Syy yksinäisyyteeni oli koulukiusaaminen, joka toteutettiin varastamalla minun tavaroita, pilkkaamalla, levittämällä kuulopuheita ja yksin jättämällä. Kakkos-kolmosluokilla oli myös väkivaltaa ja väkivallalla uhkailua, painostusta tietynlaiseen toimintaan, arvon vähättelyä ja lavastamista syylliseksi. Tarkoitukseni ei ole velloa itsesäälissä vaan 1) purkaa itseäni, 2) vaikuttaa siten että mahdollisimman harva joutuisi kokemaan saman paskan, eli levittää tietoa siitä mitä minulle tehtiin ja mitkä olivat seuraukset. Haluan painottaa, että näen itseni selviytyjänä, enkä enää ole aivat niin yksinäinen, joskin sosiaalisia suhteita ja läheisyyttä on yhä liian vähän.
Koulukiusaaminen aiheuttaa yksinäisyyttä kahdella tai kolmellakin eri tavalla. Ensinnäkin kiusaaminen itsessään aiheuttaa yksinäisyyttä, koska kukaan ei uskalla olla kiusatun kaveri pelätessään joutuvansa kiusatuksi. Kuulopuheet ja lavastamiset tekevät ihmisestä pahan, syntipukin ja epäkelvon suuren ihmisjoukon silmissä. Kiusaajat yleensä pyrkivät leimaamaan kiusattua. Toisaalta kiusaaminen saa kiusatun pelkäämään ihmisiä, eivätkä hänen sosiaaliset taitonsa pääse kehittymään. Siksi kiusattu alkaa helposti välttelemään ihmisiä, mikä pahentaa entisestään kierrettä. Myöhemmin voi olla vaikea lähestyä jopa ystävällisen oloisia ikätovereita, sillä entinen kiusattu pelkää ettei kelpaa tai pelkää joutuvansa kiusatuksi. Kiusaaminen johtaakin helposti huonoon itsetuntoon ja masennukseen, jotka estävät sosiaalisen elämän lisäksi myös muuta elämää. Kolmas syy kiusatun ajautumiseen on yhteiskunta. Koulunkäyntiin ei välttämättä kykene panostamaan jos se tuntuu kiusatun mielestä helvetiltä. Tämä johtaa arvosanojen laskemiseen ja huonompaan sijoitukseen jatko-koulutuksessa. Edelleen, huonompi koulutus johtaa huonompaan sosiaaliseen statukseen, joka edelleen lisää riskiä syrjäytyä. Itse näkisin tämän alisuoriutumisena, koska kyseessä ovat kiusatusta riippumattomat syyt. Olen itse menestynyt huomattavasti paremmin kuin peruskoulun pohjalta olisi voinut odottaa. Syy menestykseeni oli ehkä jonkinlainen lahjakkuus (vaikka en voi olla 100% varma) ja se etten ikinä antanut periksi. Kaikki eivät menesty yhtä hyvin.
Siirrytään sitten kiusaamisen seurauksiin. Masennus, huono itsetunto, yksinäisyys, huonot sosiaaliset taidot, vaikeudet päästä elämässä eteenpäin... näitä riittää. Ihminen on siitä vahva eläin, että kivun hän kestää yllättävän hyvin. Mikä tahansa pahoinpitely, henkinen tai fyysinen, ei tunnu enää miltään jos sen on kokenut riittävän monta kertaa. Myöskään ihmisen motivaatio vastata haasteisiin ei välttämättä kuole jos hän näkee mahdollisuuksia edes vähän parempaan tilanteeseen elämässään. Sen sijaan yksinäisyys syö ihmistä sisältä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja tarvitsee muita tuekseen. Kun ihminen jää kokonaan lauman ulkopuolelle hänen elämästään katoaa merkitys. Sitä haluaa tehdä hyvää muille ja auttaa toisia, oppia heiltä ja jakaa heidän kokemuksensa. Yksinäisellä ihmisellä ei ole ketään muita. Itselleni yksinäisyys aiheutti
-Hengenahdistusta, myös fyysistä
-Unettomuutta
-Päänsärkyä
-Masennusta, itsemurha-ajatukset mukaanluettuna
-Äärimmäistä turhautuneisuutta
-Oman arvon menetystä
-Erilaisia pelkotiloja
-Sosiaalisia vammoja, joiden kanssa joudun elämään loppuikäni
-Kaiputa muiden ihmisten luokse
-Surua
Puhun imperfektissä, koska olen päässyt suurimmasta osasta ongelmistani ylitse. En kaikista, sillä kaikkea vahinkoa ei voida ikinä korjata. Yksi suurimmista on elämättä jäänyt lapsuus-nuoruus, joka painaa henkisenä taakkana mielessäni ja synnyttää painajaisia. Masennuksesta pääsin eroon vuosia sitten. Voisin sanoa, että ainoa hyvä asia, jonka eristämiseni aiheutti oli rikkoontumaton taistelutahto mennä läpi harmaan kiven, jopa timantin. Edellä luetellut ongelmat eivät kuitenkaan ole kaikkein vaikeimpia. Sellaiset luonnolliset asiat, kuten rakkaus ja parisuhde, lasten hankkiminen yms. tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kysyn usein itseltä, missä vaiheessa kadotin luottamuksen ihmisiin. En tiedä. Edes tämä ei ole se kaikkein vaikein juttu.
Järkyttävintä on huomata, että kun vihdoin kykenee solmimaan kaverisuhteita, jopa ystävyyttä muiden ihmisten kanssa, näiden hymy hyytyy kun he kuulevat taustastani. Haluaisin ihmisten hymyilevän, sillä ei tämän kuuluisi olla heidän taakkansa. Silti he katsovat minua kuin muukalaista ja heidän kokemuksensa on järkytys. Olen oppinut olemaan positiivinen näiden asioiden kanssa, mutta joka kerta kun näen kanssaihmisteni itkevät osaani, palaavat myös negatiiviset tunteeni. Olen oppinut, että itku ei auta, joten toivoisin etteivät muut ottaisi tätä liian raskaasti.
Kiitos niille, jotka olivat tukenani, vaikka ette voi tästä päätellä kuka olen.
Koulukiusaaminen aiheuttaa yksinäisyyttä kahdella tai kolmellakin eri tavalla. Ensinnäkin kiusaaminen itsessään aiheuttaa yksinäisyyttä, koska kukaan ei uskalla olla kiusatun kaveri pelätessään joutuvansa kiusatuksi. Kuulopuheet ja lavastamiset tekevät ihmisestä pahan, syntipukin ja epäkelvon suuren ihmisjoukon silmissä. Kiusaajat yleensä pyrkivät leimaamaan kiusattua. Toisaalta kiusaaminen saa kiusatun pelkäämään ihmisiä, eivätkä hänen sosiaaliset taitonsa pääse kehittymään. Siksi kiusattu alkaa helposti välttelemään ihmisiä, mikä pahentaa entisestään kierrettä. Myöhemmin voi olla vaikea lähestyä jopa ystävällisen oloisia ikätovereita, sillä entinen kiusattu pelkää ettei kelpaa tai pelkää joutuvansa kiusatuksi. Kiusaaminen johtaakin helposti huonoon itsetuntoon ja masennukseen, jotka estävät sosiaalisen elämän lisäksi myös muuta elämää. Kolmas syy kiusatun ajautumiseen on yhteiskunta. Koulunkäyntiin ei välttämättä kykene panostamaan jos se tuntuu kiusatun mielestä helvetiltä. Tämä johtaa arvosanojen laskemiseen ja huonompaan sijoitukseen jatko-koulutuksessa. Edelleen, huonompi koulutus johtaa huonompaan sosiaaliseen statukseen, joka edelleen lisää riskiä syrjäytyä. Itse näkisin tämän alisuoriutumisena, koska kyseessä ovat kiusatusta riippumattomat syyt. Olen itse menestynyt huomattavasti paremmin kuin peruskoulun pohjalta olisi voinut odottaa. Syy menestykseeni oli ehkä jonkinlainen lahjakkuus (vaikka en voi olla 100% varma) ja se etten ikinä antanut periksi. Kaikki eivät menesty yhtä hyvin.
Siirrytään sitten kiusaamisen seurauksiin. Masennus, huono itsetunto, yksinäisyys, huonot sosiaaliset taidot, vaikeudet päästä elämässä eteenpäin... näitä riittää. Ihminen on siitä vahva eläin, että kivun hän kestää yllättävän hyvin. Mikä tahansa pahoinpitely, henkinen tai fyysinen, ei tunnu enää miltään jos sen on kokenut riittävän monta kertaa. Myöskään ihmisen motivaatio vastata haasteisiin ei välttämättä kuole jos hän näkee mahdollisuuksia edes vähän parempaan tilanteeseen elämässään. Sen sijaan yksinäisyys syö ihmistä sisältä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja tarvitsee muita tuekseen. Kun ihminen jää kokonaan lauman ulkopuolelle hänen elämästään katoaa merkitys. Sitä haluaa tehdä hyvää muille ja auttaa toisia, oppia heiltä ja jakaa heidän kokemuksensa. Yksinäisellä ihmisellä ei ole ketään muita. Itselleni yksinäisyys aiheutti
-Hengenahdistusta, myös fyysistä
-Unettomuutta
-Päänsärkyä
-Masennusta, itsemurha-ajatukset mukaanluettuna
-Äärimmäistä turhautuneisuutta
-Oman arvon menetystä
-Erilaisia pelkotiloja
-Sosiaalisia vammoja, joiden kanssa joudun elämään loppuikäni
-Kaiputa muiden ihmisten luokse
-Surua
Puhun imperfektissä, koska olen päässyt suurimmasta osasta ongelmistani ylitse. En kaikista, sillä kaikkea vahinkoa ei voida ikinä korjata. Yksi suurimmista on elämättä jäänyt lapsuus-nuoruus, joka painaa henkisenä taakkana mielessäni ja synnyttää painajaisia. Masennuksesta pääsin eroon vuosia sitten. Voisin sanoa, että ainoa hyvä asia, jonka eristämiseni aiheutti oli rikkoontumaton taistelutahto mennä läpi harmaan kiven, jopa timantin. Edellä luetellut ongelmat eivät kuitenkaan ole kaikkein vaikeimpia. Sellaiset luonnolliset asiat, kuten rakkaus ja parisuhde, lasten hankkiminen yms. tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kysyn usein itseltä, missä vaiheessa kadotin luottamuksen ihmisiin. En tiedä. Edes tämä ei ole se kaikkein vaikein juttu.
Järkyttävintä on huomata, että kun vihdoin kykenee solmimaan kaverisuhteita, jopa ystävyyttä muiden ihmisten kanssa, näiden hymy hyytyy kun he kuulevat taustastani. Haluaisin ihmisten hymyilevän, sillä ei tämän kuuluisi olla heidän taakkansa. Silti he katsovat minua kuin muukalaista ja heidän kokemuksensa on järkytys. Olen oppinut olemaan positiivinen näiden asioiden kanssa, mutta joka kerta kun näen kanssaihmisteni itkevät osaani, palaavat myös negatiiviset tunteeni. Olen oppinut, että itku ei auta, joten toivoisin etteivät muut ottaisi tätä liian raskaasti.
Kiitos niille, jotka olivat tukenani, vaikka ette voi tästä päätellä kuka olen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei niitä menneitä asioita kannata pinnalle turhaan nostaa, se kuitenkin vaikuttaa osaltaan siihen miten sinuun suhtaudutaan. Parempi että suhtautuvat sinuun sellaisena kuin olet, ei sellaisena mitä sinulle on aiemmin (yksityiskohtaisesti) tapahtunut.
Osa kiusaajista katuu katkerasti kun tajuavat mitä ovat tehneet, osa jatkaa sitä aikuisenakin ja kokevat aitoa vahingoniloa.
"Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään - ja sitä molempiin, joka unohtaa"
Omassa tapauksessani olen jo analysoinut että minut kyllä hyväksytään helposti, mutta kun lähden kotiin unohdetaan minut saman tien.
että jaoit kokemuksesi, on mukava lukea täältä joskus myös selviytymis tarinoita.
Miten pääsit eteenpäin?
Pelkällä sisullako vai toisten tuella?
Minulla ainakin menneet nousee pintaan, kun alkaa miettiä mikä meni vikaan, että minusta tuli yksinäisyydestä kärsivä.
Yksinäisyys aiheuttaa negatiivisia tunteita ja päinvastoin.
Et kerro ikääsi, mutta palstaa paljon lukeneena olen huomannut aika monen olevan noin 30 v, onkohan tämä sitä kolmenkympin kriisiä... alkaa huomata ettei ne karjuvat kakarat olisi sittenkään niin kauhea ajatus.
Linkki vanhaan keskusteluun jonka vasta löysin, kuvastaa vaan niin hyvin minun ajatusmaailmaani:
http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/936282/ketju/_sairaalloinen_itsensa_hapeaminen_ja_aliarvioiminen
"Pelkällä sisullako vai toisten tuella?"
Toisten tukea olisi tosiaan tarvinnut enemmän. Onneksi jäljellä oli muutama läheinen perheenjäsen, joiden tuki varmaan merkitsi jotain. Muuten en kyllä voi sanoa, että kaltaiseni yksinäinen olisi tuesta saanut nauttia. Sisulla ja hokemalla itselleni että voin tehdä asioista parempia jos haluan. Lisäksi suuri merkitys oli sillä, että ylitin itseni monta kertaa pelkotilojen kanssa, vähän samaan tapaan kuin korkean paikan kammoinen, joka kipuaa torniin ja kuikistaa laidan yli.
"Et kerro ikääsi, mutta palstaa paljon lukeneena olen huomannut aika monen olevan noin 30 v"
Olen jonkin verran nuorempi. Minulla tämä on varmaan kahdenkympin kriisiä, jos nyt sellaisesta ylipäätään puhutaan. Tämänkin takia voit pitää minua onnekaana, kun pääsin tähän pisteeseen näinkin aikaisin, eli minulla on vielä aikaa jäljellä jos kykenen voittamaan itseni. Näkisin että kolmekymppiselläkin voi vielä tehdä ratkaisevia valintoja, mutta olen tosissani onnellinen, että minun ei tarvitse miettiä näitä asioita siinä vaiheessa.
Kiitos vastauksestasi. Näkisin että yksinäisyydestä keskustelu edes internetin välityksellä on yksinäisyyden hoitamista.
Hei.
Yksinäisiä ja kiusattuja on keskuudessamme paljon. Ihmisiä, joilla ei koulu- tai työpäivän jälkeen ole kontakteja muihin, ihmisiä jotka viettävät vapaa-aikansa yksin, ihmisiä jotka kaipaavat seuraa ja juttukumppania. Se on surullista. Onneksi on selviytyjiä. Apua ja tukea on saatavilla sekä myös erilaisia ryhmiä, harrastusmahdollisuuksia ja keinoja löytää samanhenkistä seuraa, jos on rohkeutta lähteä liikkeelle. Ja sitäpaitsi läheltäkin voi löytyä joku sellainen, joka lähtisi mielellään vaikkapa leffaseuraksi. Kyllä, olen samaa mieltä kuten Smile :) että netin kautta voi hoitaa yksinäisyyttä ja sitäpaitsi netin kautta voi löytää itselleen hyviä ystäviäkin.
Rohkeutta ja iloa elämään,
Pirkko-pappi