tulee seuraavaa: Jeesushan totesi fariseuksille, että "Oikein Jesaja ennusti teistä, huulillanne kunnioitatte minua (Jumalaa), mutta sydämenne on kaukana minusta."
Voiko tavallisellekin ihmiselle käydä näin? Itse aina kun opettelen säännöllistä rukousta, jossain vaiheessa minusta tuntuu, että huuleni vain rukoilevat, mutta sydämeni on kaukana. Tuleeko muille tällainen olo? Ihailen aina ihmisiä, jotka rukoilevat säännöllisesti ja myönnän että jos on pitkä tauko, vaara on siinäkin, sillä onhan täällä paljon sellaista, joka johtaa pois Jumalasta.
Toisaalta aina koen, että silloin kun kertaheitolla enemmän rukoilen ja sydämeni pohjasta, tämä olisi mieluisempaa Jumalalle. Toki tuntemuksiin ei voi paljon perustaa, eikä tietysti rukoilua pidä jättää, vaikka olisi kuinka tyhjä olo.
Voiko tavallisellekin ihmiselle käydä näin? Itse aina kun opettelen säännöllistä rukousta, jossain vaiheessa minusta tuntuu, että huuleni vain rukoilevat, mutta sydämeni on kaukana. Tuleeko muille tällainen olo? Ihailen aina ihmisiä, jotka rukoilevat säännöllisesti ja myönnän että jos on pitkä tauko, vaara on siinäkin, sillä onhan täällä paljon sellaista, joka johtaa pois Jumalasta.
Toisaalta aina koen, että silloin kun kertaheitolla enemmän rukoilen ja sydämeni pohjasta, tämä olisi mieluisempaa Jumalalle. Toki tuntemuksiin ei voi paljon perustaa, eikä tietysti rukoilua pidä jättää, vaikka olisi kuinka tyhjä olo.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Täytynee kai jatkaa itse, sillä tässä ei nyt riidellä mistään herkullisesti, joten luonnollisesti kukaan ei vastaa ja sitä paitsi tällaisiin onkin vaikea vastata. Toisaalta mietin, onko se myös luonnekysymys, jos ei ole muutenkaan säännöllinen, ei tietysti sitten rukoilussaan säännöllinen. Enkä minä huulillani rukoile, vaan mielessäni. Sattui osumaan Uudesta Testamentista tuo silmiin, samalla kun minulla oli säännöllisen rukouksen harjoittelukausi elämässäni. Joskus haluaisin kysyä, mitä säännöllisesti rukoilevat sitten rukoilevat, tarkkaan ottaen?
Toisaalta mietin, onko olo niinkään tyhjä, vaan paremminkin jonkinlainen epämiellyttävän ulkokultainen (vaikka omassa kamarissani kyseistä harjoitan salaisuudessa, kenenkään tietämättä, siis rukousta ja vieläpä ei ääneen, joten ei sitä naapurikaan kuule). Voiko siitä siis tulla myös mitään merkitsemätöntä rutiinia, tai ajattelee, että näin pitää tehdä kuten: pyytää syntejään anteeksi, mutta ei sitä usein ole oikein tietoinen, mitä syntiä sitten edes on tehnyt, joten täytyy pyytää vain jotain kimppua, itselle täysin tuntematonta. Miten parannuksen voi tehdä, jos ei ole tietoinen, mitä syntiäkään on tehnyt? tarkkaan ottaen. Ehkä siinä kuitenkin pyytää anteeksi vain sitä yleistä syntisyyttään. En yleensä aloita rukousta, ennen kuin tämä asia on toimitettu pois päiväjärjestyksestä. Mutta onko se tyhjä, jos se onkin vain jonkinlaista velvollisuudentuntoisuutta?
Vaihdankin nimimerkkiä, sopii paremmin tähän.
Joskushan on taas niin, että tietää tarkalleen, mitä syntiä on tehnyt ja oikeastaan vain pyytää Jumalalta, eikö tästä mitenkään voisi vapauttaa, vähän kuten Paavali sitä pistintään. Tai sitten harmittaa, että on tullut sanottua paha sana jollekulle tai muuten käyttäydyttyä huonosti ja jota ei enää voi perua ja vaikka pyytäisi anteeksikin, sinnehän se jää. Silloin yleensä rukoilen kyllä, että Jumala tekisi sen ikään kuin uhrillekin vahingoittamattomaksi, siis esim. pahat sanat. Tavallinen päivä on kuitenkin usein sellainen, jossa ei ole mitään havaittavaa, suuresti havaittavaa, ja jos joka ilta rukoilee, eihän siinä voi pyytää anteeksi kuin yleistä syntisyyttään, suuntautumistaan ja että Jumala ohjaisi sitten kääntymään ja auttaisi voimallaan niin, että eläisi edes hiukan sinnepäin Jumalan tahdon mukaan.
Mutta tosiaan, miksi säännöllinen rukous on niin vaikeaa ja onko se vain luonnekysymys, vai miten muut sen kokevat?
Olen esim. ihminen, joka näkee saman mainoksen tv:ssä, kertakaikkiaan saman pyörittäminen ärsyttää ja on ikään kuin eräänlainen vankila. Elämä on muutenkin täynnä toistuvia rutiineita.
Mietiskellä voi ihan rauhasssa ilman että tänne laittaa.
Hei pohdiskelija, isoja ja tärkeitä asioita pohdiskelet.
Olen samankaltaisia asioita pohdiskellut ja minua on silloin pohdinnnoissa auttanut eteenpäin Roomalaiskirjeen kohta siitä, miten mikään ei voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta. Rukous on Jumalan rakkauden ääreen etsiytymistä, joten olen tullut tulokseen että jos tämän kaltaisia pohdintoja pohtii, on riittävän aidolla mielellä Jumalan edessä. Kyse ei lopulta kuitenkaan ole meidän rukouksistamme vaan Jumalan armosta, onneksi.
Yksi tapa rukoilla säännöllisesti ovat päivittäiset rukoushetket, joiden kaavat löytyvät uudemmista virsikirjoista "lisälehdiltä". Säännöllisesti rukoilemisella halutaan pitää huolta juuri siitä, ettei rukoileminen unohdu. Itse koen hyvänä samoilla sanoilla toistuvat rukoukset silloin, kun itsellä ei ole "erityistä asiaa" mielessä. Toisaalta erityisesti silloin kun mielessä on jotain niin suurta, ettei sille löydy ollenkaan sanoja, valmiiksi sanoitetut rukoukset ovat hyviä.
Kiitos vielä aloituksestasi! Toivoisin, että tästä aiheesta kehkeytyisi keskustelua enemmänkin. Rukouselämä on tärkeää.
Sinikka-pappi
Se minua taas harmittikin kun loistokkaasti alkanut "säännöllisen rukouksen harjoitteluni" jälleen katkesi. (Ei sen puoleen, viime viikolla a edellisellä kävin myös säännöllisesti kävelylenkeillä ja eilen se katkesi. Jumala siis muuttakoon minut säännöllisemmäksi...)
Pahinta on toisinaan rukouksissa, kun sitten käsittää, miten paljon rukoiltavaa itse asiassa olisi (esirukouksia muiden puolesta), ja häpeää omaa itsekkyyttään, kun uni alkaa tulla silmään. Ajattelin ensin, että illalla nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä ja lopulta oli tarkoitus rukoilla keskellä päivääkin jossain vaiheessa, mutta tässä sitä taas ollaan. Tunnen itseni vain teennäiseksi, ikään kuin en sopisi jonkinlaisiin kaavoihin. Täytynee katsoa noita rukoushetkiä, ehkä netissä on tuo virsikirja lisälehtineenkin, ainakin virret näyttävät olevan.
Kerran kävi kuitenkin niin kun yritin uuden katekismuksen, sen joka lähetettiin kotiin, avulla, rukoilla Lutherinkin neuvojen mukaan, silloin vasta itseni oikein teennäiseksi tunsinkin, enkä ymmärrä miksi. Tottakai niitä yhteisiäkin rukouksia tarvitaan. Esim. nyt oivalsin että Isä meidän on nimenomaan kristikunnan rukous, yhteinen rukous. Siinähän minä sitten samalla rukoilen koko kristikunnan kanssa/puolesta. Toki sitä aina omin sanoinkin rukoilee. Kiitos neuvoistasi.
Tulikin tuosta katekismuksesta nyt mieleen, ehkä se oli siinä, että siinä oli vain säännöllisesti toistuvia samoja rukouksia ja erityisesti nyt kun muistelen, taidettiin sanoa uskontunnustuskin joka kerta. Miksi? Kyllähän Jumala tietää, että uskon Häneen. Se tuntui siis teennäiseltä jatkuvasti toistettuna. MIksi siis sanoa sellaista, joka oli meille molemmille ihan selvää? Jumalalle ja minulle. Asia selvä. Miksi tällaista tässä toistella?
Rukous ei ole suorittamista vaan puhumista Jumalalle.
Niin onkin. Mutta nytpä minä keksinkin, miksi tunnen itseni ulkokultaiseksi tai teeskenteleväksi. Se johtuu siitä, että ajattelen liian voimakkaasti niin, että Jumala näkee minut kaiken aikaa ja kaikki ajatukseni (ja tietää kaikki ajatukseni ja motiivini jopa paremmin kuin itse tiedän), joten rukous on ikään kuin ilman muuta turhaa tässä tapauksessa. Ihmettelin nimenomaan, miksi tunsin tuota ulkokultaisuutta, sillä en rukoillut kerätäkseni pisteitä Jumalan edessä, vaan mielestäni paremminkin säännöllinen rukous on suoja sielunvihollista vastaan. Ei edes sitä vastaan, että mitään pahaa tai kärsimystä ei koskaan tapahtuisi, koska kärsimyshän kuuluu ilman muuta ihmisen elämään, mutta muuten siis turva sielunviholliselta.
Kaikki nuo kolme säännöllistä rukoilijaa, jotka tunnen, eivät ole sitten vähääkään ulkokultaisia tai muiden syntien osoittelijoita tai mitenkään tekovanhurskaita. Mutta kun tarkemmin mietin, he ovat kyllä luonteeltaan säännöllisempiä kuin itse olen.
Kyllähän sitä normaalisti saattaa puhuakin Jumalalle, mutta kyllä keskittyneet ja syvälliset ja säännölliset rukoukset saattaisivat olla hyvinkin hyväksi. Näin se siis on: Ajattelen että olen joka tapauksessa täysin näkyvissä kaikkine ajatuksineni.
Ja yleensä kyllä rukouksiini on vastattu silloin, kun olen spontaanisti päästänyt hätähuudon, täysin teeskentelemättömän. Siitä tuleekin mieleen, näkyvätkö tällaiset rukoukset paremmin? Niihin on todellakin yleensä ihmeellisesti vastattu.
Huvittavinta tässä tietysti on, että kaikesta tästä vapaasta rukoilustani huolimatta en tunne sitten pienintäkään vetoa vapaisiin suuntiin. Suorastaan kavahdan niitä. Mutta sen varmaan johtuu enemmän siitä, että heidän edustajiaan on ollut niin paljon täällä, ja olen saanut aika kumman kuvan. Varmaan heidän joukossaan on paljonkin tervejärkisiä ja ihan hyviä kristittyjä, eivät vain ole näillä palstoilla esiintyneet. (Näiden perusteella ei siis kannata luoda mitään yleiskuvaa kenestäkään oikeastaan, ei edes ateisteista. Toinen ryhmä, jota kavahdan tätä nykyä näiden palstojen takia. )
Ja lisäksi vielä. Kyllä ehdottomasti esirukoukset ovat hyvää harjoitusta epäitsekkyyteen ja omasta itsestä ulospääsyä ja toistenkin näkemistä ja toisten ajattelua. (Sitä paitsi heitäkin täytyy suojella sielunviholliselta.)
No,pohtimiseni jääköön tältä erää.