomen valtiollinen johto presidentti Urho Kekkosen johdolla suhtautui teokseen kielteisesti, koska näki sen uhkana Suomen suhteille Neuvostoliittoon. Teoksesta otettiin 11 painosta vuoteen 1959 mennessä. Tuolloin Kekkonen esitti kustantaja Otavalle, ettei uusia painoksia otettaisi ja näin tapahtui.
Unto unohtaa kivesmurskaimella lannoitetut omat tarhansa.
Kyllä hän muisteli muitakin retkiään!
Untolla oli valikoiva muisti kuten muillakin suomalaisilla ss-miehillä.
Berijan tarhat on varsin hyvä ja tarkka kuvaus, jota tukee monet muut vastaavat muistelmayt!
Kukapa ikäviä muistelisi.
Varsinkin, kun ajat olivat rajusti muuttuneet muutamassa vuodessa.
Yhtä valikoiva on ollut vuosikymmenet muisti putleristeilla, ent. punikit,ent. stallarit.
SS-miehet sentään taistelivat Suomen puolesta oman armeijan riveissä,osa jopa kahdessa sodassa.
Sellaiseen eivät putleristit ym. sorru koskaan,sillä Suuri Isänmaa kutsuu ihan muihin riveihin.
Mitkä ovat nuo vastaavat muistelmat?
Boman oli neukkuvakooja.
Neukut pelastivat hänet 1945 viemällä Mustanmeren lomareileille.
Hölynpölyä.
” Mitkä ovat nuo vastaavat muistelmat?”
Niitä on monia. Aloita vaikka: Taisto Huuskonen: ’Laps Suomen’ ’Ennin tarina’.
Hyvin samantapaiset kertomukset. Myös Solzenitsynin kirjat sopii. ,yös kirja ”Kolyman tarinoita” on hyvä.