Tarinoiden kertojat

Näinhän se varmaan on.

Mua kiinnostaa tarinoiden funktio: me ajattelemme kertomalla tarinoita. Onko näiden tarinoiden ensisijainen tehtävä olla kriittisen tarkastelun kestäviä raportteja todellisuudesta? Vai onko niiden ensisijainen tehtävä toimia nimenomaan tarinallisina elämän ja todellisuuden jäsentäjinä?

En nyt kysy, onko totuudella mitään väliä, tai väitä, että totuudella ei olisi mitään väliä.
Pohdin sitä, että kun me ajattelemme tarinallisesti, niin sehän itsessään muovaa käsitystämme todellisuudesta sellaiseen muotoon, jota todellisuudella ei välttämättä ole.

Miten voimme varmistaa, että suhtaudumme kriittisesti omaan henkilökohtaiseen tarinaamme ja, palstakontekstiin paremmin osuen, siihen suurempaan tarinaan, jonka sisällä kerromme omaa tarinaamme?

kaarne kirjoitti:

Näinhän se varmaan on.

Mua kiinnostaa tarinoiden funktio: me ajattelemme kertomalla tarinoita. Onko näiden tarinoiden ensisijainen tehtävä olla kriittisen tarkastelun kestäviä raportteja todellisuudesta? Vai onko niiden ensisijainen tehtävä toimia nimenomaan tarinallisina elämän ja todellisuuden jäsentäjinä?

En nyt kysy, onko totuudella mitään väliä, tai väitä, että totuudella ei olisi mitään väliä.
Pohdin sitä, että kun me ajattelemme tarinallisesti, niin sehän itsessään muovaa käsitystämme todellisuudesta sellaiseen muotoon, jota todellisuudella ei välttämättä ole.

Miten voimme varmistaa, että suhtaudumme kriittisesti omaan henkilökohtaiseen tarinaamme ja, palstakontekstiin paremmin osuen, siihen suurempaan tarinaan, jonka sisällä kerromme omaa tarinaamme?

Lue lisää

"Mua kiinnostaa tarinoiden funktio: me ajattelemme kertomalla tarinoita."

Funktioita on monia.

"Onko näiden tarinoiden ensisijainen tehtävä olla kriittisen tarkastelun kestäviä raportteja todellisuudesta?"

Ei. Mutta kun niitä tarinoita käytetään ihmisten vakuutteluun, on syytä myös kyseenalaistaa niiden tarinoiden todenperäisyys/johtopäätökset.

Otetaan esimerkkinä talouteen liittyvä tarina. Poliittisia päätöksiä "myydään" kertomalla tarinoita. Yhtänä esimerkkinä väite, että tiettyjen verojen laskeminen ja yritysten tukeminen johtaa siihen, että talous kasvaa (oletetaan argumentin vuoksi, että tämä pitää paikkansa). Tämä talouskasvu hyödyttää yrityksiä/sijoittajia ja mittareilla mitaten onkin havaittavissa, että talous on kasvanut kokonaisuudessaan (esim. bruttokansantuote). Sen perusteella on nuo poliittiset päätökset ovat olleet hyivä. Tietysti tähän joku narisee "herrojen metkuista" tai jotain vastaavaa. Tähän on kuitenkin olemassa tarina, että tuo talouskasvu hyödyttää kaikkia, koska sen kasvun seurauksena rikkauksia valuu myös kaikille muille, jotka näkivät noiden "herrojen" suosimisen epäreiluna, koska samaa kohtelua ei näille muille suotu.

Jos katsota tarinaani, voit varmaan huomata jotain yhtäläisyyksiä todellisuuteen. Väittäisin, että tuo tarina on monien argumenteissa aika vakiintunut. Mutta pitääkö se paikkansa?

kaarne kirjoitti:

Näinhän se varmaan on.

Mua kiinnostaa tarinoiden funktio: me ajattelemme kertomalla tarinoita. Onko näiden tarinoiden ensisijainen tehtävä olla kriittisen tarkastelun kestäviä raportteja todellisuudesta? Vai onko niiden ensisijainen tehtävä toimia nimenomaan tarinallisina elämän ja todellisuuden jäsentäjinä?

En nyt kysy, onko totuudella mitään väliä, tai väitä, että totuudella ei olisi mitään väliä.
Pohdin sitä, että kun me ajattelemme tarinallisesti, niin sehän itsessään muovaa käsitystämme todellisuudesta sellaiseen muotoon, jota todellisuudella ei välttämättä ole.

Miten voimme varmistaa, että suhtaudumme kriittisesti omaan henkilökohtaiseen tarinaamme ja, palstakontekstiin paremmin osuen, siihen suurempaan tarinaan, jonka sisällä kerromme omaa tarinaamme?

Lue lisää

Tämän kommentin kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, mutta kävin välillä muualla, ja nyt näen, että olet kirjoittanut hieman samaa asiaa kuin minä. Panen sen tähän sellaisenaan:

Noita tarinoita ihmiskunnalla on ollut varmastikin siitä lähtien, kun ajattelukyky on mahdollistanut niiden luomisen. Ajattelen niin, että ilman niitä inhimillistä kulttuuria ei edes olisi. Ne antavat asioille jatkuvuuden tunnetta ja jäsentävät maailmaa niin, että siinä pystyy elämään ja toimimaan ihmisen tietoisuudella varustettuna. Eläimillä ei "tarinoitaan" liene, vaikka mistä sen tietää.

Vahvimmin vaikuttavat nuo "näkymättömät" tarinat, jotka ovat osa kulttuurin rakennetta tai suorastaan sen pohjana, ja joiden olemassaoloa ei yleensä huomata.
Jos ihmisen omasta elämästään itselleen "sepittämä" tarina on sopusoinnussa ympäristön yleisten tarinoiden kanssa, ongelmia ei siinä yleensä tule. Niitä tulee, jos se poikkeaa likaa ympäristön tarinasta.

Todellista totuutta ei kukaan tiedä. Siksi joudumme elämään tarinoiden varassa. Sitten otetaan yhteen, että kumman tarina on parempi, sun vai mun.

kaarne kirjoitti:

Näinhän se varmaan on.

Mua kiinnostaa tarinoiden funktio: me ajattelemme kertomalla tarinoita. Onko näiden tarinoiden ensisijainen tehtävä olla kriittisen tarkastelun kestäviä raportteja todellisuudesta? Vai onko niiden ensisijainen tehtävä toimia nimenomaan tarinallisina elämän ja todellisuuden jäsentäjinä?

En nyt kysy, onko totuudella mitään väliä, tai väitä, että totuudella ei olisi mitään väliä.
Pohdin sitä, että kun me ajattelemme tarinallisesti, niin sehän itsessään muovaa käsitystämme todellisuudesta sellaiseen muotoon, jota todellisuudella ei välttämättä ole.

Miten voimme varmistaa, että suhtaudumme kriittisesti omaan henkilökohtaiseen tarinaamme ja, palstakontekstiin paremmin osuen, siihen suurempaan tarinaan, jonka sisällä kerromme omaa tarinaamme?

Lue lisää

"Vai onko niiden ensisijainen tehtävä toimia nimenomaan tarinallisina elämän ja todellisuuden jäsentäjinä?"

Viihde ei esimerkiksi välttämättä täytä tuota vaatimusta vaan fuktiona on saada aikaan tunne-elämyksiä. Tietysti on aika vaikea argumentoida, että sillä ei ole yhteyttä elämään ja todellisuuteen (jäsentäjinä). Siinä kuitenkin on ne omat vaaransa, kun se jäsennys menee väärin (äärimmäisenä esimerkkinä se, että katsoja sekottaa toisiinsa roolihahmon ja todellisen näyttelijän), esim. jotkut sarjat antavat väärän kuvan todellisuudesta (CSI) ja se heijastuu todellisuuteen (valamiehistöllä on epärealistiset näkemykset rikospaikkatutkinnasta).

"Pohdin sitä, että kun me ajattelemme tarinallisesti, niin sehän itsessään muovaa käsitystämme todellisuudesta sellaiseen muotoon, jota todellisuudella ei välttämättä ole."

Tuo pitää paikkansa, jos edellä esittämäni hyväksytään. Oleellista sitten lienee se, missä menee raja merkityksettömän vääristymän ja haitallisen vääristymän välillä. Tarinat ovat varmaankin siinä mielessä tärkeitä, että me tarvitsemme niitä, että voimme ylipäätään toimia. Vähän samaan tapaan kuin havainto/kokemus vs. tarkka todellisuus raja. Meillähän on jonkinlainen kuva ympäröivästä maailmasta koko ajan, tietoinen ja alitajuinen, jossa on väärää tietoa, mutta se väärä tieto ei välttämättä haittaa, koska voimme toimia sen kanssa.

"Miten voimme varmistaa, että suhtaudumme kriittisesti omaan henkilökohtaiseen tarinaamme ja, palstakontekstiin paremmin osuen, siihen suurempaan tarinaan, jonka sisällä kerromme omaa tarinaamme? "

Kyseenalaistamalla sitä uusilla tavoilla. Siihen tämä palsta ei kuitenkaan ole kovin hyvä, koska "vastapuolen" argumentit junnaavat samaa rataa, joten omat tarinamme eivät koe haastetta.

kristitty * kirjoitti:

Tämän kommentin kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, mutta kävin välillä muualla, ja nyt näen, että olet kirjoittanut hieman samaa asiaa kuin minä. Panen sen tähän sellaisenaan:

Noita tarinoita ihmiskunnalla on ollut varmastikin siitä lähtien, kun ajattelukyky on mahdollistanut niiden luomisen. Ajattelen niin, että ilman niitä inhimillistä kulttuuria ei edes olisi. Ne antavat asioille jatkuvuuden tunnetta ja jäsentävät maailmaa niin, että siinä pystyy elämään ja toimimaan ihmisen tietoisuudella varustettuna. Eläimillä ei "tarinoitaan" liene, vaikka mistä sen tietää.

Vahvimmin vaikuttavat nuo "näkymättömät" tarinat, jotka ovat osa kulttuurin rakennetta tai suorastaan sen pohjana, ja joiden olemassaoloa ei yleensä huomata.
Jos ihmisen omasta elämästään itselleen "sepittämä" tarina on sopusoinnussa ympäristön yleisten tarinoiden kanssa, ongelmia ei siinä yleensä tule. Niitä tulee, jos se poikkeaa likaa ympäristön tarinasta.

Todellista totuutta ei kukaan tiedä. Siksi joudumme elämään tarinoiden varassa. Sitten otetaan yhteen, että kumman tarina on parempi, sun vai mun.

Lue lisää

Minäkin ajattelen niin, että ilman tarinoita inhimillistä kulttuuria tuskin olisi, ainakaan missään tuntemassamme muodossa: kulttuuri rakentuu tarinoille ja tarinat ammentavat kulttuurista.

Näkymättömät tarinat ovatkin se kiinnostava asia. Elämmekö todeksi tarinoita, ilman että olemme siitä tietoisia? Tämä kuulostaa ehkä sanoilla leikittelyltä, mutta JOs hyväksytään tuo ajatus, että kulttuuri rakentuu tarinoille, se on luultavasti totta.

kristitty * kirjoitti:

Tämän kommentin kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, mutta kävin välillä muualla, ja nyt näen, että olet kirjoittanut hieman samaa asiaa kuin minä. Panen sen tähän sellaisenaan:

Noita tarinoita ihmiskunnalla on ollut varmastikin siitä lähtien, kun ajattelukyky on mahdollistanut niiden luomisen. Ajattelen niin, että ilman niitä inhimillistä kulttuuria ei edes olisi. Ne antavat asioille jatkuvuuden tunnetta ja jäsentävät maailmaa niin, että siinä pystyy elämään ja toimimaan ihmisen tietoisuudella varustettuna. Eläimillä ei "tarinoitaan" liene, vaikka mistä sen tietää.

Vahvimmin vaikuttavat nuo "näkymättömät" tarinat, jotka ovat osa kulttuurin rakennetta tai suorastaan sen pohjana, ja joiden olemassaoloa ei yleensä huomata.
Jos ihmisen omasta elämästään itselleen "sepittämä" tarina on sopusoinnussa ympäristön yleisten tarinoiden kanssa, ongelmia ei siinä yleensä tule. Niitä tulee, jos se poikkeaa likaa ympäristön tarinasta.

Todellista totuutta ei kukaan tiedä. Siksi joudumme elämään tarinoiden varassa. Sitten otetaan yhteen, että kumman tarina on parempi, sun vai mun.

Lue lisää

"Eläimillä ei "tarinoitaan" liene, vaikka mistä sen tietää.
"

Ei kannata esittää arvioita asiaan, josta et tiedä. Oletko pyrkinyt selvittämään, onko muiden eläinten tarinoiden olemassaoloa pyritty selvittämään ja mihin näillä selvityksillä on päästy?

"Todellista totuutta ei kukaan tiedä."

Mitä sinä tarkoitat tuolla? Sitä, että kukaan ei ole kaikkitietävä? Sitä, että kukaan ei voi olla varma, että jokin asia on absoluuttisen totta?

Voi nimittäin olla niin, että joku tietää totuuden jossain asiassa vaikkei sitä voi absoluuttisesti varmentaa.

"Siksi joudumme elämään tarinoiden varassa. Sitten otetaan yhteen, että kumman tarina on parempi, sun vai mun."

Onko olemassa mitään tapaa, jolla voidaan varmentaa, onko toisen tarina parempi kuin toisen?

ertert kirjoitti:

"Mua kiinnostaa tarinoiden funktio: me ajattelemme kertomalla tarinoita."

Funktioita on monia.

"Onko näiden tarinoiden ensisijainen tehtävä olla kriittisen tarkastelun kestäviä raportteja todellisuudesta?"

Ei. Mutta kun niitä tarinoita käytetään ihmisten vakuutteluun, on syytä myös kyseenalaistaa niiden tarinoiden todenperäisyys/johtopäätökset.

Otetaan esimerkkinä talouteen liittyvä tarina. Poliittisia päätöksiä "myydään" kertomalla tarinoita. Yhtänä esimerkkinä väite, että tiettyjen verojen laskeminen ja yritysten tukeminen johtaa siihen, että talous kasvaa (oletetaan argumentin vuoksi, että tämä pitää paikkansa). Tämä talouskasvu hyödyttää yrityksiä/sijoittajia ja mittareilla mitaten onkin havaittavissa, että talous on kasvanut kokonaisuudessaan (esim. bruttokansantuote). Sen perusteella on nuo poliittiset päätökset ovat olleet hyivä. Tietysti tähän joku narisee "herrojen metkuista" tai jotain vastaavaa. Tähän on kuitenkin olemassa tarina, että tuo talouskasvu hyödyttää kaikkia, koska sen kasvun seurauksena rikkauksia valuu myös kaikille muille, jotka näkivät noiden "herrojen" suosimisen epäreiluna, koska samaa kohtelua ei näille muille suotu.

Jos katsota tarinaani, voit varmaan huomata jotain yhtäläisyyksiä todellisuuteen. Väittäisin, että tuo tarina on monien argumenteissa aika vakiintunut. Mutta pitääkö se paikkansa?

Lue lisää

Tämä on hyvä esimerkki yhdenlaisesta tarinasta. Tämänkaltaisia tarinoita kerrotaan yleisesti meidän kunkin lähitodellisuudessa. Joudumme osan niistä hyväksymään siksi että ne ovat hyviä tarinoita: kaikkia emme mitenkään pysty tai edes ehtisi tarkastelemaan kriittisesti.
Omaksummeko jotkut tarinat vain, koska ne ovat olemassa?

ertert kirjoitti:

"Vai onko niiden ensisijainen tehtävä toimia nimenomaan tarinallisina elämän ja todellisuuden jäsentäjinä?"

Viihde ei esimerkiksi välttämättä täytä tuota vaatimusta vaan fuktiona on saada aikaan tunne-elämyksiä. Tietysti on aika vaikea argumentoida, että sillä ei ole yhteyttä elämään ja todellisuuteen (jäsentäjinä). Siinä kuitenkin on ne omat vaaransa, kun se jäsennys menee väärin (äärimmäisenä esimerkkinä se, että katsoja sekottaa toisiinsa roolihahmon ja todellisen näyttelijän), esim. jotkut sarjat antavat väärän kuvan todellisuudesta (CSI) ja se heijastuu todellisuuteen (valamiehistöllä on epärealistiset näkemykset rikospaikkatutkinnasta).

"Pohdin sitä, että kun me ajattelemme tarinallisesti, niin sehän itsessään muovaa käsitystämme todellisuudesta sellaiseen muotoon, jota todellisuudella ei välttämättä ole."

Tuo pitää paikkansa, jos edellä esittämäni hyväksytään. Oleellista sitten lienee se, missä menee raja merkityksettömän vääristymän ja haitallisen vääristymän välillä. Tarinat ovat varmaankin siinä mielessä tärkeitä, että me tarvitsemme niitä, että voimme ylipäätään toimia. Vähän samaan tapaan kuin havainto/kokemus vs. tarkka todellisuus raja. Meillähän on jonkinlainen kuva ympäröivästä maailmasta koko ajan, tietoinen ja alitajuinen, jossa on väärää tietoa, mutta se väärä tieto ei välttämättä haittaa, koska voimme toimia sen kanssa.

"Miten voimme varmistaa, että suhtaudumme kriittisesti omaan henkilökohtaiseen tarinaamme ja, palstakontekstiin paremmin osuen, siihen suurempaan tarinaan, jonka sisällä kerromme omaa tarinaamme? "

Kyseenalaistamalla sitä uusilla tavoilla. Siihen tämä palsta ei kuitenkaan ole kovin hyvä, koska "vastapuolen" argumentit junnaavat samaa rataa, joten omat tarinamme eivät koe haastetta.

Lue lisää

Ajatteletko niin, että haasteen oman ajattelun kyseenalaistamiselle pitäisi tulla ulkoapäin?

No, ehkä se on inhimillisesti tärkeää: on helpompi ajatella, kun on joku, jolle ajatella. Tai helpompi kertoa hyvää tarinaa, kun on joku jolle kertoa.

kaarne kirjoitti:

Minäkin ajattelen niin, että ilman tarinoita inhimillistä kulttuuria tuskin olisi, ainakaan missään tuntemassamme muodossa: kulttuuri rakentuu tarinoille ja tarinat ammentavat kulttuurista.

Näkymättömät tarinat ovatkin se kiinnostava asia. Elämmekö todeksi tarinoita, ilman että olemme siitä tietoisia? Tämä kuulostaa ehkä sanoilla leikittelyltä, mutta JOs hyväksytään tuo ajatus, että kulttuuri rakentuu tarinoille, se on luultavasti totta.

Lue lisää

Kyllä me minusta elämme tarinoita todeksi ilman, että olemme siitä tietoisia. Kulttuurilla on esimerkiksi norminsa ja ihanteensa, ja jos ihminen on sisäistänyt ne itsestäänselvinä, hän pyrkii sovittamaan itsensä ja elämänsä niiden mukaiseksi, ja jos se onnistuu, hän elää niitä todeksi. Jostakin syystä tuli mieleen entisajan Suomi ja "tarina" sisukkaasta korvenraivaajasta. Oli varmasti heitä, jotka sisäistivät tuon ja elivät sellaisen elämän.

kaarne kirjoitti:

Ajatteletko niin, että haasteen oman ajattelun kyseenalaistamiselle pitäisi tulla ulkoapäin?

No, ehkä se on inhimillisesti tärkeää: on helpompi ajatella, kun on joku, jolle ajatella. Tai helpompi kertoa hyvää tarinaa, kun on joku jolle kertoa.

Lue lisää

"Ajatteletko niin, että haasteen oman ajattelun kyseenalaistamiselle pitäisi tulla ulkoapäin?"

En. Kyllä minä niitä silloin tällöin etsin. Kirjoitin tästä palstasta siinä kohdassa, johon kysymyksessäsi ilmeisesti viittaat.

"No, ehkä se on inhimillisesti tärkeää: on helpompi ajatella, kun on joku, jolle ajatella."

Jep, niitä ajatuksia täytyy jäsentää, kun yrittää ottaa huomioon, että toisen pitäsi niitä myös ymmärtää.

kristitty * kirjoitti:

Kyllä me minusta elämme tarinoita todeksi ilman, että olemme siitä tietoisia. Kulttuurilla on esimerkiksi norminsa ja ihanteensa, ja jos ihminen on sisäistänyt ne itsestäänselvinä, hän pyrkii sovittamaan itsensä ja elämänsä niiden mukaiseksi, ja jos se onnistuu, hän elää niitä todeksi. Jostakin syystä tuli mieleen entisajan Suomi ja "tarina" sisukkaasta korvenraivaajasta. Oli varmasti heitä, jotka sisäistivät tuon ja elivät sellaisen elämän.

Lue lisää

Suurin osa suomalaisista taitaa jakaa tarinan suomalaisuudesta ylimalkaan. Tarinan kansasta ja tarinan sen syvimmästä sielusta. Sellaista Suomea ja suomalaisuutta on tuskin koskaan ollut olemassa, mutta luulisin että suurin osa meistä kertoo sitä tarinaa edelleen omassa elämässään.

kaarne kirjoitti:

Suurin osa suomalaisista taitaa jakaa tarinan suomalaisuudesta ylimalkaan. Tarinan kansasta ja tarinan sen syvimmästä sielusta. Sellaista Suomea ja suomalaisuutta on tuskin koskaan ollut olemassa, mutta luulisin että suurin osa meistä kertoo sitä tarinaa edelleen omassa elämässään.

Lue lisää

Niin, se on kansallisen tason tarina. Eri tasojen tarinat ovat sisäkkäin kuin maatuska-nuken "kuoret", uloimpina ne suuret tarinat, maailmankatsomuksia kuvaavat ja kokonaisia kulttuureita luovat. Lisäksi sekä samoilla tasoilla että keskenään eri tasoilla tarinat ovat limittäin ja lomittain tai vierekkäin, ja tuosta kaikesta sekasotkusta me sitten kehitämme omat elämännäkemyksemme ja kuvamme maailmasta.
Mikähän lienee kaikkein suurin tarina, uloin "kuori"? Jokin ihmiskunnalle yhteinen, jonka olemassaoloa se ei tiedosta?

Meillä länsimaisessa kulttuurissa kilpailee nyt keskenään kaksi suurta tarinaa, kristinuskoon nojaava ja luonnontieteeseen nojaava, molemmat johdannaistarinoineen. Tuo nujakka näkyypi tällä palstallakin.

kristitty * kirjoitti:

Tämän kommentin kirjoitin jo tuossa aikaisemmin, mutta kävin välillä muualla, ja nyt näen, että olet kirjoittanut hieman samaa asiaa kuin minä. Panen sen tähän sellaisenaan:

Noita tarinoita ihmiskunnalla on ollut varmastikin siitä lähtien, kun ajattelukyky on mahdollistanut niiden luomisen. Ajattelen niin, että ilman niitä inhimillistä kulttuuria ei edes olisi. Ne antavat asioille jatkuvuuden tunnetta ja jäsentävät maailmaa niin, että siinä pystyy elämään ja toimimaan ihmisen tietoisuudella varustettuna. Eläimillä ei "tarinoitaan" liene, vaikka mistä sen tietää.

Vahvimmin vaikuttavat nuo "näkymättömät" tarinat, jotka ovat osa kulttuurin rakennetta tai suorastaan sen pohjana, ja joiden olemassaoloa ei yleensä huomata.
Jos ihmisen omasta elämästään itselleen "sepittämä" tarina on sopusoinnussa ympäristön yleisten tarinoiden kanssa, ongelmia ei siinä yleensä tule. Niitä tulee, jos se poikkeaa likaa ympäristön tarinasta.

Todellista totuutta ei kukaan tiedä. Siksi joudumme elämään tarinoiden varassa. Sitten otetaan yhteen, että kumman tarina on parempi, sun vai mun.

Lue lisää

"Todellista totuutta ei kukaan tiedä."

Hämmästyttävän moni palstan uskovista, oikeastaan lähestulkoon kaikki, kylläkin aina väittävät kirkkain silmin tietävänsä aivan ehdottoman varmasti Ainoan Oikean Todellisen Totuuden.

Vaikka eiväthän he voi sitä tietää, aivan kuten sinäkin todistit. Juuri siksi me emme puhu kristintiedosta, vaan kristinuskosta. Juuri siksi me emme puhu jumalatiedosta, vaan jumalauskosta.

kristitty * kirjoitti:

Niin, se on kansallisen tason tarina. Eri tasojen tarinat ovat sisäkkäin kuin maatuska-nuken "kuoret", uloimpina ne suuret tarinat, maailmankatsomuksia kuvaavat ja kokonaisia kulttuureita luovat. Lisäksi sekä samoilla tasoilla että keskenään eri tasoilla tarinat ovat limittäin ja lomittain tai vierekkäin, ja tuosta kaikesta sekasotkusta me sitten kehitämme omat elämännäkemyksemme ja kuvamme maailmasta.
Mikähän lienee kaikkein suurin tarina, uloin "kuori"? Jokin ihmiskunnalle yhteinen, jonka olemassaoloa se ei tiedosta?

Meillä länsimaisessa kulttuurissa kilpailee nyt keskenään kaksi suurta tarinaa, kristinuskoon nojaava ja luonnontieteeseen nojaava, molemmat johdannaistarinoineen. Tuo nujakka näkyypi tällä palstallakin.

Lue lisää

Meillä on tosiaan nuo suuret kertomukset: kristinuskon ja luonnontieteen metanarratiivit.
Mutta tuokin on itsessään yksi suuri tarina: dualismin metakertomus

Mua kiinnostaisi, onko tuon dualistisen metanarratiivin ulkopuolista jäsennysvaihtoehtoa. Postmodernismista ei ehkä ole siihen, se kun hylkää kaikki suuret kertomukset.

Luulon väärtti kirjoitti:

"Todellista totuutta ei kukaan tiedä."

Hämmästyttävän moni palstan uskovista, oikeastaan lähestulkoon kaikki, kylläkin aina väittävät kirkkain silmin tietävänsä aivan ehdottoman varmasti Ainoan Oikean Todellisen Totuuden.

Vaikka eiväthän he voi sitä tietää, aivan kuten sinäkin todistit. Juuri siksi me emme puhu kristintiedosta, vaan kristinuskosta. Juuri siksi me emme puhu jumalatiedosta, vaan jumalauskosta.

Lue lisää

Mutta puhuttepa kuitenkin ylpiästi tieteen tiedosta. Vaikka monta kertaa on osoittautunut kuinka vähäistä se on.

kaarne kirjoitti:

Meillä on tosiaan nuo suuret kertomukset: kristinuskon ja luonnontieteen metanarratiivit.
Mutta tuokin on itsessään yksi suuri tarina: dualismin metakertomus

Mua kiinnostaisi, onko tuon dualistisen metanarratiivin ulkopuolista jäsennysvaihtoehtoa. Postmodernismista ei ehkä ole siihen, se kun hylkää kaikki suuret kertomukset.

Lue lisää

Mä ajattelen tällä hetkellä jotenkin niin, että tässä kulttuurissa kristinuskon tarina on teesi ja luonnontieteen tarina on antiteesi, eikä niistä luultavasti kumpikaan voita, vaan tuloksena on synteesi. Ihmisille kun ei riitä pelkkä järkiusko mutta ei myöskään pelkkä tuonpuoleisiin tuijottelu.
Tuo synteesi olisi kuitenkin alkuperäisasetelman sisäpuolella, sen rajojen määrittämä. Vastakkainasettelu olisi vain sulanut synteesiksi. Sinä katselet sen ulkopuolisia vaihtoehtoja. Onhan niitä nytkin maailmassa monenlaisia uskontoja ja hengellisiä virtauksia, mutta ei-hengellisiä ei kai ole sellaisia, joiden pohjana olisi jokin muu kuin luonnontieteellinen näkemys (tai riippuu kai siitä, miten määritellään hengellinen). Ehkä kaipaat kuitenkin jotakin ihan tuoretta, ainakin minusta sellaiselta vaikuttaa?

Tarinoista me emme mielestäni pääse. Olemme rakentuneet sellaisiksi, että niitä luomme ja niiden varassa elämme. Jos tarinat yritetään poistaa, tilalle luodaan samalla uudet, kuten on luotu luonnontieteen tarina uskontojen tarinoiden tilalle.

prospector kirjoitti:

Mutta puhuttepa kuitenkin ylpiästi tieteen tiedosta. Vaikka monta kertaa on osoittautunut kuinka vähäistä se on.

Vähäinenkin tieto on aina parempi kuin ei mitään tietoa. Siksi tieteen tiedot ovat aina parempia kuin uskontojen täydellinen nollainformaatio.

Ja on muuten aina yhtä surkuhupaisan irvokasta, miten uskova neropatti haukkuu tiedettä kirjoittamalla sähköllä toimivalla tietokoneella maailmanlaajuiseen tietoverkkoon.

Kun kerran tiede on sinusta mitätöntä, niin jatkossa sitten raapustat kaikki viestisi hiilenpalalla vuohennahalle luolassasi nuotion loisteessa, eikö niin. Vai kuvitteleko sinä pelle että tietokoneet ja tietoverkot ja sähköverkot ovat pyhän hengen aikaansaannoksia.

kristitty * kirjoitti:

Mä ajattelen tällä hetkellä jotenkin niin, että tässä kulttuurissa kristinuskon tarina on teesi ja luonnontieteen tarina on antiteesi, eikä niistä luultavasti kumpikaan voita, vaan tuloksena on synteesi. Ihmisille kun ei riitä pelkkä järkiusko mutta ei myöskään pelkkä tuonpuoleisiin tuijottelu.
Tuo synteesi olisi kuitenkin alkuperäisasetelman sisäpuolella, sen rajojen määrittämä. Vastakkainasettelu olisi vain sulanut synteesiksi. Sinä katselet sen ulkopuolisia vaihtoehtoja. Onhan niitä nytkin maailmassa monenlaisia uskontoja ja hengellisiä virtauksia, mutta ei-hengellisiä ei kai ole sellaisia, joiden pohjana olisi jokin muu kuin luonnontieteellinen näkemys (tai riippuu kai siitä, miten määritellään hengellinen). Ehkä kaipaat kuitenkin jotakin ihan tuoretta, ainakin minusta sellaiselta vaikuttaa?

Tarinoista me emme mielestäni pääse. Olemme rakentuneet sellaisiksi, että niitä luomme ja niiden varassa elämme. Jos tarinat yritetään poistaa, tilalle luodaan samalla uudet, kuten on luotu luonnontieteen tarina uskontojen tarinoiden tilalle.

Lue lisää

Olisiko se synteesi semmonen puoliväli-agnostismi, tai ehkä deistinen jumala joka on tavalla tai toisella riittävän rajaton käydäkseen kaikille?


" Ehkä kaipaat kuitenkin jotakin ihan tuoretta, ainakin minusta sellaiselta vaikuttaa?"

Minä en edes tiedä, olisi ihan tuoretta. Mutta ehkä musta tuntuu että dualismi on semmonen metakertomusten metakertomus, joka läpäisee muut kertomukset.
Se asettaa asiat aina vastakkaisiin pooleihin ja koko todellisuus hahmottuu erilaisina vastinpareina: yö ja päivä, valo ja pimeys, mies ja nainen, hyvä ja paha, historia ja tulevaisuus, minä ja muut yms.

Ehkä minä kaipaan ainakin sellaista kertomusta, joka ei noudata tuota juonta.

kaarne kirjoitti:

Olisiko se synteesi semmonen puoliväli-agnostismi, tai ehkä deistinen jumala joka on tavalla tai toisella riittävän rajaton käydäkseen kaikille?


" Ehkä kaipaat kuitenkin jotakin ihan tuoretta, ainakin minusta sellaiselta vaikuttaa?"

Minä en edes tiedä, olisi ihan tuoretta. Mutta ehkä musta tuntuu että dualismi on semmonen metakertomusten metakertomus, joka läpäisee muut kertomukset.
Se asettaa asiat aina vastakkaisiin pooleihin ja koko todellisuus hahmottuu erilaisina vastinpareina: yö ja päivä, valo ja pimeys, mies ja nainen, hyvä ja paha, historia ja tulevaisuus, minä ja muut yms.

Ehkä minä kaipaan ainakin sellaista kertomusta, joka ei noudata tuota juonta.

Lue lisää

Minä en edes tiedä, olisi ihan tuoretta =
Minä en edes tiedä, mikä olisi ihan tuoretta

Uskon tyhmyys kirjoitti:

Vähäinenkin tieto on aina parempi kuin ei mitään tietoa. Siksi tieteen tiedot ovat aina parempia kuin uskontojen täydellinen nollainformaatio.

Ja on muuten aina yhtä surkuhupaisan irvokasta, miten uskova neropatti haukkuu tiedettä kirjoittamalla sähköllä toimivalla tietokoneella maailmanlaajuiseen tietoverkkoon.

Kun kerran tiede on sinusta mitätöntä, niin jatkossa sitten raapustat kaikki viestisi hiilenpalalla vuohennahalle luolassasi nuotion loisteessa, eikö niin. Vai kuvitteleko sinä pelle että tietokoneet ja tietoverkot ja sähköverkot ovat pyhän hengen aikaansaannoksia.

Lue lisää

"Mutta puhuttepa kuitenkin ylpiästi tieteen tiedosta. Vaikka monta kertaa on osoittautunut kuinka vähäistä se on. "

Ainoa asia mitä sinä olet osoittanut on se miten uskomattoman typerä ja ylimielinen sinä olet.

kristitty * kirjoitti:

Mä ajattelen tällä hetkellä jotenkin niin, että tässä kulttuurissa kristinuskon tarina on teesi ja luonnontieteen tarina on antiteesi, eikä niistä luultavasti kumpikaan voita, vaan tuloksena on synteesi. Ihmisille kun ei riitä pelkkä järkiusko mutta ei myöskään pelkkä tuonpuoleisiin tuijottelu.
Tuo synteesi olisi kuitenkin alkuperäisasetelman sisäpuolella, sen rajojen määrittämä. Vastakkainasettelu olisi vain sulanut synteesiksi. Sinä katselet sen ulkopuolisia vaihtoehtoja. Onhan niitä nytkin maailmassa monenlaisia uskontoja ja hengellisiä virtauksia, mutta ei-hengellisiä ei kai ole sellaisia, joiden pohjana olisi jokin muu kuin luonnontieteellinen näkemys (tai riippuu kai siitä, miten määritellään hengellinen). Ehkä kaipaat kuitenkin jotakin ihan tuoretta, ainakin minusta sellaiselta vaikuttaa?

Tarinoista me emme mielestäni pääse. Olemme rakentuneet sellaisiksi, että niitä luomme ja niiden varassa elämme. Jos tarinat yritetään poistaa, tilalle luodaan samalla uudet, kuten on luotu luonnontieteen tarina uskontojen tarinoiden tilalle.

Lue lisää

"Mä ajattelen tällä hetkellä jotenkin niin, että tässä kulttuurissa kristinuskon tarina on teesi ja luonnontieteen tarina on antiteesi"

Ei pidä paikkaansa. Luonnontiede ei ole kiinnostunut kristinuskon tarinasta vaan menee omia polkujaan.

"ote omaan minäänsä ja sielun ( tarkastele sitten vaikka aivokuorta yhtenä moottorin osana ) maailmaan on kehityksen avain parempaan ymmärrykseen. "

Tai sitten ei. Se voi olla myös avain täyden huuhaan omaksumiseen.

Yritysjohtajien leiritulista tulee mieleen Sarasvuon uusi projekti stronghold. En ole ihan päässyt jyvälle asiasta, mutta liittyy leirituliin ja tarinoiden kertomiseen.

http://stronghold.linnake.fi/

kaarne kirjoitti:

Yritysjohtajien leiritulista tulee mieleen Sarasvuon uusi projekti stronghold. En ole ihan päässyt jyvälle asiasta, mutta liittyy leirituliin ja tarinoiden kertomiseen.

http://stronghold.linnake.fi/

Lue lisää

Sarasvuo tuo terveisiä kadotuksesta... oman loistohuvilansa parvekkeelta,
kun muutama miljoona on muuttunut tuhkaksi.


eli kyseessä ovat kyllä leiritulet, mutta markkinointi hieman... paljonkin narsistis egoistista uhriutumista....missä yritetään samaistua lama-asiakkaisiin....minulla on ikävä sinua... ei käytännössä toimi yritysmaailmassa, missä yritetään herätellä loppukuluttajia.... tällainen konsultti joka toimii vain tunnemaailmassa ja sanakikkailuilla.. on ontuva...helposti se sika säkissä vaihtoehto...valitettavasti. Ruotsista Suomeen rekrytoitava ex-ministeri painisi omilla tarinoillaan eri sarjassa....

wind -- kirjoitti:

Sarasvuo tuo terveisiä kadotuksesta... oman loistohuvilansa parvekkeelta,
kun muutama miljoona on muuttunut tuhkaksi.


eli kyseessä ovat kyllä leiritulet, mutta markkinointi hieman... paljonkin narsistis egoistista uhriutumista....missä yritetään samaistua lama-asiakkaisiin....minulla on ikävä sinua... ei käytännössä toimi yritysmaailmassa, missä yritetään herätellä loppukuluttajia.... tällainen konsultti joka toimii vain tunnemaailmassa ja sanakikkailuilla.. on ontuva...helposti se sika säkissä vaihtoehto...valitettavasti. Ruotsista Suomeen rekrytoitava ex-ministeri painisi omilla tarinoillaan eri sarjassa....

Lue lisää

Niin. En esittänyt tätä positiivisena esimerkkinä vaan keissinä, josta se tarinan synnyttäminen näkyy. Sarasvuo myy liikemiehille yhteistä tarinaa, myyttiä johon samaistua. Se on kiinnostavaa juuri siksi, että jos tuo menestyy, niin siinä on aitiopaikka tällaisen todellisuutta jäsentävän tarinan syntyyn, olkoon tarinan "totuusarvo" mikä hyvänsä.

No tämähän on tarina ihan parasta A-luokkaa :-)

"Me kerromme toisillemme narinoita."

Ehkä sinun kannattaisi mennä johonkin hihu-uskovien tilaisuuteen hakemaan vähän spirittiä.

Lisäksi on tarinoita, joilla tarkoituksellisesti yritetään, narinan lisäksi... vahingoittaa
tarinan kuulijaa...

.
Sellainen marinadi ...olkoon sitten narinadi... uusi sana siis...

ertert kirjoitti:

"Me kerromme toisillemme narinoita."

Ehkä sinun kannattaisi mennä johonkin hihu-uskovien tilaisuuteen hakemaan vähän spirittiä.

Hihu-uskovat eivät usko muuhun kuin satuihin. Turha heille on mistään muusta narinoida.

wind -- kirjoitti:

Lisäksi on tarinoita, joilla tarkoituksellisesti yritetään, narinan lisäksi... vahingoittaa
tarinan kuulijaa...

.
Sellainen marinadi ...olkoon sitten narinadi... uusi sana siis...

Lue lisää

Puhut aivan selvästi älykkyyden korkeimmasta muodosta, mitä voi olla olemassa.

Ihmisen oma ateismikin on tarina?
Mulle tuo ajatus kelpaa.

kaarne kirjoitti:

Ihmisen oma ateismikin on tarina?
Mulle tuo ajatus kelpaa.

"Ihmisen oma ateismikin on tarina?"

Tottahan toki. Ainakin siinä mielessä kuinka ihminen tilanteen itselleen ja toisillekin sanoittaa. Yksi kertoo, ettei koskaan ole uskonut, ja toinen kertoo kuinka usko lähti kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tarinaan liittyy aikajana.

A10097 kirjoitti:

"Ihmisen oma ateismikin on tarina?"

Tottahan toki. Ainakin siinä mielessä kuinka ihminen tilanteen itselleen ja toisillekin sanoittaa. Yksi kertoo, ettei koskaan ole uskonut, ja toinen kertoo kuinka usko lähti kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tarinaan liittyy aikajana.

Lue lisää

Tarina edellyttää myös, että siihen sisällytetään asiat, jotka vievät tarinaa eteenpäin ja että siitä karsitaan elemnttejä, jotka hajottavat tarinan eheyttä.

Siksi sillä täytyy olla alku, tarinan kaari ja loppuratkaisu.

kaarne kirjoitti:

Tarina edellyttää myös, että siihen sisällytetään asiat, jotka vievät tarinaa eteenpäin ja että siitä karsitaan elemnttejä, jotka hajottavat tarinan eheyttä.

Siksi sillä täytyy olla alku, tarinan kaari ja loppuratkaisu.

Lue lisää

Ehkä jonkin tarinankerronnan oppikirjan mukaan nuo elementit kannattaa sisällyttää toisille kerrottavaan tarinaan. En muitenkaan usko, etteikö ajattelumme voisi koostua myös paljolti muun tyyppisistä tarinoista.

A10097 kirjoitti:

Ehkä jonkin tarinankerronnan oppikirjan mukaan nuo elementit kannattaa sisällyttää toisille kerrottavaan tarinaan. En muitenkaan usko, etteikö ajattelumme voisi koostua myös paljolti muun tyyppisistä tarinoista.

Lue lisää

Minä olen tässä liikkeellä oppiakseni muilta sellaista mitä en itse tiedä. Joten olisin onnellinen, jos osaisit hahmottaa niitä muun tyyppisiä tarinoita, millaisia ne mielestäsi ovat / voisivat olla.

kaarne kirjoitti:

Minä olen tässä liikkeellä oppiakseni muilta sellaista mitä en itse tiedä. Joten olisin onnellinen, jos osaisit hahmottaa niitä muun tyyppisiä tarinoita, millaisia ne mielestäsi ovat / voisivat olla.

Lue lisää

Ainakin itselläni on pää täynnä tarinoita, joille en pysty hahmottamaan selkeää alkua tai loppua. On esimerkisi mielikuva aikoja sitten kuolleen isoisäni elämästä, jonka ensimmäiset 50-vuotta ovat [minulle] täysin sumeat. Huomista työpäivää ajatellessani minulla on kuva siitä miten se alkaa, mutta muuten se tarina on aivan avoin. On myös tarinoita, joille en kykene hahmottamaan mitään kaarta. Useimmiten ne edustavat fingerporimaista sanaleikkihuumoria. Eli minulla saattaa olla mielikuva ruotsalaisesta solarium & kuntosalista nimeltään FitTan, vaikka ei olekaan mitään kuvaa siitä miten tuo putiikki on laitettu pystyyn tai miten sillä menee.

A10097 kirjoitti:

Ainakin itselläni on pää täynnä tarinoita, joille en pysty hahmottamaan selkeää alkua tai loppua. On esimerkisi mielikuva aikoja sitten kuolleen isoisäni elämästä, jonka ensimmäiset 50-vuotta ovat [minulle] täysin sumeat. Huomista työpäivää ajatellessani minulla on kuva siitä miten se alkaa, mutta muuten se tarina on aivan avoin. On myös tarinoita, joille en kykene hahmottamaan mitään kaarta. Useimmiten ne edustavat fingerporimaista sanaleikkihuumoria. Eli minulla saattaa olla mielikuva ruotsalaisesta solarium & kuntosalista nimeltään FitTan, vaikka ei olekaan mitään kuvaa siitä miten tuo putiikki on laitettu pystyyn tai miten sillä menee.

Lue lisää

Ymmärrän, ehkä, mitä tarkoitat.

Toisaalta, isoisäsi elämän sumeat vuodet voivat ehkä olla oman historiasi (eli tarinasi) hämärä alkukaaos? Tai ylimalkaan osa omaa kertomustasi. En tyrkytä ajatusta henkilökohtaisesti, kunhan pohdin esimerkkiäsi yleisellä tasolla.

Yksittäiset mielikuvat eivät varmaankaan sisällä itsessään mitään kerronnan kaarta, se on totta.

Unethan ovat tavallaan sellaisia kertomuksia, jotka eivät noudata mitään sovinnaista rakennetta.

kaarne kirjoitti:

Ymmärrän, ehkä, mitä tarkoitat.

Toisaalta, isoisäsi elämän sumeat vuodet voivat ehkä olla oman historiasi (eli tarinasi) hämärä alkukaaos? Tai ylimalkaan osa omaa kertomustasi. En tyrkytä ajatusta henkilökohtaisesti, kunhan pohdin esimerkkiäsi yleisellä tasolla.

Yksittäiset mielikuvat eivät varmaankaan sisällä itsessään mitään kerronnan kaarta, se on totta.

Unethan ovat tavallaan sellaisia kertomuksia, jotka eivät noudata mitään sovinnaista rakennetta.

Lue lisää

"Toisaalta, isoisäsi elämän sumeat vuodet voivat ehkä olla oman historiasi (eli tarinasi) hämärä alkukaaos?"

Ainakin isovanhempieni tarinat kytkeytyvät omaan historiaani.

"voisiko olla, että me olemme itse vain yksi tarina? Minä-tarina?"

Ilmeisesti ajattelemme samaa asiaa. MInä ainakin taroitin sanoa, että me kerromme myös itsellemme tarinaa itsestämme: sepitämme persoonallisuuden ja elämäkerran, jossa korostuvat hyvät pyrkimyksemme ja heikommat hetken häivytetään tai selitetään olosuhteiden pakoksi tms. Syntyy minä-tarina, joka jäsentää meitä, mutta ei ole sama kuin oletettu objektiivinen totuus meistä. Kaikkihan tietävät, että kaverin minä-tarinan aukot paistavat kyllä silmään, vaikka kaveri ei itse sitä huomaa tai tiedosta.

kaarne kirjoitti:

"voisiko olla, että me olemme itse vain yksi tarina? Minä-tarina?"

Ilmeisesti ajattelemme samaa asiaa. MInä ainakin taroitin sanoa, että me kerromme myös itsellemme tarinaa itsestämme: sepitämme persoonallisuuden ja elämäkerran, jossa korostuvat hyvät pyrkimyksemme ja heikommat hetken häivytetään tai selitetään olosuhteiden pakoksi tms. Syntyy minä-tarina, joka jäsentää meitä, mutta ei ole sama kuin oletettu objektiivinen totuus meistä. Kaikkihan tietävät, että kaverin minä-tarinan aukot paistavat kyllä silmään, vaikka kaveri ei itse sitä huomaa tai tiedosta.

Lue lisää

Puhumme samasta asiasta...

"Syntyy minä-tarina, joka jäsentää meitä, mutta ei ole sama kuin oletettu objektiivinen totuus meistä."

Samoin syntyy sinä-tarina, joka jäsentää sinua -minun mielestäni. Tilanne on vähän sama kuin ajattelisi, että me emme koskaan kohtaa kenenkään kanssa muutoin kuin näiden tarinoiden kautta. Tai itse luotujen kuvien (itsestä, toisesta ihmisestä) kautta.

Tietty voisi kysyä, että mikä sitten on objektiivinen totuus minusta? Tai sinusta? Siis ilman kuviteltua tarinaa. Onko sellaista?

kaarne kirjoitti:

"voisiko olla, että me olemme itse vain yksi tarina? Minä-tarina?"

Ilmeisesti ajattelemme samaa asiaa. MInä ainakin taroitin sanoa, että me kerromme myös itsellemme tarinaa itsestämme: sepitämme persoonallisuuden ja elämäkerran, jossa korostuvat hyvät pyrkimyksemme ja heikommat hetken häivytetään tai selitetään olosuhteiden pakoksi tms. Syntyy minä-tarina, joka jäsentää meitä, mutta ei ole sama kuin oletettu objektiivinen totuus meistä. Kaikkihan tietävät, että kaverin minä-tarinan aukot paistavat kyllä silmään, vaikka kaveri ei itse sitä huomaa tai tiedosta.

Lue lisää

"MInä ainakin taroitin sanoa, että me kerromme myös itsellemme tarinaa itsestämme: sepitämme persoonallisuuden ja elämäkerran, jossa korostuvat hyvät pyrkimyksemme ja heikommat hetken häivytetään tai selitetään olosuhteiden pakoksi tms."

Henkisesti vahvat ehkä noin tekevät. En sano, että se olisi kaikessa mielessä hyväksi, koska hyppyselliseen omanhännännostoa sisältyy kourallinen epärehellisyyttä. Seurassamme kuitenkin on ihmisiä, joille heikkouksien etsimisestä omassa minässä (ja miksei muidenkin) on tullut itsetarkoitus.

A10097 kirjoitti:

"MInä ainakin taroitin sanoa, että me kerromme myös itsellemme tarinaa itsestämme: sepitämme persoonallisuuden ja elämäkerran, jossa korostuvat hyvät pyrkimyksemme ja heikommat hetken häivytetään tai selitetään olosuhteiden pakoksi tms."

Henkisesti vahvat ehkä noin tekevät. En sano, että se olisi kaikessa mielessä hyväksi, koska hyppyselliseen omanhännännostoa sisältyy kourallinen epärehellisyyttä. Seurassamme kuitenkin on ihmisiä, joille heikkouksien etsimisestä omassa minässä (ja miksei muidenkin) on tullut itsetarkoitus.

Lue lisää

Tuokin on varmaan totta, mutta tarinanhan ei välttämättä tarvitse lainkaan olla positiivinen? Myös negatiivinen tarina on tarina. Varmasti jokaisen lähipiiristä löytyy ihminen, joka kertoo tarinaansa eräänlaisena jatkuvana kärsimysnäytelmänä?

Tai kuten Kaarne viittasi, ehkä tarina auttaa jäsentämään omaa itseä. Negatiivisuus, heikkous, kärsimykset elämässä, väärinkohtelu,viat ja pettymykset- kaikki nuo saattavat kuulua tiettyyn tarinaan. Tai olla jopa nimenomaan se keskeinen elementti, mikä pitää tarinaa kasassa.

Sarcisson kirjoitti:

Tuokin on varmaan totta, mutta tarinanhan ei välttämättä tarvitse lainkaan olla positiivinen? Myös negatiivinen tarina on tarina. Varmasti jokaisen lähipiiristä löytyy ihminen, joka kertoo tarinaansa eräänlaisena jatkuvana kärsimysnäytelmänä?

Tai kuten Kaarne viittasi, ehkä tarina auttaa jäsentämään omaa itseä. Negatiivisuus, heikkous, kärsimykset elämässä, väärinkohtelu,viat ja pettymykset- kaikki nuo saattavat kuulua tiettyyn tarinaan. Tai olla jopa nimenomaan se keskeinen elementti, mikä pitää tarinaa kasassa.

Lue lisää

"Myös negatiivinen tarina on tarina."

Allekirjoitan kaiken kirjoittamasi. Kaarne kuitenkin puhui siitä, että korostaisimme tarinoissamme hyviä pyrkimyksiämme, ja häivyttäisimme huonompia. Sitä pyrin kommentoimaan.

Sarcisson kirjoitti:

Puhumme samasta asiasta...

"Syntyy minä-tarina, joka jäsentää meitä, mutta ei ole sama kuin oletettu objektiivinen totuus meistä."

Samoin syntyy sinä-tarina, joka jäsentää sinua -minun mielestäni. Tilanne on vähän sama kuin ajattelisi, että me emme koskaan kohtaa kenenkään kanssa muutoin kuin näiden tarinoiden kautta. Tai itse luotujen kuvien (itsestä, toisesta ihmisestä) kautta.

Tietty voisi kysyä, että mikä sitten on objektiivinen totuus minusta? Tai sinusta? Siis ilman kuviteltua tarinaa. Onko sellaista?

Lue lisää

Tämä on kyllä sen kysymyksen ytimessä, joka tämän aloituksen kirvoitti.

Riippumatta siitä, ajattelemmeko pieniä henkilötason kertomuksia, mikronarratiiveja, vai suurinmpia kertomuksia, makronarratiiveja, niin itse tapamme hahmottaa todellisuutta estää "objektiivisen totuuden" löytämisen tai hahmottamisen.

Mulle herää kysymys, onko objekltiivinen totuus jonkinlainen välttämättömyys, tai jotenkin pakollinen päämäärä ja jos on, niin minkä kannalta. Vai riittääkö, että pystytään kertomaan riittävän toimiva tarina. Sellainen, joka saa asiat näyttämään sisäisesti loogisilta tai joka luo riittävän yhtenäisen jatkumon, että sen varassa voi toimia??

A10097 kirjoitti:

"Myös negatiivinen tarina on tarina."

Allekirjoitan kaiken kirjoittamasi. Kaarne kuitenkin puhui siitä, että korostaisimme tarinoissamme hyviä pyrkimyksiämme, ja häivyttäisimme huonompia. Sitä pyrin kommentoimaan.

Lue lisää

Minä allekirjoitan kommenttinne, sekä Sarcissonin, että A10097:n.

Toki myös negatiivinen tarina on tarina ja niitä on olemassa. Yritin lähinnä vain kuvauilla tyyppitapausta, miten henkilökohtaista tarinaa sepitetään myös itselle. Itse tarina voi toki olla erilainen kuin kuvailemani.

kaarne kirjoitti:

Tämä on kyllä sen kysymyksen ytimessä, joka tämän aloituksen kirvoitti.

Riippumatta siitä, ajattelemmeko pieniä henkilötason kertomuksia, mikronarratiiveja, vai suurinmpia kertomuksia, makronarratiiveja, niin itse tapamme hahmottaa todellisuutta estää "objektiivisen totuuden" löytämisen tai hahmottamisen.

Mulle herää kysymys, onko objekltiivinen totuus jonkinlainen välttämättömyys, tai jotenkin pakollinen päämäärä ja jos on, niin minkä kannalta. Vai riittääkö, että pystytään kertomaan riittävän toimiva tarina. Sellainen, joka saa asiat näyttämään sisäisesti loogisilta tai joka luo riittävän yhtenäisen jatkumon, että sen varassa voi toimia??

Lue lisää

"itse tapamme hahmottaa todellisuutta estää "objektiivisen totuuden" löytämisen tai hahmottamisen."

Eikö tapamme hahmottaa todellisuutta perustu juuri tarinoihin? Se, mitä ajattelemme maailmasta tai jostakusta ihmisestä -eli tarinat, vaikuttaa siihen mitä havainnoimme ja mitä ajattelemme siitä havainnosta?

"onko objekltiivinen totuus jonkinlainen välttämättömyys, tai jotenkin pakollinen päämäärä ja jos on, niin minkä kannalta."

Entä jos kysyy toisinpäin? Onko itse tarina jokin välttämättömyys? Kuten itsekin tuossa sanot, toimiva tarina saa asiat näyttämään sisäisesti loogisilta, mutta suhteessa mihin? Todellisuuteen vai toisiin tarinoihin?

Sarcisson kirjoitti:

"itse tapamme hahmottaa todellisuutta estää "objektiivisen totuuden" löytämisen tai hahmottamisen."

Eikö tapamme hahmottaa todellisuutta perustu juuri tarinoihin? Se, mitä ajattelemme maailmasta tai jostakusta ihmisestä -eli tarinat, vaikuttaa siihen mitä havainnoimme ja mitä ajattelemme siitä havainnosta?

"onko objekltiivinen totuus jonkinlainen välttämättömyys, tai jotenkin pakollinen päämäärä ja jos on, niin minkä kannalta."

Entä jos kysyy toisinpäin? Onko itse tarina jokin välttämättömyys? Kuten itsekin tuossa sanot, toimiva tarina saa asiat näyttämään sisäisesti loogisilta, mutta suhteessa mihin? Todellisuuteen vai toisiin tarinoihin?

Lue lisää

Tulee tarve mainita, että minä en tiedä mistä puhun :-) Yritän ajatella aika vierasta asiaa ja keksutelen juuri saadakseni uusia eväitä ajatteluun. Joten kiitos tästä mahdollisuudesta!

Siitä tässä nyt ollaan samaamieltä, että tapamme hahmottaa todellisuutta perustuu juuri tarinoihin. Ok.

Sitten kun kysytään, että onko itse tarina jokin välttämättömyys, niin mihin päädytään?

Onko vastaus, että meidän tulisi jotenkin muuttaa koko ihmiskunnan tapaa lähestyä todellisuutta, muuttaa ikäänkuin lajinsisäinen (mahdollisesti geneettinen) kognitiivinen järjestelmä toiseksi?
Vai mikä olisi vaihtoehto narratiiviselle todellisuuden hahmottamiselle? Puhdas eksistenttinen tajuamnen? Eikö se ole suunnilleen sama, mitä mystikot sanovat mystiseksi kokemukseksi?

kaarne kirjoitti:

Tulee tarve mainita, että minä en tiedä mistä puhun :-) Yritän ajatella aika vierasta asiaa ja keksutelen juuri saadakseni uusia eväitä ajatteluun. Joten kiitos tästä mahdollisuudesta!

Siitä tässä nyt ollaan samaamieltä, että tapamme hahmottaa todellisuutta perustuu juuri tarinoihin. Ok.

Sitten kun kysytään, että onko itse tarina jokin välttämättömyys, niin mihin päädytään?

Onko vastaus, että meidän tulisi jotenkin muuttaa koko ihmiskunnan tapaa lähestyä todellisuutta, muuttaa ikäänkuin lajinsisäinen (mahdollisesti geneettinen) kognitiivinen järjestelmä toiseksi?
Vai mikä olisi vaihtoehto narratiiviselle todellisuuden hahmottamiselle? Puhdas eksistenttinen tajuamnen? Eikö se ole suunnilleen sama, mitä mystikot sanovat mystiseksi kokemukseksi?

Lue lisää

Ehkä ei tarvitse mennä mystiikan puolelle, vaan pärjätään ihan arkielämän jutuilla?

On kohtuullisen helppoa huomata, miten tarinat vaikuttaa siihen havainnointiin vähänkin tarkkailemalla itseään melkein missä tahansa tilanteessa. Kun vaikkapa lukee jonkun kommenttia täällä, niin jo parin rivin jälkeen ne tarinat alkavat vaikuttaa. Alkaa ajatella: tuo on väärin/oikein, pidän/en pidä, hyvä/huono jne.

Eli käytännössä alkaa automaattisesti vertaamaan toisen tarinaa omaan tarinaansa.

Tilanne on sama missä tahansa havainnossa. On aistien tuottama kuva jostain ja alamme samantien täyttää sitä havaintoa omilla oletuksillamme ja yleensä tunnepitoisilla käsityksillämme jostain - siis tarinoilla. Ikäänkuin valokuva, jonka päälle valotetaan uudestaan oman tarinamme elementit. Aina siihen asti kunnes alkuperäinen kuva on kokonaan kadonnut tai se on ainakin totaalisesti erilainen. Emme siis näe enää sitä mitä oikeasti tapahtui vaan oman tulkintamme siitä mitä tapahtui. Pätee myös siihen Minä-tarinaan, eikö totta?

Ja pidämme tätä uutta kuvaa parhaiten todellisuutta vastaavana, koska se on meidän mielestämme loogisesti toimivin? Siis suhteessa tarinoihin, joiden pohjalta arvioimme ja analysoimme kaikkea?

Kognitiviinen järjestelmä on se, mitä se on. Siihen emme voi kauheasti suoraan vaikuttaa. Mutta voimmeko vaikuttaa siihen, miksi ja miten valotamme sen valokuvan uusiksi?

Sarcisson kirjoitti:

Ehkä ei tarvitse mennä mystiikan puolelle, vaan pärjätään ihan arkielämän jutuilla?

On kohtuullisen helppoa huomata, miten tarinat vaikuttaa siihen havainnointiin vähänkin tarkkailemalla itseään melkein missä tahansa tilanteessa. Kun vaikkapa lukee jonkun kommenttia täällä, niin jo parin rivin jälkeen ne tarinat alkavat vaikuttaa. Alkaa ajatella: tuo on väärin/oikein, pidän/en pidä, hyvä/huono jne.

Eli käytännössä alkaa automaattisesti vertaamaan toisen tarinaa omaan tarinaansa.

Tilanne on sama missä tahansa havainnossa. On aistien tuottama kuva jostain ja alamme samantien täyttää sitä havaintoa omilla oletuksillamme ja yleensä tunnepitoisilla käsityksillämme jostain - siis tarinoilla. Ikäänkuin valokuva, jonka päälle valotetaan uudestaan oman tarinamme elementit. Aina siihen asti kunnes alkuperäinen kuva on kokonaan kadonnut tai se on ainakin totaalisesti erilainen. Emme siis näe enää sitä mitä oikeasti tapahtui vaan oman tulkintamme siitä mitä tapahtui. Pätee myös siihen Minä-tarinaan, eikö totta?

Ja pidämme tätä uutta kuvaa parhaiten todellisuutta vastaavana, koska se on meidän mielestämme loogisesti toimivin? Siis suhteessa tarinoihin, joiden pohjalta arvioimme ja analysoimme kaikkea?

Kognitiviinen järjestelmä on se, mitä se on. Siihen emme voi kauheasti suoraan vaikuttaa. Mutta voimmeko vaikuttaa siihen, miksi ja miten valotamme sen valokuvan uusiksi?

Lue lisää

On mukava lukea tekstiäsi, joka järjestää omia ajatuksiani eri tavalla. Selkeämmiksi.

Niin, olen puutteellisella tiedollani samaa mieltä. Muodostamme maailmasta jatkuvasti tarinoita ja sovitamme ne niin, että ne sopivat jo olemassaoleviin tarinoihin. Maailmasta ikäänkuin muodostuu yhteen sopivien tarinoiden verkko, jolla on yhteyksiä todellisuuteen, mutta jossa verkossa sen sisäinen logiikka on ehkä tärkeämpi kuin vastaavuus todellisuuteen.

Emme ilmaisesti voi mitään tälle hahmotustavalle, jos se on ihmislajin kognitiivinen rakenne.

Olen yrittänyt pohtia vastausta kysymykseesi, voimmeko vaikuttaa siihen, miten rakennamme näitä tarinoita. Mulla ei ole siihen vastausta. En keksi muuta kuin laimean toiveen "tietoisuuden kasvattamisesta" :-)
_______

Kouluissa puhutaan ja kouluun kohdistetaan toiveita medialukutaidon kasvattamisesta: ihan viimeksi Venäjän informaatio-operaatioiden yhteydessä. MIten auttaa kansalaisia erottamaan Venäjän masinoima disinformaatio todellisesta informaatiosta. Tässä yhteydessä on puhuttu medialukutaitokoulutuksesta. (Tämä oli vain tuore esimerkki. Medialukutaitoa on peräänkuulutettu koko media-alan nopean muuttumisen vuoksi jo vuosia.)

Voisiko samalla tavalla kouluttaa ihmisiä ymmärtämään omaa kognitiivista rakennettaan? Olisiko siinä järkeä?

En tiedä, onko narratiiviset lähestymistavat tieteissä ja koulutuksessa uusi asia, mutta minusta tuntuu, että ne ovat: monet eri tahot tutkivat ja ovat ottaneet koulutusohjelmiin erilaiset narrativiset metodit. En tiedä, onko tällä suoraa tekemistä ihmisten sen kanssa,miten tietoisia ihmiset ovat omista sisäisistä tarinoistaan.

kaarne kirjoitti:

On mukava lukea tekstiäsi, joka järjestää omia ajatuksiani eri tavalla. Selkeämmiksi.

Niin, olen puutteellisella tiedollani samaa mieltä. Muodostamme maailmasta jatkuvasti tarinoita ja sovitamme ne niin, että ne sopivat jo olemassaoleviin tarinoihin. Maailmasta ikäänkuin muodostuu yhteen sopivien tarinoiden verkko, jolla on yhteyksiä todellisuuteen, mutta jossa verkossa sen sisäinen logiikka on ehkä tärkeämpi kuin vastaavuus todellisuuteen.

Emme ilmaisesti voi mitään tälle hahmotustavalle, jos se on ihmislajin kognitiivinen rakenne.

Olen yrittänyt pohtia vastausta kysymykseesi, voimmeko vaikuttaa siihen, miten rakennamme näitä tarinoita. Mulla ei ole siihen vastausta. En keksi muuta kuin laimean toiveen "tietoisuuden kasvattamisesta" :-)
_______

Kouluissa puhutaan ja kouluun kohdistetaan toiveita medialukutaidon kasvattamisesta: ihan viimeksi Venäjän informaatio-operaatioiden yhteydessä. MIten auttaa kansalaisia erottamaan Venäjän masinoima disinformaatio todellisesta informaatiosta. Tässä yhteydessä on puhuttu medialukutaitokoulutuksesta. (Tämä oli vain tuore esimerkki. Medialukutaitoa on peräänkuulutettu koko media-alan nopean muuttumisen vuoksi jo vuosia.)

Voisiko samalla tavalla kouluttaa ihmisiä ymmärtämään omaa kognitiivista rakennettaan? Olisiko siinä järkeä?

En tiedä, onko narratiiviset lähestymistavat tieteissä ja koulutuksessa uusi asia, mutta minusta tuntuu, että ne ovat: monet eri tahot tutkivat ja ovat ottaneet koulutusohjelmiin erilaiset narrativiset metodit. En tiedä, onko tällä suoraa tekemistä ihmisten sen kanssa,miten tietoisia ihmiset ovat omista sisäisistä tarinoistaan.

Lue lisää

"Maailmasta ikäänkuin muodostuu yhteen sopivien tarinoiden verkko, jolla on yhteyksiä todellisuuteen, mutta jossa verkossa sen sisäinen logiikka on ehkä tärkeämpi kuin vastaavuus todellisuuteen."

Me tiedämme tämän jollain tasolla ja sen, että tässä on jotain vikaa. Se paljastuu meidän kielestä: on maailma ja sitten on maailmankuva. Maailma on se mitä todella tapahtuu ja maailmankuva on siitä päässä rakennettu konsepti. Siihen konseptiin liittyvät sitten muut tarinat, omat toiveet ja halut, pelot ja olettamukset. Tästä seuraa, että vaikkapa kahden ihmisen konseptit täysin samasta maailmasta ovat tyystin erilaiset, syntyy erilaiset tarinat (ateismi vs. teismi, liberalismi vs.konservatismi jne,).

Tai toinen esimerkki, minä ja minäkuva. Ensimmäinen on suora kokemus itsestä juuri tällä hetkellä. Miltä mnusta tuntuu, mitä ajattelen juuri nyt jne. Toinen taas on käsitys itsestä, johon sisältyy muistot, toiveet, haaveet ja tietysti -toiset tarinat :minä olen skeptikko, hyvä isä, ammattimies jne. On todellinen, se mitä olen juuri nyt, ja sitten on se tarina itsestä.

Jostain syystä pidämme näitä tarinoita todellisempana kuin sitä mitä itseasiassa tapahtuu? Toiseksi se mitä tapahtuu muuttuu koko ajan, mutta ne tarinat ovat aina fixattuja, ne ovat pysyviä?

Sarcisson kirjoitti:

"Maailmasta ikäänkuin muodostuu yhteen sopivien tarinoiden verkko, jolla on yhteyksiä todellisuuteen, mutta jossa verkossa sen sisäinen logiikka on ehkä tärkeämpi kuin vastaavuus todellisuuteen."

Me tiedämme tämän jollain tasolla ja sen, että tässä on jotain vikaa. Se paljastuu meidän kielestä: on maailma ja sitten on maailmankuva. Maailma on se mitä todella tapahtuu ja maailmankuva on siitä päässä rakennettu konsepti. Siihen konseptiin liittyvät sitten muut tarinat, omat toiveet ja halut, pelot ja olettamukset. Tästä seuraa, että vaikkapa kahden ihmisen konseptit täysin samasta maailmasta ovat tyystin erilaiset, syntyy erilaiset tarinat (ateismi vs. teismi, liberalismi vs.konservatismi jne,).

Tai toinen esimerkki, minä ja minäkuva. Ensimmäinen on suora kokemus itsestä juuri tällä hetkellä. Miltä mnusta tuntuu, mitä ajattelen juuri nyt jne. Toinen taas on käsitys itsestä, johon sisältyy muistot, toiveet, haaveet ja tietysti -toiset tarinat :minä olen skeptikko, hyvä isä, ammattimies jne. On todellinen, se mitä olen juuri nyt, ja sitten on se tarina itsestä.

Jostain syystä pidämme näitä tarinoita todellisempana kuin sitä mitä itseasiassa tapahtuu? Toiseksi se mitä tapahtuu muuttuu koko ajan, mutta ne tarinat ovat aina fixattuja, ne ovat pysyviä?

Lue lisää

Tuohon edelliseen vielä. Ei ole vaikea hoksata, että iso osa vaikka omista sisäisistä ristiriidoista perustuu tuohon. Teen jotain ja vertaan sitä omaan tarinaani. Se ei sovikaan siihen ja minulla on ongelma. Se pitää joko muokata sopivaksi tai minun pitää muuttua siihen tarinaan sopivaksi. Puhumattakaan maailmasta, sitä pitää jatkuvasti tulkita sopimaan tarinaan tai alkaa erilaisilla keinoita muokkaamaan sitä siihen tarinaan. Lopulta vaikka sotimalla, kuten Isis tekee nyt....

Puhuit tuolla ylempänä dualismista, miten kaikki pakotetaan vastakkaisiin pooleihin. Dualismin juuret ovat tässä samassa asiassa. Me kehitämme päässämme konsepteja ja jaamme maailman pieniin osasiin, ja sovitamme ne uudestaan metatarinoihin. Tavallaan jaamme ensin maailman paloihin ja pistämme ne kaikki palat pieniin, ennaltamäärättyihin lokeroihin. Sitten arvioimme niitä lokeroita eri mittareilla (eli sopivatko ne tarinoihin, pääasiassa Minä-tarinaan): hyvä/paha, hyödyllinen/ei-hyödyllinen, pidän/en pidä jne.

Yritän sanoa, että dualismi nousee ihmisestä itsestään ja itsekehittämistämme tarinoista?

Sarcisson kirjoitti:

Tuohon edelliseen vielä. Ei ole vaikea hoksata, että iso osa vaikka omista sisäisistä ristiriidoista perustuu tuohon. Teen jotain ja vertaan sitä omaan tarinaani. Se ei sovikaan siihen ja minulla on ongelma. Se pitää joko muokata sopivaksi tai minun pitää muuttua siihen tarinaan sopivaksi. Puhumattakaan maailmasta, sitä pitää jatkuvasti tulkita sopimaan tarinaan tai alkaa erilaisilla keinoita muokkaamaan sitä siihen tarinaan. Lopulta vaikka sotimalla, kuten Isis tekee nyt....

Puhuit tuolla ylempänä dualismista, miten kaikki pakotetaan vastakkaisiin pooleihin. Dualismin juuret ovat tässä samassa asiassa. Me kehitämme päässämme konsepteja ja jaamme maailman pieniin osasiin, ja sovitamme ne uudestaan metatarinoihin. Tavallaan jaamme ensin maailman paloihin ja pistämme ne kaikki palat pieniin, ennaltamäärättyihin lokeroihin. Sitten arvioimme niitä lokeroita eri mittareilla (eli sopivatko ne tarinoihin, pääasiassa Minä-tarinaan): hyvä/paha, hyödyllinen/ei-hyödyllinen, pidän/en pidä jne.

Yritän sanoa, että dualismi nousee ihmisestä itsestään ja itsekehittämistämme tarinoista?

Lue lisää

Minä en tiedä, mitkä dualismin juuret ovat. Ainakin osittain ne lienevät myös osa meidän kognitiivisen järjestelmän rakennetta: miten hahmotamme maailmaa.

Mulle tule väkisin mieleen luonnonuskontojen maailmankuvat, joissa dualistisilla kuvilla ei käsittääkseni ole ainakaan dominoivaa roolia. Panteistinen käsitys maailmasta ei mielestäni myöskään voi perustua dualismeille.
Nämä käsitykset ovat ymmärrykseni mukaan pikemmin kerroksisia, kuin vastinparillisia.

En tiedä, miten nykyinen tieteellinen maailmankäsitys suhtautuu dualismiin. Kuvittelen kuitenkin, että tosi-epätosi -dualismi hallitsee koko tieteen harjoittamista, se on ikään kuin kudottu tieteen metodin rakenteeseen. En sano, etteikö se olisi ihan asiallista :-) On vaikea kuvitella tiedettä, jolla ei olisi selkeää käsitystä tosi-epätosi-akselista...
Toisaalta, eikö tiedeyhteisö pitkälti ajattele, että todellisuus on yksi? Silloin on jotenkin vaikea rakentaa dualistisia asetelmia.

Mua kiinnostaisi kyllä nähdä kulttuuri, joka perustuisi esim. kaiken pohjimmaiselle ykseydelle, erottelevan dualismin tai yleensä analyyttisen erottelun sijasta.
En tiedä, onko sellaista ja olisiko se edes mahdollinen. Mutta se olisi kuitenkin erilainen metatarina kuin nämä nykyiset?

kaarne kirjoitti:

Minä en tiedä, mitkä dualismin juuret ovat. Ainakin osittain ne lienevät myös osa meidän kognitiivisen järjestelmän rakennetta: miten hahmotamme maailmaa.

Mulle tule väkisin mieleen luonnonuskontojen maailmankuvat, joissa dualistisilla kuvilla ei käsittääkseni ole ainakaan dominoivaa roolia. Panteistinen käsitys maailmasta ei mielestäni myöskään voi perustua dualismeille.
Nämä käsitykset ovat ymmärrykseni mukaan pikemmin kerroksisia, kuin vastinparillisia.

En tiedä, miten nykyinen tieteellinen maailmankäsitys suhtautuu dualismiin. Kuvittelen kuitenkin, että tosi-epätosi -dualismi hallitsee koko tieteen harjoittamista, se on ikään kuin kudottu tieteen metodin rakenteeseen. En sano, etteikö se olisi ihan asiallista :-) On vaikea kuvitella tiedettä, jolla ei olisi selkeää käsitystä tosi-epätosi-akselista...
Toisaalta, eikö tiedeyhteisö pitkälti ajattele, että todellisuus on yksi? Silloin on jotenkin vaikea rakentaa dualistisia asetelmia.

Mua kiinnostaisi kyllä nähdä kulttuuri, joka perustuisi esim. kaiken pohjimmaiselle ykseydelle, erottelevan dualismin tai yleensä analyyttisen erottelun sijasta.
En tiedä, onko sellaista ja olisiko se edes mahdollinen. Mutta se olisi kuitenkin erilainen metatarina kuin nämä nykyiset?

Lue lisää

"Ainakin osittain ne lienevät myös osa meidän kognitiivisen järjestelmän rakennetta: miten hahmotamme maailmaa."

Pitää paikkaansa, ne ovat sidoksissa. Mutta tässä saattaa ollla juuri se "virhe" mikä tapahtuu?

Jos ottaa yksinkertaisen näköhavainnon? Silmän kautta tulee signaali aivoihin, joka jaetaan eri aivojen osille analysoitavaksi - ns. erotellaan informaatiota. Yksi osa tunnistaa värejä, yksi muotoja jne. Näistä rakentuu aivojen malli, missä tilassa maailma tällä hetkellä on. Tämä on kognitiivinen järjestelmä puhtaana.

Mutta se mitä tapahtuu seuraavaksi on se, että oma tilamme, oletuksemme, muistiin perustuvat reaktiot -kaikki tämä liitetään tähän malliin.

Tätä tarkoitin uudelleenvalottamisella. Se kuva ei ole enää puhdas vaan muokkaamme siitä itse tarinoihimme sopivan kuvan, yleensä edes tiedostamatta sitä että teemme niin. Tämä ei ole enää puhdasta kognitiviista järjestelmä, vaan olemme lisänneet oman tulkinnan ja merkityksen siihen kuvaan. Nämä omat tulkintani ja itseantamani merkitykset aiheuttavat sen, että näen asiat dualistisesti -suhteessa itseeni ja omiin tarinoihini.

Katsomme siis tavallaan vääristynyttä kuvaa maailmasta. Ja tämä aiheuttaa sen, että seuraavaksi reagoimme siihen vääristyneeseen kuvaan, emme todellisuuteen.

Pelko on hyvä esimerkki. Kun väistän jotain kohti tulevaa, se on puhdas fyysinen reaktio todellisuuteen. Kun taas pelkään jotain -vaikka maailmanloppua, niin se on reaktio omassa päässäni olevaan kuvitteelliseen malliin maailmasta. Se ei ole enää sidoksissa todellisuuteen millään tavalla. Reagoin tarinaan, en mihinkään todelliseen.

Ongelma ei ole oikeastaan tarinoissa, vaan siinä että pidämme niitä todellisempina kuin todellisuus. Pidämme kuvaa maailmasta todellisempana kuin maailmaa. Pidämme minäkuvaa todellisempana kuin sitä, mitä todella olemme.

Ja tämä johtaa väistämättä ristiriitoihin itsessämme ja ihmisten välillä, eikö totta?

Sarcisson kirjoitti:

"Ainakin osittain ne lienevät myös osa meidän kognitiivisen järjestelmän rakennetta: miten hahmotamme maailmaa."

Pitää paikkaansa, ne ovat sidoksissa. Mutta tässä saattaa ollla juuri se "virhe" mikä tapahtuu?

Jos ottaa yksinkertaisen näköhavainnon? Silmän kautta tulee signaali aivoihin, joka jaetaan eri aivojen osille analysoitavaksi - ns. erotellaan informaatiota. Yksi osa tunnistaa värejä, yksi muotoja jne. Näistä rakentuu aivojen malli, missä tilassa maailma tällä hetkellä on. Tämä on kognitiivinen järjestelmä puhtaana.

Mutta se mitä tapahtuu seuraavaksi on se, että oma tilamme, oletuksemme, muistiin perustuvat reaktiot -kaikki tämä liitetään tähän malliin.

Tätä tarkoitin uudelleenvalottamisella. Se kuva ei ole enää puhdas vaan muokkaamme siitä itse tarinoihimme sopivan kuvan, yleensä edes tiedostamatta sitä että teemme niin. Tämä ei ole enää puhdasta kognitiviista järjestelmä, vaan olemme lisänneet oman tulkinnan ja merkityksen siihen kuvaan. Nämä omat tulkintani ja itseantamani merkitykset aiheuttavat sen, että näen asiat dualistisesti -suhteessa itseeni ja omiin tarinoihini.

Katsomme siis tavallaan vääristynyttä kuvaa maailmasta. Ja tämä aiheuttaa sen, että seuraavaksi reagoimme siihen vääristyneeseen kuvaan, emme todellisuuteen.

Pelko on hyvä esimerkki. Kun väistän jotain kohti tulevaa, se on puhdas fyysinen reaktio todellisuuteen. Kun taas pelkään jotain -vaikka maailmanloppua, niin se on reaktio omassa päässäni olevaan kuvitteelliseen malliin maailmasta. Se ei ole enää sidoksissa todellisuuteen millään tavalla. Reagoin tarinaan, en mihinkään todelliseen.

Ongelma ei ole oikeastaan tarinoissa, vaan siinä että pidämme niitä todellisempina kuin todellisuus. Pidämme kuvaa maailmasta todellisempana kuin maailmaa. Pidämme minäkuvaa todellisempana kuin sitä, mitä todella olemme.

Ja tämä johtaa väistämättä ristiriitoihin itsessämme ja ihmisten välillä, eikö totta?

Lue lisää

"Toisaalta, eikö tiedeyhteisö pitkälti ajattele, että todellisuus on yksi?"

Ei välttämättä, tuo on enemmän metafyysinen olettamus.Tai jos ajattelet, että kaikissa asioissa on olemassa jokin juttu sisällä , joka yhdistää kaikki asiat toisiinsa.

Tuo tosi/epätosi tulee Aristoteleelta, Kreikasta. Kutsutaan sitä vaikka klassiseksi logiikaksi. Tieteen puolella tuo on kyseenalaistettu vahvasti kvanttifysiikassa. Se ei nimittäin päde siellä enää. Alkeishiukkanen näyttää olevan useammassa tilassa tietyissä tilanteissa yhtäaikaisesti. Silloin ei voida enää sanoa joko/tai, useammat lauseet ovat yhtäaikaa totta ja epätotta.

Mutta voidaan toisella tavalla sanoa, että tieteessäkin on ainakin tulkintoja siitä, että maailma on jollain tavalla yksi tai ainakin erottamaton kokonaisuus. Ehkä osin tuosta edellisestä. Sen sijaan, että asiat nähtäisiin dualistisesti erillisinä substansseina, ne nähdään toisiinsa jatkuvasti vaikuttavina todennäköisyyksinä.

Voisi kutsua termillä Interconnected? Tarkkaan ottaen siinä ei ole pohjimmaista ykseyttä vaan keskinäisten vuorovaikutusten muodostama monimutkainen verkko. Tuolla verkolla ei ole mitään keskipistettä ja jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, joko suoraan tai välillisesti. Tämä on tyystin erilainen maailmankuva kuin useimmissa uskonnoissa, vanhoissa tieteen malleissa ja ensiajatuksella siksi vaikea hahmottaa. Mutta se on mielenkiintoinen hypoteesi...

Sarcisson kirjoitti:

"Ainakin osittain ne lienevät myös osa meidän kognitiivisen järjestelmän rakennetta: miten hahmotamme maailmaa."

Pitää paikkaansa, ne ovat sidoksissa. Mutta tässä saattaa ollla juuri se "virhe" mikä tapahtuu?

Jos ottaa yksinkertaisen näköhavainnon? Silmän kautta tulee signaali aivoihin, joka jaetaan eri aivojen osille analysoitavaksi - ns. erotellaan informaatiota. Yksi osa tunnistaa värejä, yksi muotoja jne. Näistä rakentuu aivojen malli, missä tilassa maailma tällä hetkellä on. Tämä on kognitiivinen järjestelmä puhtaana.

Mutta se mitä tapahtuu seuraavaksi on se, että oma tilamme, oletuksemme, muistiin perustuvat reaktiot -kaikki tämä liitetään tähän malliin.

Tätä tarkoitin uudelleenvalottamisella. Se kuva ei ole enää puhdas vaan muokkaamme siitä itse tarinoihimme sopivan kuvan, yleensä edes tiedostamatta sitä että teemme niin. Tämä ei ole enää puhdasta kognitiviista järjestelmä, vaan olemme lisänneet oman tulkinnan ja merkityksen siihen kuvaan. Nämä omat tulkintani ja itseantamani merkitykset aiheuttavat sen, että näen asiat dualistisesti -suhteessa itseeni ja omiin tarinoihini.

Katsomme siis tavallaan vääristynyttä kuvaa maailmasta. Ja tämä aiheuttaa sen, että seuraavaksi reagoimme siihen vääristyneeseen kuvaan, emme todellisuuteen.

Pelko on hyvä esimerkki. Kun väistän jotain kohti tulevaa, se on puhdas fyysinen reaktio todellisuuteen. Kun taas pelkään jotain -vaikka maailmanloppua, niin se on reaktio omassa päässäni olevaan kuvitteelliseen malliin maailmasta. Se ei ole enää sidoksissa todellisuuteen millään tavalla. Reagoin tarinaan, en mihinkään todelliseen.

Ongelma ei ole oikeastaan tarinoissa, vaan siinä että pidämme niitä todellisempina kuin todellisuus. Pidämme kuvaa maailmasta todellisempana kuin maailmaa. Pidämme minäkuvaa todellisempana kuin sitä, mitä todella olemme.

Ja tämä johtaa väistämättä ristiriitoihin itsessämme ja ihmisten välillä, eikö totta?

Lue lisää

Minä olen ajatellut, että kognitiivisessa järjestelmässä on input, prosessointi ja myös output, eli se tapa millä koostamme informaatiosta merkityksellisiä tulkintoja, on myös osa kognitiivista järjestelmää.

Evoluutio on kehittänyt meille ominaisuuksia, jotka välttämättä vastaavat todellisuuden ominaisuuksiin. Mutta evoluutio ei sinänsä tavoittele parasta mahdollista tulosta: sille kelpaa "riittävän hyvä".
Joten mitä tahansa "virheitä" kognitiivisessa järjestelmässämme lieneekään, se on riittävän hyvä niihin tarkoituksiin joihin se on kehittynyt, eikö? Mutta se ei taroita, että se olisi kehittynyt tuottamaan mahdollisimman objektiivista tietoa todellisuudesta, vaan sitä, että se on kehittynyt tuottamaan ihmislajille menestystä resurssikilpailussa.

Mulla ei ole tietoa, missä vaiheessa meidän kognitiivinen järjestelmä on kehittynyt siihen muotoon, joka sillä nyt on, mutta tuskin se on radikaalisti muuttunut viimeisten muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana.

Tavoittelen ajatusta, että kulttuurievoluutio (tieteellinen kulttuuri esim.) on ajanut tavallaan kognitiivisen järjestelmämme ohi: vaikka kykenemme varsin monimutkaisiin operaatioihin abstraktistikin, niin koko systeemiä ei ole luotu siihen tarkoitukseen, vaan johonkin hyvin erilaisia kykyjä vaativaan todellisuuteen.
Sosiaalisilla lajeilla sosiaalisen todellisuuden hallinta lienee ihan tärkeimpiä asioita. Voisiko tarinallisuus olla tavallaan kehittynyt sosiaalisen todellisuuden hallitsemiseen: sosiaalisten jatkumoiden ja tilanteiden tulkiksi?
Sehän on asia, jossa objektiiviset faktat eivät välttämättä ole pääroolissa, vaan esim. odotukset eri toimijoiden motiiveista, suhteista jne. ovat hyvin tärkeitä todellisuuden osia?

kaarne kirjoitti:

Minä olen ajatellut, että kognitiivisessa järjestelmässä on input, prosessointi ja myös output, eli se tapa millä koostamme informaatiosta merkityksellisiä tulkintoja, on myös osa kognitiivista järjestelmää.

Evoluutio on kehittänyt meille ominaisuuksia, jotka välttämättä vastaavat todellisuuden ominaisuuksiin. Mutta evoluutio ei sinänsä tavoittele parasta mahdollista tulosta: sille kelpaa "riittävän hyvä".
Joten mitä tahansa "virheitä" kognitiivisessa järjestelmässämme lieneekään, se on riittävän hyvä niihin tarkoituksiin joihin se on kehittynyt, eikö? Mutta se ei taroita, että se olisi kehittynyt tuottamaan mahdollisimman objektiivista tietoa todellisuudesta, vaan sitä, että se on kehittynyt tuottamaan ihmislajille menestystä resurssikilpailussa.

Mulla ei ole tietoa, missä vaiheessa meidän kognitiivinen järjestelmä on kehittynyt siihen muotoon, joka sillä nyt on, mutta tuskin se on radikaalisti muuttunut viimeisten muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana.

Tavoittelen ajatusta, että kulttuurievoluutio (tieteellinen kulttuuri esim.) on ajanut tavallaan kognitiivisen järjestelmämme ohi: vaikka kykenemme varsin monimutkaisiin operaatioihin abstraktistikin, niin koko systeemiä ei ole luotu siihen tarkoitukseen, vaan johonkin hyvin erilaisia kykyjä vaativaan todellisuuteen.
Sosiaalisilla lajeilla sosiaalisen todellisuuden hallinta lienee ihan tärkeimpiä asioita. Voisiko tarinallisuus olla tavallaan kehittynyt sosiaalisen todellisuuden hallitsemiseen: sosiaalisten jatkumoiden ja tilanteiden tulkiksi?
Sehän on asia, jossa objektiiviset faktat eivät välttämättä ole pääroolissa, vaan esim. odotukset eri toimijoiden motiiveista, suhteista jne. ovat hyvin tärkeitä todellisuuden osia?

Lue lisää

"Sehän on asia, jossa objektiiviset faktat eivät välttämättä ole pääroolissa, vaan esim. odotukset eri toimijoiden motiiveista, suhteista jne. ovat hyvin tärkeitä todellisuuden osia?"

Hyvä, ollaan asian ytimessä. Ovatko ne todellisuuden osia ja ovatko ne minun todellisuudesta tekemäni tarinan osia?

Minä haluan sinun ajattelevan jotain ja suutun sinulle, koska et ajattelekaan niin. Olen siis vihainen sinulle, koska et ole samaa mieltä kanssani. En lopulta pidä sinusta lainkaan, koska et ole samanlainen kuin minä. Noin esimerkkinä....

Kummasta silloin puhutaan? Todellisuudesta vai minun tarinastani? Abstraktiosta vai siitä, mikä on totta?

Sarcisson kirjoitti:

"Sehän on asia, jossa objektiiviset faktat eivät välttämättä ole pääroolissa, vaan esim. odotukset eri toimijoiden motiiveista, suhteista jne. ovat hyvin tärkeitä todellisuuden osia?"

Hyvä, ollaan asian ytimessä. Ovatko ne todellisuuden osia ja ovatko ne minun todellisuudesta tekemäni tarinan osia?

Minä haluan sinun ajattelevan jotain ja suutun sinulle, koska et ajattelekaan niin. Olen siis vihainen sinulle, koska et ole samaa mieltä kanssani. En lopulta pidä sinusta lainkaan, koska et ole samanlainen kuin minä. Noin esimerkkinä....

Kummasta silloin puhutaan? Todellisuudesta vai minun tarinastani? Abstraktiosta vai siitä, mikä on totta?

Lue lisää

Niin, mullahan ei ole vastausta tähän.

Paras mihin pystyn, on sanoa, että myös omat pelkomme, toiveemme ja tarinamme ovat osa kokemuksellista todellisuuttamme.

Ehkä tämä latistuu toiveeksi siitä, että kukin pyrkisi olemaan tietoinen omista tarinoistaan: niitä joita itse sepittää ja niistä, joiden sisällä elää. Ja epäilisi aina ensisijaisesti omaa objektiivisuuttaan, jos/kun on tietoinen siitä, että elää joka tapauksessa eri tasoisissa tarinoissa.

Onko sulla ehdottaa jotain konkreettisempaa?

kaarne kirjoitti:

Niin, mullahan ei ole vastausta tähän.

Paras mihin pystyn, on sanoa, että myös omat pelkomme, toiveemme ja tarinamme ovat osa kokemuksellista todellisuuttamme.

Ehkä tämä latistuu toiveeksi siitä, että kukin pyrkisi olemaan tietoinen omista tarinoistaan: niitä joita itse sepittää ja niistä, joiden sisällä elää. Ja epäilisi aina ensisijaisesti omaa objektiivisuuttaan, jos/kun on tietoinen siitä, että elää joka tapauksessa eri tasoisissa tarinoissa.

Onko sulla ehdottaa jotain konkreettisempaa?

Lue lisää

"Ehkä tämä latistuu toiveeksi siitä, että kukin pyrkisi olemaan tietoinen omista tarinoistaan"

Eikö tuossa ole ihan hyvä lähtökohta, mitä ehdotat? Jos me elämme tarinoissa, niin ensimmäinen käytännön seikka on kai juuri tuo eli huomata itse, että se on ihan totta. Se on fakta. Me teemme sitä koko ajan, jokaisessa tilanteessa. Vääntelemme todellisuutta vastaamaan omia odotuksia ja toiveita. Tai vääntelemme itseämme tai muita ihmisiä. Ja kun se ei onnistu, niin ottaa pannuun, surettaa tai jotain muuta...joka sitten koetaan henkilökohtaisena kärsimyksenä....

Jos se taas on fakta, niin mitä sille voi tehdä? Olettaen tietysti, että on tajunnut tekevänsä sitä ja todella haluaa tehdä sille jotain? Koska se tulee minun sisältäni, niin se vastaus löytyy myös sieltä. Sama asia kuin missä tahansa muussa. On ongelma, niin ensin täytyy selvittää mistä se ongelma tulee. Ensimmäinen askel?

Jos se tulee minusta, niin minun pitää tutkia itseäni? Miksi minä teen näin? Tutkia itseään: miksi nyt tuntuu tältä, miksi oikeastaan ajattelen näin, mistä tämä tarina tulee, tarvitsenko sitä tarinaa oikeasti lainkan, onko tämä uskomus vai onko tämä todella totta jne...Olla tietoinen itsestään ja tutkia itseään, olisiko se jonkinlainen toinen askel?

Sarcisson kirjoitti:

"Ehkä tämä latistuu toiveeksi siitä, että kukin pyrkisi olemaan tietoinen omista tarinoistaan"

Eikö tuossa ole ihan hyvä lähtökohta, mitä ehdotat? Jos me elämme tarinoissa, niin ensimmäinen käytännön seikka on kai juuri tuo eli huomata itse, että se on ihan totta. Se on fakta. Me teemme sitä koko ajan, jokaisessa tilanteessa. Vääntelemme todellisuutta vastaamaan omia odotuksia ja toiveita. Tai vääntelemme itseämme tai muita ihmisiä. Ja kun se ei onnistu, niin ottaa pannuun, surettaa tai jotain muuta...joka sitten koetaan henkilökohtaisena kärsimyksenä....

Jos se taas on fakta, niin mitä sille voi tehdä? Olettaen tietysti, että on tajunnut tekevänsä sitä ja todella haluaa tehdä sille jotain? Koska se tulee minun sisältäni, niin se vastaus löytyy myös sieltä. Sama asia kuin missä tahansa muussa. On ongelma, niin ensin täytyy selvittää mistä se ongelma tulee. Ensimmäinen askel?

Jos se tulee minusta, niin minun pitää tutkia itseäni? Miksi minä teen näin? Tutkia itseään: miksi nyt tuntuu tältä, miksi oikeastaan ajattelen näin, mistä tämä tarina tulee, tarvitsenko sitä tarinaa oikeasti lainkan, onko tämä uskomus vai onko tämä todella totta jne...Olla tietoinen itsestään ja tutkia itseään, olisiko se jonkinlainen toinen askel?

Lue lisää

Joo...

Kova homma itse kullekin. Omien tarinoiden tunnistaminen.

kaarne kirjoitti:

Joo...

Kova homma itse kullekin. Omien tarinoiden tunnistaminen.

Mikäs sitten on se "todellisuus", johon niitä omia tarinoita vertaa? Ympäristön tarinat vai omat uudet tarinat tilalle?
Jos sosiaalisia suhteita ajatellaan, niin kai todellisuutta on ainakin se, miten nuo toiset itse asiat kokevat ja mitä he niistä ajattelevat, eikä se, miten minä luulen tai toivon heidän ajattelevan ja kokevan.

kristitty * kirjoitti:

Mikäs sitten on se "todellisuus", johon niitä omia tarinoita vertaa? Ympäristön tarinat vai omat uudet tarinat tilalle?
Jos sosiaalisia suhteita ajatellaan, niin kai todellisuutta on ainakin se, miten nuo toiset itse asiat kokevat ja mitä he niistä ajattelevat, eikä se, miten minä luulen tai toivon heidän ajattelevan ja kokevan.

Lue lisää

Eihän me voida hylätä meidän tapoja hahmottaa todellisuutta? Siitä se soppa syntyisi.
Mun yksinkertainen ajatus liittyy siihen havaintoon, että me näytämme kykenevän havaitsemaan muiden ihmisten tarinat, sen miten he tiedostamattaankin elävät tarinoita tosiksi, mutta emme tunnista omia tarinoitamme.

En tiedä, onko objektiivisen todellisuuden erottaminen todellisuustarinoista edes mahdollista. Siksi puhunkin siitä, että pitäisi edes oivaltaa elävnsä ja kertovansa tarinoita, hyväksyä oman todellisuuskäsityksen ehdollinen luonne. Sekin auttaisi monessa kohdin näkemään muiden tarinoiden oikeutus.

kaarne kirjoitti:

Eihän me voida hylätä meidän tapoja hahmottaa todellisuutta? Siitä se soppa syntyisi.
Mun yksinkertainen ajatus liittyy siihen havaintoon, että me näytämme kykenevän havaitsemaan muiden ihmisten tarinat, sen miten he tiedostamattaankin elävät tarinoita tosiksi, mutta emme tunnista omia tarinoitamme.

En tiedä, onko objektiivisen todellisuuden erottaminen todellisuustarinoista edes mahdollista. Siksi puhunkin siitä, että pitäisi edes oivaltaa elävnsä ja kertovansa tarinoita, hyväksyä oman todellisuuskäsityksen ehdollinen luonne. Sekin auttaisi monessa kohdin näkemään muiden tarinoiden oikeutus.

Lue lisää

En usko, että pystyisimme hahmottamaan todellista todellisuutta. Ei meidän aistit ja aivot siihen riitä. Joudumme liikkumaan niiden rajojen sisällä, joiden yli resursseillamme ei pääse. Ajattelinkin vain suhteellista todellisuutta, sellaista, jonka kykenemme tajuamaan, ja jonka väärin arvioiminen hankaloittaa ja ehkä vahingoittaa elämää.

Tuo, että näkee muiden tarinat mutta ei omaansa, riippuu mielestäni paljon siitä, millaisissa olosuhteissa on elänyt ja elää. Jos on elänyt aina ns. valtakulttuurin keskellä ja jakanut sen näkemykset, ei yleensä huomaa sitä tarinaksi, vaan pitää sitä todellisuutena. Vähemmistöihin kuuluvat oppivat yleensä jo lapsina sen, että on useamman kuin yhdenlaisia tapoja tulkita maailmaa ja elämää. Siinä joutuu sitten aikuistuessaan tai viimeistään aikuisena kysymään, mikä minun tarinani on, ja haluanko pitää sen, ja jos, niin miksi. Toinen mahdollisuus on vetää säkki päähänsä ja olla ajattelematta, ja monet tekevät niin.

kristitty * kirjoitti:

En usko, että pystyisimme hahmottamaan todellista todellisuutta. Ei meidän aistit ja aivot siihen riitä. Joudumme liikkumaan niiden rajojen sisällä, joiden yli resursseillamme ei pääse. Ajattelinkin vain suhteellista todellisuutta, sellaista, jonka kykenemme tajuamaan, ja jonka väärin arvioiminen hankaloittaa ja ehkä vahingoittaa elämää.

Tuo, että näkee muiden tarinat mutta ei omaansa, riippuu mielestäni paljon siitä, millaisissa olosuhteissa on elänyt ja elää. Jos on elänyt aina ns. valtakulttuurin keskellä ja jakanut sen näkemykset, ei yleensä huomaa sitä tarinaksi, vaan pitää sitä todellisuutena. Vähemmistöihin kuuluvat oppivat yleensä jo lapsina sen, että on useamman kuin yhdenlaisia tapoja tulkita maailmaa ja elämää. Siinä joutuu sitten aikuistuessaan tai viimeistään aikuisena kysymään, mikä minun tarinani on, ja haluanko pitää sen, ja jos, niin miksi. Toinen mahdollisuus on vetää säkki päähänsä ja olla ajattelematta, ja monet tekevät niin.

Lue lisää

Me nähdään aina muiden tarinat selvemmin kuin omamme, tilanteestamme riippumatta. Niin luulen.
Toki valtakulttuuri on ikäänkuin ilma jota hengitämme ja jonka poikki liikumme. Me näemme kuinka rapu nimenoman taivalta meren pohjalla, mutta emme miellä että itse kävelemme samalla tavalla ilmameren pohjalla. Se on ympäröinyt meitä aina, emmekä ole siitä erityisen tietoisia.
Mutta vähemmistöt ovat ehkä aina eläneet marginaalissa ja ne laativat siitä omat tarinansa, jotka eivät ole sen todempia, kuin valtakulttuurinkaan tarinat. Ne vain auttavat vähemmistöjä nivomaan itsensä paremmin suurempiin tarinoihin ja yksilötasolla auttavat henkilökohtaisen tarinan nivomisessa oman vähemmistön ja maailman historialliseen tarinaan jne.

Luulen, että kovat luonnontieteet ovat saaneet läpi oman todellisuustarinansa niin, että kun aletaan puhua sosiaalisesta todellisuudesta, näille narratiivien merkityksille ei ehkä osata antaa sellaista painoarvoa kuin pitäisi. Yhteiskuntatieteissäkin etsitään mitattavaa faktaa, vaikka suuri osa yhteiskunnallisesta todellisuudesta saattaa toteutua narratiivien ehdoin.
Hmm. Yhteiskuntatieteissä kyllä puhutaan ja käytetään narratiivista tulkintaa, mutta ehkä kyse onkin siitä, että tämä lähestymistapa ei saavuta yleistä tietoisuutta: tiede käsitetään mediassakin luonnontieteellisen narratiivin kautta.
No, tämä on irtoheitto, jonka olen valmis perumaan heti kun joku asiasta jotain tietää.

kaarne kirjoitti:

Me nähdään aina muiden tarinat selvemmin kuin omamme, tilanteestamme riippumatta. Niin luulen.
Toki valtakulttuuri on ikäänkuin ilma jota hengitämme ja jonka poikki liikumme. Me näemme kuinka rapu nimenoman taivalta meren pohjalla, mutta emme miellä että itse kävelemme samalla tavalla ilmameren pohjalla. Se on ympäröinyt meitä aina, emmekä ole siitä erityisen tietoisia.
Mutta vähemmistöt ovat ehkä aina eläneet marginaalissa ja ne laativat siitä omat tarinansa, jotka eivät ole sen todempia, kuin valtakulttuurinkaan tarinat. Ne vain auttavat vähemmistöjä nivomaan itsensä paremmin suurempiin tarinoihin ja yksilötasolla auttavat henkilökohtaisen tarinan nivomisessa oman vähemmistön ja maailman historialliseen tarinaan jne.

Luulen, että kovat luonnontieteet ovat saaneet läpi oman todellisuustarinansa niin, että kun aletaan puhua sosiaalisesta todellisuudesta, näille narratiivien merkityksille ei ehkä osata antaa sellaista painoarvoa kuin pitäisi. Yhteiskuntatieteissäkin etsitään mitattavaa faktaa, vaikka suuri osa yhteiskunnallisesta todellisuudesta saattaa toteutua narratiivien ehdoin.
Hmm. Yhteiskuntatieteissä kyllä puhutaan ja käytetään narratiivista tulkintaa, mutta ehkä kyse onkin siitä, että tämä lähestymistapa ei saavuta yleistä tietoisuutta: tiede käsitetään mediassakin luonnontieteellisen narratiivin kautta.
No, tämä on irtoheitto, jonka olen valmis perumaan heti kun joku asiasta jotain tietää.

Lue lisää

Vähemmistöjen ja valtakulttuurin ero on siinä, että valtakulttuurin tarinan sisäistäneet pitävät vähemmistöjen tarinoita outoina, väärinä tai korrektisti erilaisina, mutta kuitenkin (usein huomaamattaan) tavallaan alisteisina "oikealle" eli valtakulttuurin tarinalle. He pitävät niitä sellaisina, joita ei tarvitse todella noteerata. Vähemmistöihin kuuluvien taas on pakko noteerata valtakulttuurin tarina ja elää paljossa sen ehtojen mukaan, ja siitä syystä heille kehittyy jo lapsista lähtien vahvempi suhteellisuudentaju erilaisten elämännäkemysten suhteen kuin valtaväestölle. Näin väitän. Tämä muuten lienee sosiaalitieteissäkin todettu asia.

Mulla on erään asian suhteen ongelma. Se ei liity ainakaan suoraan kristinuskoon. Tunnen siinä nimittäin oman tarinani, mutta en tunne muiden tarinaa, joka on heille aika lailla yhteinen, ja vaikka olen yrittänyt kysellä, he eivät osaa vastata tai heitä ei kiinnosta, koska asia on heille liian itsestäänselvä. Tässä on kyse nimenomaan kulttuurieroista, kulttuuri"tarinoista", ja tuo etten tunne muiden tarinaa, hankaloittaa monia asioita.
Kerroin tämän vain siksi, koska halusin tuoda esille, ettei ole vain niin päin että näkisi muiden tarinat mutta ei omaansa, vaan yhtälailla asetelma on usein päinvastainen.

Tuo on totta, että luonnontieteen menetelmät ja asenteet omaksutaan usein sellaiseenkin, mihin ne eivät sovi. Luin joskus kirjaläpyskän, jonka nimi oli "Aikamme kaksi kulttuuria". Se oli painettu muistaakseni 70-luvulla, ja silloin vielä luonnontieteellinen ja humanistinen kulttuuri olivat kai melko tasavertaiset, mutta nykyään luonnontieteellinen jyrää liiaksi alleen muun, mistä sitten todellisuuskuvat vääristyvät väkisin.

kristitty * kirjoitti:

Vähemmistöjen ja valtakulttuurin ero on siinä, että valtakulttuurin tarinan sisäistäneet pitävät vähemmistöjen tarinoita outoina, väärinä tai korrektisti erilaisina, mutta kuitenkin (usein huomaamattaan) tavallaan alisteisina "oikealle" eli valtakulttuurin tarinalle. He pitävät niitä sellaisina, joita ei tarvitse todella noteerata. Vähemmistöihin kuuluvien taas on pakko noteerata valtakulttuurin tarina ja elää paljossa sen ehtojen mukaan, ja siitä syystä heille kehittyy jo lapsista lähtien vahvempi suhteellisuudentaju erilaisten elämännäkemysten suhteen kuin valtaväestölle. Näin väitän. Tämä muuten lienee sosiaalitieteissäkin todettu asia.

Mulla on erään asian suhteen ongelma. Se ei liity ainakaan suoraan kristinuskoon. Tunnen siinä nimittäin oman tarinani, mutta en tunne muiden tarinaa, joka on heille aika lailla yhteinen, ja vaikka olen yrittänyt kysellä, he eivät osaa vastata tai heitä ei kiinnosta, koska asia on heille liian itsestäänselvä. Tässä on kyse nimenomaan kulttuurieroista, kulttuuri"tarinoista", ja tuo etten tunne muiden tarinaa, hankaloittaa monia asioita.
Kerroin tämän vain siksi, koska halusin tuoda esille, ettei ole vain niin päin että näkisi muiden tarinat mutta ei omaansa, vaan yhtälailla asetelma on usein päinvastainen.

Tuo on totta, että luonnontieteen menetelmät ja asenteet omaksutaan usein sellaiseenkin, mihin ne eivät sovi. Luin joskus kirjaläpyskän, jonka nimi oli "Aikamme kaksi kulttuuria". Se oli painettu muistaakseni 70-luvulla, ja silloin vielä luonnontieteellinen ja humanistinen kulttuuri olivat kai melko tasavertaiset, mutta nykyään luonnontieteellinen jyrää liiaksi alleen muun, mistä sitten todellisuuskuvat vääristyvät väkisin.

Lue lisää

Löysin hätäpäissäni noista kahdesta kulttuurista tällaisen artikkelin, vaikka en tiedä, liittykö se nyt tähän ketjuun enää tarpeeksi. Itse en ole sitä vielä lukenut.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/987/mich.htm

kristitty * kirjoitti:

Löysin hätäpäissäni noista kahdesta kulttuurista tällaisen artikkelin, vaikka en tiedä, liittykö se nyt tähän ketjuun enää tarpeeksi. Itse en ole sitä vielä lukenut.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/987/mich.htm

Lue lisää

Lukaisin artikkelin ja minusta se liittyy hyvinkin tähän ketjuun ja olisipa siinä ainesta omaksikin aloitukseksi.
Niin iso aihe, että en nopeasti osaa kommentoida, kiitän vain linkistä, jonka tallensin myös itselleni, nettiosoitteena ja myös henkisenä lisäarvona.

kristitty * kirjoitti:

Vähemmistöjen ja valtakulttuurin ero on siinä, että valtakulttuurin tarinan sisäistäneet pitävät vähemmistöjen tarinoita outoina, väärinä tai korrektisti erilaisina, mutta kuitenkin (usein huomaamattaan) tavallaan alisteisina "oikealle" eli valtakulttuurin tarinalle. He pitävät niitä sellaisina, joita ei tarvitse todella noteerata. Vähemmistöihin kuuluvien taas on pakko noteerata valtakulttuurin tarina ja elää paljossa sen ehtojen mukaan, ja siitä syystä heille kehittyy jo lapsista lähtien vahvempi suhteellisuudentaju erilaisten elämännäkemysten suhteen kuin valtaväestölle. Näin väitän. Tämä muuten lienee sosiaalitieteissäkin todettu asia.

Mulla on erään asian suhteen ongelma. Se ei liity ainakaan suoraan kristinuskoon. Tunnen siinä nimittäin oman tarinani, mutta en tunne muiden tarinaa, joka on heille aika lailla yhteinen, ja vaikka olen yrittänyt kysellä, he eivät osaa vastata tai heitä ei kiinnosta, koska asia on heille liian itsestäänselvä. Tässä on kyse nimenomaan kulttuurieroista, kulttuuri"tarinoista", ja tuo etten tunne muiden tarinaa, hankaloittaa monia asioita.
Kerroin tämän vain siksi, koska halusin tuoda esille, ettei ole vain niin päin että näkisi muiden tarinat mutta ei omaansa, vaan yhtälailla asetelma on usein päinvastainen.

Tuo on totta, että luonnontieteen menetelmät ja asenteet omaksutaan usein sellaiseenkin, mihin ne eivät sovi. Luin joskus kirjaläpyskän, jonka nimi oli "Aikamme kaksi kulttuuria". Se oli painettu muistaakseni 70-luvulla, ja silloin vielä luonnontieteellinen ja humanistinen kulttuuri olivat kai melko tasavertaiset, mutta nykyään luonnontieteellinen jyrää liiaksi alleen muun, mistä sitten todellisuuskuvat vääristyvät väkisin.

Lue lisää

Olen toki samaa mieltä kanssasi valtakulttuurin ja vähemmistöjen suhteesta asiassa. Ajattelin vähän eri kantilta, mutta toki tuokin on mielestäni totta, mitä sanot.

kristitty * kirjoitti:

Mikäs sitten on se "todellisuus", johon niitä omia tarinoita vertaa? Ympäristön tarinat vai omat uudet tarinat tilalle?
Jos sosiaalisia suhteita ajatellaan, niin kai todellisuutta on ainakin se, miten nuo toiset itse asiat kokevat ja mitä he niistä ajattelevat, eikä se, miten minä luulen tai toivon heidän ajattelevan ja kokevan.

Lue lisää

Otan alempaan yhden mukaan,

"En usko, että pystyisimme hahmottamaan todellista todellisuutta. Ei meidän aistit ja aivot siihen riitä. "

Tämäkin on metatarina. Hyvä esimerkki siitä miten jokin tarina blokkaa vaihtoehtoiset mahdollisuudet yhdellä lauseella.

"Mikäs sitten on se "todellisuus", johon niitä omia tarinoita vertaa? Ympäristön tarinat vai omat uudet tarinat tilalle?"

Kysymys on väärinpäin. Todellisuus on suora havainto ja kokemus siitä. Mutta me väritämme itsellemme tulkinnan siitä jonkin tarinan pohjalta. Tuo tarina on pysyvä. Todellisuus puolestaan muuttuu koko ajan. Sen takia kaikkiin tarinoihin kohdistuu jatkuva muutospaine, koko ajan. Mutta me emme halua hyväksyä sitä. Me pidämme tarinaa todellisena, emme todellisuutta. Me haluamme mieluummin elää siinä tarinassa (omissa uskomuksissamme) kuin siinä muuttuvassa todellisuudessa.

Kysymys ei ole siitä millä tarinalla nykyiset korvataan. Kysymys on siitä, miksi teemme näin? Vaikka huomaamme, että tämä aiheuttaa ongelmia koko ajan? Ja jakaa ihmisiä toisiaan vastaan?

Miksi elämme tarinassa (spekulaatioissa, tulkinnoissa, uskomuksissa?) mieluummin kuin todellisuudessa?

Mutta jätän ajatuksen ilmaan, jatkakaa....

Sarcisson kirjoitti:

Otan alempaan yhden mukaan,

"En usko, että pystyisimme hahmottamaan todellista todellisuutta. Ei meidän aistit ja aivot siihen riitä. "

Tämäkin on metatarina. Hyvä esimerkki siitä miten jokin tarina blokkaa vaihtoehtoiset mahdollisuudet yhdellä lauseella.

"Mikäs sitten on se "todellisuus", johon niitä omia tarinoita vertaa? Ympäristön tarinat vai omat uudet tarinat tilalle?"

Kysymys on väärinpäin. Todellisuus on suora havainto ja kokemus siitä. Mutta me väritämme itsellemme tulkinnan siitä jonkin tarinan pohjalta. Tuo tarina on pysyvä. Todellisuus puolestaan muuttuu koko ajan. Sen takia kaikkiin tarinoihin kohdistuu jatkuva muutospaine, koko ajan. Mutta me emme halua hyväksyä sitä. Me pidämme tarinaa todellisena, emme todellisuutta. Me haluamme mieluummin elää siinä tarinassa (omissa uskomuksissamme) kuin siinä muuttuvassa todellisuudessa.

Kysymys ei ole siitä millä tarinalla nykyiset korvataan. Kysymys on siitä, miksi teemme näin? Vaikka huomaamme, että tämä aiheuttaa ongelmia koko ajan? Ja jakaa ihmisiä toisiaan vastaan?

Miksi elämme tarinassa (spekulaatioissa, tulkinnoissa, uskomuksissa?) mieluummin kuin todellisuudessa?

Mutta jätän ajatuksen ilmaan, jatkakaa....

Lue lisää

Sinulla on tuollainen todellisuutta koskeva tarina. :) Tarinamme siitä ovat siis erilaiset.

kristitty * kirjoitti:

Sinulla on tuollainen todellisuutta koskeva tarina. :) Tarinamme siitä ovat siis erilaiset.

Ei ystäväni, tässä kohtaa olet valitettavasti totaalisen väärässä. Toivottavasti huomaat sen itse jonain päivänä.

Sarcisson kirjoitti:

Otan alempaan yhden mukaan,

"En usko, että pystyisimme hahmottamaan todellista todellisuutta. Ei meidän aistit ja aivot siihen riitä. "

Tämäkin on metatarina. Hyvä esimerkki siitä miten jokin tarina blokkaa vaihtoehtoiset mahdollisuudet yhdellä lauseella.

"Mikäs sitten on se "todellisuus", johon niitä omia tarinoita vertaa? Ympäristön tarinat vai omat uudet tarinat tilalle?"

Kysymys on väärinpäin. Todellisuus on suora havainto ja kokemus siitä. Mutta me väritämme itsellemme tulkinnan siitä jonkin tarinan pohjalta. Tuo tarina on pysyvä. Todellisuus puolestaan muuttuu koko ajan. Sen takia kaikkiin tarinoihin kohdistuu jatkuva muutospaine, koko ajan. Mutta me emme halua hyväksyä sitä. Me pidämme tarinaa todellisena, emme todellisuutta. Me haluamme mieluummin elää siinä tarinassa (omissa uskomuksissamme) kuin siinä muuttuvassa todellisuudessa.

Kysymys ei ole siitä millä tarinalla nykyiset korvataan. Kysymys on siitä, miksi teemme näin? Vaikka huomaamme, että tämä aiheuttaa ongelmia koko ajan? Ja jakaa ihmisiä toisiaan vastaan?

Miksi elämme tarinassa (spekulaatioissa, tulkinnoissa, uskomuksissa?) mieluummin kuin todellisuudessa?

Mutta jätän ajatuksen ilmaan, jatkakaa....

Lue lisää

"Positiivisen psykologian tarkoituksena on tutkia ihmisen voimavaroja ja vahvoja puolia ja hengellisyys on yksi näistä. Positiivinen psykologia keskittyy siis psyykkisesti suhteellisen hyväkuntoisen ihmisen persoonallisuuden kehitykseen. Vaillant katsookin, että evoluution aikana ihminen on kehittynyt hengelliseksi ihmiseksi ja tämän vuoksi uskonnolla on edelleen positiivinen paikkansa ihmisen elämässä. Hän kuitenkin erottaa hengellisyyden kirkollisesta toiminnasta ja dogmaattisesta uskonnosta. 

Hengellisyys ja uskonnollisuus dogmaattisessa mielessä eroavat toisistaan Vaillantin mukaan neurologisella tasolla, sillä niistä huolehtivat eri aivoalueet. Hengellisyydessä on kyse positiivisista tunteista kuten rakkaudesta, uskosta, toivosta, ilosta, anteeksiannosta ja mystisestä kokemuksesta. Nämä syntyvät Vaillantin mukaan limbisessä järjestelmässä ja ovat evoluution tulosta. Positiiviset tunteet ovat hänen mukaansa auttaneet lasten kasvattamisessa ja sosiaalisissa suhteissa, mikä on edistänyt niiden evoluutiota. Evoluutiosta huolimatta Vaillant ei kuitenkaan tyrmää puhetta Jumalasta merkityksettömäksi. Hengellisyyden Vaillant määritteleekin mystisen kokemuksen lisäksi "positiivisten tunteiden liimaksi, joka sitoo ihmisiä yhteen".

Vaillantin teos on tieteellinen vastaus uskontokriitikoille, jotka ovat heittäneet lapsen menemään pesuveden mukana. Onkin suuri sääli, että uskontokriitikot kannustavat unohtamaan hengellisyyden eli yhden ihmisen positiivisimmista psyykkisistä ilmiöistä. Tällainen menetys näkyy koko kulttuurin tasolla. "

http://edmund.vuodatus.net/lue/2010/01/vaillantin-uskonnon-puolustus

todellisuutta vai mitä? kirjoitti:

"Positiivisen psykologian tarkoituksena on tutkia ihmisen voimavaroja ja vahvoja puolia ja hengellisyys on yksi näistä. Positiivinen psykologia keskittyy siis psyykkisesti suhteellisen hyväkuntoisen ihmisen persoonallisuuden kehitykseen. Vaillant katsookin, että evoluution aikana ihminen on kehittynyt hengelliseksi ihmiseksi ja tämän vuoksi uskonnolla on edelleen positiivinen paikkansa ihmisen elämässä. Hän kuitenkin erottaa hengellisyyden kirkollisesta toiminnasta ja dogmaattisesta uskonnosta. 

Hengellisyys ja uskonnollisuus dogmaattisessa mielessä eroavat toisistaan Vaillantin mukaan neurologisella tasolla, sillä niistä huolehtivat eri aivoalueet. Hengellisyydessä on kyse positiivisista tunteista kuten rakkaudesta, uskosta, toivosta, ilosta, anteeksiannosta ja mystisestä kokemuksesta. Nämä syntyvät Vaillantin mukaan limbisessä järjestelmässä ja ovat evoluution tulosta. Positiiviset tunteet ovat hänen mukaansa auttaneet lasten kasvattamisessa ja sosiaalisissa suhteissa, mikä on edistänyt niiden evoluutiota. Evoluutiosta huolimatta Vaillant ei kuitenkaan tyrmää puhetta Jumalasta merkityksettömäksi. Hengellisyyden Vaillant määritteleekin mystisen kokemuksen lisäksi "positiivisten tunteiden liimaksi, joka sitoo ihmisiä yhteen".

Vaillantin teos on tieteellinen vastaus uskontokriitikoille, jotka ovat heittäneet lapsen menemään pesuveden mukana. Onkin suuri sääli, että uskontokriitikot kannustavat unohtamaan hengellisyyden eli yhden ihmisen positiivisimmista psyykkisistä ilmiöistä. Tällainen menetys näkyy koko kulttuurin tasolla. "

http://edmund.vuodatus.net/lue/2010/01/vaillantin-uskonnon-puolustus

Lue lisää

Lueskelin Edmundin artikkelin ja googlasin Vaillantia muutenkin hieman. Huomiota herätti, että hänestä ei ole oikeastaan mitään suomeksi, paitsi joillakin kristityillä sivuilla. En tiedä, onko hänen tutkimuksensa jotenkin dumattu vai miksi hän on niin tuntematon.
Englanninkielinen Wikipedia tunsi hänet kyllä, mutta ei kertonut mitään näistä eri aivolohkoihin sijoittuvista uskonnollisuuksista. Kovasti palkittu mies joka tapauksessa.

Löysin kuitenkin artikkelin tohtori.fi -sivulta: Positiivinen psykologia käytännössä.
Artikkelissa oli mainio esimerkki, joka sopii mielestäni hyvin aloitukseni teemaan: miten voidaan kertoa tai elää esim. kahta erilaista tarinaa/todellisuutta ihmisen sairaudesta ja terveydestä:

"Toinen tämän alueen edelläkävijä, Harvardin yliopiston psykiatri George E. Vaillant, näkee positiivisen psykologian keinona rohkaista potilaita keskittymään positiivisiin emootioihin ja rakentamaan vahvuuksiaan, täydentäen näin negatiivisiin emootioihin, kuten vihaan ja suruun keskittyvää psykoterapiaa. Puhuessaan äskettäin positiivisesta psykologiasta, Vaillant mainitsi esimerkin psykiatrien ja kliinisten psykologien käyttämästä psykiatrian perusoppikirjasta. Hänen mukaansa tämä oppikirja sisältää karkeasti arvioiden miljoona riviä tekstiä, joista tuhansia rivejä on omistettu ahdistukselle sekä masennukselle ja sadat rivit käsittelevät terroria, häpeää, syyllisyyttä ja pelkoa. Vain viidellä oppikirjan rivillä käsitellään toivoa ja vain yhdellä rivillä mainitaan ilokin. Myötätuntoa ja rakkautta ei mainita lainkaan.

Vastustaakseen tätä perinteistä keskittymistä patologiaan, Seligman on yhdessä erään toisen psykologin, Christopher Petersonin kanssa formalisoinut positiivisen psykologian opinkappaleet kirjassaan Character Strengths and Virtues: A Handbook and Classification (CSV), jonka he laativat vastapainoksi mielenterveyden häiriöiden tautiluokitukselle (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Fourth Edition eli DSM-IV). Aivan kuten DSM-IV:ssäkin luokitellaan monenlaisia psykiatrisia häiriöitä, myös CSV:ssä kuvataan yksityiskohtaisesti ja luokitellaan useita vahvuuksia, jotka mahdollistavat ihmisten kukoistuksen. Kirjassa on tunnistettu 24 luonteenvahvuutta, kuten uteliaisuus ja innostuneisuus, järjestettynä kuuden hyveen, kuten viisauden ja rohkeuden perusteella." http://www.tohtori.fi/?page=5575414&id=8220569

Odotan kuitenkin kiinnostuneena lisätietoa tästä Vaillantin esityksestä, jossa "hyvä" ja "paha" hengellisyys sijoittuvat aivoissa eri alueille. Epäilemättä asia selviäisi lukemalla Vaillantin kirja,mutta mulla on nyt niin monta kirjaa listalle nostettuna, että tuskin ennätän tämän kimppuun.

kaarne kirjoitti:

Lueskelin Edmundin artikkelin ja googlasin Vaillantia muutenkin hieman. Huomiota herätti, että hänestä ei ole oikeastaan mitään suomeksi, paitsi joillakin kristityillä sivuilla. En tiedä, onko hänen tutkimuksensa jotenkin dumattu vai miksi hän on niin tuntematon.
Englanninkielinen Wikipedia tunsi hänet kyllä, mutta ei kertonut mitään näistä eri aivolohkoihin sijoittuvista uskonnollisuuksista. Kovasti palkittu mies joka tapauksessa.

Löysin kuitenkin artikkelin tohtori.fi -sivulta: Positiivinen psykologia käytännössä.
Artikkelissa oli mainio esimerkki, joka sopii mielestäni hyvin aloitukseni teemaan: miten voidaan kertoa tai elää esim. kahta erilaista tarinaa/todellisuutta ihmisen sairaudesta ja terveydestä:

"Toinen tämän alueen edelläkävijä, Harvardin yliopiston psykiatri George E. Vaillant, näkee positiivisen psykologian keinona rohkaista potilaita keskittymään positiivisiin emootioihin ja rakentamaan vahvuuksiaan, täydentäen näin negatiivisiin emootioihin, kuten vihaan ja suruun keskittyvää psykoterapiaa. Puhuessaan äskettäin positiivisesta psykologiasta, Vaillant mainitsi esimerkin psykiatrien ja kliinisten psykologien käyttämästä psykiatrian perusoppikirjasta. Hänen mukaansa tämä oppikirja sisältää karkeasti arvioiden miljoona riviä tekstiä, joista tuhansia rivejä on omistettu ahdistukselle sekä masennukselle ja sadat rivit käsittelevät terroria, häpeää, syyllisyyttä ja pelkoa. Vain viidellä oppikirjan rivillä käsitellään toivoa ja vain yhdellä rivillä mainitaan ilokin. Myötätuntoa ja rakkautta ei mainita lainkaan.

Vastustaakseen tätä perinteistä keskittymistä patologiaan, Seligman on yhdessä erään toisen psykologin, Christopher Petersonin kanssa formalisoinut positiivisen psykologian opinkappaleet kirjassaan Character Strengths and Virtues: A Handbook and Classification (CSV), jonka he laativat vastapainoksi mielenterveyden häiriöiden tautiluokitukselle (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Fourth Edition eli DSM-IV). Aivan kuten DSM-IV:ssäkin luokitellaan monenlaisia psykiatrisia häiriöitä, myös CSV:ssä kuvataan yksityiskohtaisesti ja luokitellaan useita vahvuuksia, jotka mahdollistavat ihmisten kukoistuksen. Kirjassa on tunnistettu 24 luonteenvahvuutta, kuten uteliaisuus ja innostuneisuus, järjestettynä kuuden hyveen, kuten viisauden ja rohkeuden perusteella." http://www.tohtori.fi/?page=5575414&id=8220569

Odotan kuitenkin kiinnostuneena lisätietoa tästä Vaillantin esityksestä, jossa "hyvä" ja "paha" hengellisyys sijoittuvat aivoissa eri alueille. Epäilemättä asia selviäisi lukemalla Vaillantin kirja,mutta mulla on nyt niin monta kirjaa listalle nostettuna, että tuskin ennätän tämän kimppuun.

Lue lisää

Sanon tässä nyt ohimennen, että itse olen ajatellut jo kauan että fundamentalistis-dogmaattisilla kristityillä on erilainen aivosysteemi kuin liberaalikristityillä, ja että tuo sama koskee myös ateisteja, siis että heissäkin on tuollaisia fundamentalisteja ja sitten toisenlaisia. En ole suinkaan ainoa joka tuon on käytännössä huomannut. Siis on huomattu, että heillä on tietynlainen tapa ottaa vastaan asiat ja pitää niitä sitten kirjaimellisesti tosina, eikä muunlainen sano heille mitään vaan he pitävät sitä höttönä.

kaarne kirjoitti:

Lueskelin Edmundin artikkelin ja googlasin Vaillantia muutenkin hieman. Huomiota herätti, että hänestä ei ole oikeastaan mitään suomeksi, paitsi joillakin kristityillä sivuilla. En tiedä, onko hänen tutkimuksensa jotenkin dumattu vai miksi hän on niin tuntematon.
Englanninkielinen Wikipedia tunsi hänet kyllä, mutta ei kertonut mitään näistä eri aivolohkoihin sijoittuvista uskonnollisuuksista. Kovasti palkittu mies joka tapauksessa.

Löysin kuitenkin artikkelin tohtori.fi -sivulta: Positiivinen psykologia käytännössä.
Artikkelissa oli mainio esimerkki, joka sopii mielestäni hyvin aloitukseni teemaan: miten voidaan kertoa tai elää esim. kahta erilaista tarinaa/todellisuutta ihmisen sairaudesta ja terveydestä:

"Toinen tämän alueen edelläkävijä, Harvardin yliopiston psykiatri George E. Vaillant, näkee positiivisen psykologian keinona rohkaista potilaita keskittymään positiivisiin emootioihin ja rakentamaan vahvuuksiaan, täydentäen näin negatiivisiin emootioihin, kuten vihaan ja suruun keskittyvää psykoterapiaa. Puhuessaan äskettäin positiivisesta psykologiasta, Vaillant mainitsi esimerkin psykiatrien ja kliinisten psykologien käyttämästä psykiatrian perusoppikirjasta. Hänen mukaansa tämä oppikirja sisältää karkeasti arvioiden miljoona riviä tekstiä, joista tuhansia rivejä on omistettu ahdistukselle sekä masennukselle ja sadat rivit käsittelevät terroria, häpeää, syyllisyyttä ja pelkoa. Vain viidellä oppikirjan rivillä käsitellään toivoa ja vain yhdellä rivillä mainitaan ilokin. Myötätuntoa ja rakkautta ei mainita lainkaan.

Vastustaakseen tätä perinteistä keskittymistä patologiaan, Seligman on yhdessä erään toisen psykologin, Christopher Petersonin kanssa formalisoinut positiivisen psykologian opinkappaleet kirjassaan Character Strengths and Virtues: A Handbook and Classification (CSV), jonka he laativat vastapainoksi mielenterveyden häiriöiden tautiluokitukselle (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Fourth Edition eli DSM-IV). Aivan kuten DSM-IV:ssäkin luokitellaan monenlaisia psykiatrisia häiriöitä, myös CSV:ssä kuvataan yksityiskohtaisesti ja luokitellaan useita vahvuuksia, jotka mahdollistavat ihmisten kukoistuksen. Kirjassa on tunnistettu 24 luonteenvahvuutta, kuten uteliaisuus ja innostuneisuus, järjestettynä kuuden hyveen, kuten viisauden ja rohkeuden perusteella." http://www.tohtori.fi/?page=5575414&id=8220569

Odotan kuitenkin kiinnostuneena lisätietoa tästä Vaillantin esityksestä, jossa "hyvä" ja "paha" hengellisyys sijoittuvat aivoissa eri alueille. Epäilemättä asia selviäisi lukemalla Vaillantin kirja,mutta mulla on nyt niin monta kirjaa listalle nostettuna, että tuskin ennätän tämän kimppuun.

Lue lisää

Näitä aivotutkimuksia löytyy kyllä. Vaikea kuvitella, että jonkun dogmaattista uskontoa noudattavan tappajan aivot näyttäisi samalta kuin meditoivan munkin.

http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/67-vuotias-munkki-on-maailman-onnellisin-ihminen/2751602

%¤¤#"&#&&#& Näppäimistö!!

Aika vaihtaa patterit!

Siis "Elämä"

Vaellustarinoita? Nuotiolla kerrottavaksi. :-)

kaarne kirjoitti:

Vaellustarinoita? Nuotiolla kerrottavaksi. :-)

Nuotiolla kerrottavia tarinoitakin on jos on paljon kokemusta mutta nyky "nuotiotarinat" taitavat olla enemmänkin niitä kun baarissa jokin ukkeli innostuneesti kertoo miten näki Jimi Henrdixin grönä lundissa 60-luvulla.

Mutta jokaisella ihmisellä on historia, ajan myötä se historia muuttuu tarinaksi.