Traumaattinen äiti- tai isäsuhde

"Mitenkä teihin on vaikuttanut henkilökohtaisella tasolla vanhempanne? Onko kokemuksia traumaattisesta äiti- tai isäsuhteesta ja miten se on oman käsityksenne mukaan muokannut teitä ihmisenä? Olisi mukava kuulla kummankin sukupuolen kokemuksia."

Äidillä on kai jonkinlainen lievä narsistinen persoonallisuushäiriö, jonka tajusin vasta muutettuani pois kotoa ja tutustuttuani tyttöystävieni äiteihin. Se on opettanut huomaamaan, kuinka tärkeää on kyseenalaistaa itsenäisesti erilaiset mielipiteet. Omiin tunteisiin ei kannata liikaa luottaa. On nostettava tosiasiat pöydälle ja yritettävä ikään kuin katsoa niitä ulkopuolelta.

Isä oli minulle enemmän äiti. Hellä ja hyväsydäminen mies, joka ei tahtonut oikein kestää elämää ja joi liikaa viinaa.

Aikoinaan Blogistanin Seymorella oli minusta aika vakuuttava näkemys näihin kasvatusasioihin.

On kyllä muutenkin pätevä blogi tuo...

http://moroskooppi.blogspot.com/2004/07/birdy.html

Rintaruokinnan ja kaurapuuron jälkeen äitini opetti mua juomaan kunnolla. Ei siitä mitään traumoja tullut. Päinvastoin! Nytkin litkin pitkin poikin.

sen opin, että älä tee lapsia ilman 5000e kuukausituloja. Naimisiin menoakin vältän.

Riitelyä ja huutelua ja asiallista keskustelua ei koskaan syntynyt.
Siitä seurauksena muutin mahdollisimman pian omaan kotiini omaan rauhaan.
Nykyään suhteet molempiin vanhempiini on ihan kunnossa (ovat eronneet ja pakko sanoa, että ero vaikutti kumpaankin positiivisesti)

En sitten tosiaan osaa sanoa miten se omaan kehitykseeni on vaikuttanut, en ehkä halua mitään myöntää, ehkä jollakin tavalla alitajuisesti? En esim. halua mennä naimisiin, olen avoliitossa elänyt jo lähes 15 vuotta ja mieluiten vältän riitatilanteita kokonaan, parempi asioista on keskustella tai jossei pysty niin parempi pitää sitten suunsa napissa.
Tiedän, että joidenkin mielestä avoin riitely "puhdistaisi" ilmaa, omasta mielestäni se vain jatkaa uutta riitelykierrettä.

Joten mistä sen tietää mikä se on aina mihinkin eniten vaikuttanut.

Jokatapauksessa kuitenkin isäni oli vuosi vuodelta enemmän juova alkoholisti, joka oli mitä ilmeisimmin jäänyt pikkulapsen tasolle. Hänellä oli hieman ivallinen ja itsekeskeinen luonne, ja koin suhteeni häneen melko etäisenä. Hänen vuokseen emme käyneet oikein missään tai tavanneet ketään, koko elämä pyörin kodin ympärillä.

Äitini antoi elämänsä mennä pilalle isän vuoksi ja on siitä vieläkin katkera, vaikka isä on maannut haudassa jo 10 v. Nykyään äiti valittaa jatkuvasti siitä miten hänen lievemmin(?) juoppo miesystävänsä määräilee häntä kaikessa. Ärsyttää kuunnella sitä, mutta en viitsi sekaantua asiaan sanomalla että käske sen äijän pitää leipäläpensä kiinni.

Ihmiset kohtelevat pääasiassa siten kuin heidän antaa itseään kohdella, mutta vanhemmat ovat tietenkin siitä pirullinen poikkeus että heillä on mahdollisuus mestaroida viattoman ihmistaimen itsetunto nollalukemiin, jos sitä kannustusta ja välittämistä ei osata vaan antaa missään muodossa. Ei siinä auta vaikka pitäisi lapsen puhtaissa vaatteissa ja huolehtisi perustarpeista, jos lapsella vähänkin on fiilistä että ei saisi oikeasti olla olemassakaan, niin se voi elämästä tulla varsin ankea aikuisenakin.

No jaa, omat vanhempani olivat yrittäjiä, eli aikasta harvoin kotosalla. Taisin kasvaa enämpi lastenhoitajien ja myöhemmin demokratian edetessä sitten perhepäivähoidossa.

Äitee jäi mieleen vahvana ja ihailtavana ihmisenä, ja isä työteliäänä ammattilaisena. Heiltä lienen perinyt oman maailmankatsomukseni, jossa ei armoa anneta eikä pyydetä. Näin kärjistettynä.

Mitenkään läheiset eivät välini ole koskaan olleet kumpaankaan vanhempaani. Isäni olen tavannut viimeksi useita vuosia sitten. Joulukortti lähetetään ja soitellaan juhannuksena...