Olen lukenut arkkimandriitta Nektarios Andonopouloksen kirjaa Paluu...toiseen kertaan muistaakseni, kun ajattelin syntiä ja tunnustamista.
Olen ymmärtänyt näistä viesteistä, että tunnustuksella käydään harvakseltaan, jos koskaan. Mietin sitä, miten se tapahtuu käytännössä, mitä sanotaan. No, tästä kirjasta selviää monenlaista, synnin laajuus ja mielenmuutoksen vakavuus. Että se merkitsee elämän täydellistä muutosta, synnin kieltämistä, mielialan ja koko ajattelutavan muutosta. Mielenmuutoksen on oltava todellinen.
Synnintunnustus ei ole leppoisa rupatteluhetki, ei ongelmien vuodatusta...
Mutta mitä se on? Ei ihme, että puhutaan ortodoksisesta elämäntavasta, koska tämä mielenmuutosprosessi yksistään kestää koko elämän. Tässä on paljon tuttuakin, itselle tärkeää ja läheistä, samoin kuin siinä, miten ort. ajattelevat ihmisyydestä ja elämästä...mutta silti tunnen voimattomuutta tämän kaiken edessä.
Miten synnintunnustukseen oikein uskaltaa tulla? Vaikka omasta mielestään olisi vilpitön ja vakavissaan, niin entä jos ei kuitenkaan ole oikea asenne, jos ei sitä itse tiedä?
Älkää suuttuko, tyhmiä kysymyksiä...mutta siis synnintunnustus ja mielenmuutos ovat mysteeri, sitä ei siis tarvitse eikä voikaan ymmärtää heti...
Asiasta toiseen, täällä joku kirjoitti, että oikea usko ei ole samaa kuin korkea moraali. Mielenkiintoista. Tosiaan, mutta mitä on moraali sitten, kyllä kai korkea moraali on tavoiteltava asia?
Nimimerkki viittasi joidenkin usk.lahkojen tapaan moralisoida, osoitella toisia.
Synti on (Paluu-kirjasta) kapinaa, irtautumista, pakenemista. No, tämä nyt on aivan hoopoa, mutta kuinka yksin ihminen jää yrittäessään ymmärtää sitä, mikä on syntiä? Apua pyydetään Jumalalta, mutta miten voidaan olla niin eri mieltä siitä, mikä on oikein ja väärin?
Kaikilla usk.liikkeillä on omat syntilistansa. Niillä voi kontrolloida itseään ja erikoisesti toisia ihmisiä. Tarkoittiko nimimerkki ehkä tätä kirjoittaessaan uskosta ja moraalista?
Tämä on kuitenkin kovin kaukana siitä, mitä luin tuosta kirjasta ja mistä kirjoitin tuossa alussa.
Olen ymmärtänyt näistä viesteistä, että tunnustuksella käydään harvakseltaan, jos koskaan. Mietin sitä, miten se tapahtuu käytännössä, mitä sanotaan. No, tästä kirjasta selviää monenlaista, synnin laajuus ja mielenmuutoksen vakavuus. Että se merkitsee elämän täydellistä muutosta, synnin kieltämistä, mielialan ja koko ajattelutavan muutosta. Mielenmuutoksen on oltava todellinen.
Synnintunnustus ei ole leppoisa rupatteluhetki, ei ongelmien vuodatusta...
Mutta mitä se on? Ei ihme, että puhutaan ortodoksisesta elämäntavasta, koska tämä mielenmuutosprosessi yksistään kestää koko elämän. Tässä on paljon tuttuakin, itselle tärkeää ja läheistä, samoin kuin siinä, miten ort. ajattelevat ihmisyydestä ja elämästä...mutta silti tunnen voimattomuutta tämän kaiken edessä.
Miten synnintunnustukseen oikein uskaltaa tulla? Vaikka omasta mielestään olisi vilpitön ja vakavissaan, niin entä jos ei kuitenkaan ole oikea asenne, jos ei sitä itse tiedä?
Älkää suuttuko, tyhmiä kysymyksiä...mutta siis synnintunnustus ja mielenmuutos ovat mysteeri, sitä ei siis tarvitse eikä voikaan ymmärtää heti...
Asiasta toiseen, täällä joku kirjoitti, että oikea usko ei ole samaa kuin korkea moraali. Mielenkiintoista. Tosiaan, mutta mitä on moraali sitten, kyllä kai korkea moraali on tavoiteltava asia?
Nimimerkki viittasi joidenkin usk.lahkojen tapaan moralisoida, osoitella toisia.
Synti on (Paluu-kirjasta) kapinaa, irtautumista, pakenemista. No, tämä nyt on aivan hoopoa, mutta kuinka yksin ihminen jää yrittäessään ymmärtää sitä, mikä on syntiä? Apua pyydetään Jumalalta, mutta miten voidaan olla niin eri mieltä siitä, mikä on oikein ja väärin?
Kaikilla usk.liikkeillä on omat syntilistansa. Niillä voi kontrolloida itseään ja erikoisesti toisia ihmisiä. Tarkoittiko nimimerkki ehkä tätä kirjoittaessaan uskosta ja moraalista?
Tämä on kuitenkin kovin kaukana siitä, mitä luin tuosta kirjasta ja mistä kirjoitin tuossa alussa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Asiasta toiseen, täällä joku kirjoitti, että oikea usko ei ole samaa kuin korkea moraali. Mielenkiintoista. Tosiaan, mutta mitä on moraali sitten, kyllä kai korkea moraali on tavoiteltava asia?"
Ainakin minusta on. Minusta myös oikeasta uskosta seuraa korkea moraali.
"Nimimerkki viittasi joidenkin usk.lahkojen tapaan moralisoida, osoitella toisia."
Toisten osoittelu on tosiaan aivan muuta, kuin korkeaa moraalia. Jos tarkkoja ollaan, toisten tekemisten valvominen on itsessään paha synti, mutta sitä ei haluta monesti tiedostaa.
Myöskään sitä ei huomata, että tekemisten tuomitseminen on useinkin hyväksyttävää, mutta ihmisten tuomitseminen on aivan eri asia, eikä koskaan hyväksyttävää. Tästä usein seuraa, että "moraalinvartijoita" syytetään toisten tuomitsemisesta, vaikka olisikin kyse vain asian tuomitsemisesta. Niissä on minusta selkeä ero.
"Synti on (Paluu-kirjasta) kapinaa, irtautumista, pakenemista. No, tämä nyt on aivan hoopoa, mutta kuinka yksin ihminen jää yrittäessään ymmärtää sitä, mikä on syntiä? Apua pyydetään Jumalalta, mutta miten voidaan olla niin eri mieltä siitä, mikä on oikein ja väärin?"
Minusta tässä lienee viime kädessä kyse uskosta, eli uskotaanko siihen, mitä Kirkko opettaa asioista. Jos uskomme eri tavoilla, on selvää, että moraalikäsityksemmekin ovat erilaisia. Hmmm, ehkä jokin konkrettinen esimerkki valaisisi asiaa paremmin? Missä asioissa ollaan niin erimielisiä?
Kun uskotaan (hiukankin) eri tavalla kuin kirkko perinteisesti opettaa, saattaa kadota myös luonnollinen ja ja itsestäänselvä tapa ja tottumus käydä säännöllisesti synnuntunnustuksella. Sama ilmiö on yleinen katolisessakin kirkossa...Valitettavasti?!?
Tuolla toisaalla käydäänkin vuolasta keskustelua synneistä ja tunnustamisesta, joten ei siitä sen enempää...
Paluu-kirjassa oli käytetty juuri näitä sanoja (muistaakseni), siis että s.tunnustuksella käyminen ei olisi vain leppoisa rupatteluhetki, mutta ymmärsin, että kirjoittaja halusi erikoisesti korostaa tilanteen vakavuutta, mielenmuutoksen todellisuutta.
Synti on kapinaa Jumalaa vastaan ja kaikkea sellaista mikä erottaa meidät Jumalasta? Synti on rakkauden puutetta: emme rakasta Jumalaa tai lähimmäisiä, emme edes itseämme?
Miten oppii rakastamaan enemmän? Voiko tässä asiassa kilvoitella?
Miten on niin paljon erilaisia käsityksiä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Johtuuko se vain ihmisten omista käsityksistä joille sitten haetaan tukea Raamatusta?
Ystäväpiiriini kuuluu sellaisia henkilöitä, joiden kanssa keskustellessa tunnen avuttomuutta. En ole varma, mistä tohdin puhua, kun kaikki on jotenkin väärin tai kiellettyä, syntiä.
Musiikki,tanssi, teatteri, konsertit, televisio, urheilu...jossakin toisaalla taas kahvi, tee, liha...Tämä perustuu siihen ajatukseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että ruumis on Jumalan temppeli, eikä sitä saa turmella.
Ääriesimerkki. M.kirkon perustaja J.Smith sai "ilmoituksen" eli ns. viisauden sanan, että kuumat juomat eivät ole hyväksi ihmiselle. Tämä merkitsee sitä, että kahvia ja teetä ei saa juoda. Tätä kontrolloidaan siten, että kasteelle tai temppeliin ei pääse, ellei tämä asia selviä. Tämä on synti, joka tunnustetaan puhuttelussa. Jäseniä pidetään vapaina, mutta kyllä ihan yleisesti seurataan, jos jonkun kotona (esim. lähetyssaarnaajat huomaavat) tuoksuu kahvi tai näkyy kahvipannu. Kysellään, onko kaikki hyvin, pidätkö viisauden sanan.
Ollessani opiskelija, luokseni tuli m.kirkon nuoria. Olin ostanut pähkinäjäätelöä ison rasian. Kun aloimme syödä siä, mukana ollut "opettaja", vanhempi nainen, kysyi, että ei kai tässä vain ole kahvia. Pähkinä maistui erehdyttävästi kahville. Syöminen lopetettiin ja rynnättiin keittiöön katsomaan, mitä pakkauksessa sanotaan aineista. "Ettemme vain riko viisauden sanaa."
Olin kauhuissani ja sydän läpätti kun yritin selittää, etten tosiaan ole huomannut enkä tahallani tällaista virhettä tehnyt. Onneksi siinä jäätelössä ei ollut käytetty kahvia mausteena.
Nyt huvittaa, mutta täyttä totta monen elämässä ja monia muitakin vastaavia esimerkkejä löytyy.