Mun tarina on sellainen, että aloin pitkän yksinelon jälkeen seurustella ja puolisen vuotta siinä menikin ihan ok, kunnes sitten äkkiarvaamatta sain eboladiagnoosin. Melkein heti alkoi siihen asti itseään kunnolliseksi, rehelliseksi, periaatteelliseksi ja turvalliseksi itseään kehunut mies kakistella ja höpistä jotain tyyliin että: "Jos mä jätän sut niin se ei varmaankaan sit tapahtus sairaudesta johtuen vaan ihan muista asioista..."
Olin aika ällikällä tuosta lausahduksesta, kuvittelin hänen olevan sanojensa mittainen mies ja seisovansa rakkaansa rinnalla vaikeassakin paikassa. No seisoihan hän aikansa, mutta sitten kesken pahimpien sytostaattihoitojen kun olin sekä fyysisesti että henkisesti romuna, hän päätti heivata minut - ei siis tietenkään sairauden takia... Yhtäkkiä olin hänestä yliherkkä ja ylitunteellinen, väärällä tavalla kommunikoiva ja ylimustasukkainen. Varmasti olinkin tavallista herkempi siinä tilassa, eiköhän kuka tahansa sitä olisi sängynpohjalla epätietoisena siitä, jatkuuko elämä vai ei. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin todella urhea ja reipas koko sairauden ajan ja sinnittelin etten kaataisi omaa kuolemanpelkoani ja olojani kumppanin päälle.
Mustasukkaisuudeksi kumppani nimitti sitä kun loukkaannuin hänen yhtäkkiä sairauteni ja rintaleikkaukseni jälkeen alkaneita tissikommentteja ja kiinnostusta muista naisista - luulisi olevan sen verran miehellä korrektiutta että tuollaisessa tilanteessa tajuaisi pitää pienempää ääntä ja ajatella naisensa tunteita.
En hetkeäkään luule että vakavasti sairastuneen kumppanina olisi helppo olla, mutta onko teistä reilua jättää kumppani tuollaisessa tilanteessa? Eikö pientä reiluutta tai empatiakykyä voisi tuollaisessa tilanteessa odottaa ja jotain oikeudentajua? Olisi edes odottanut sen muutaman kuukauden kun pahimmat hoidot olisivat olleet ohi? On ihan tarpeeksi sairaudessa ja siitä toipumisessa ilman että sitten joutuu karmaan erokriisiin mikä vaikuttaa jo fyysiseen toipumiseenkin paljon. Tästä kaikesta on nyt vuosi enkä ole päässyt tapahtuneesta yli. Tuntuu todella vaikealta luottaa enää kehenkään tai mihinkään tuollaisen jälkeen. Minusta tuo on julmaa... mutta mitä te olette tällaisesta mieltä?
Ebola plz -.-
Olin aika ällikällä tuosta lausahduksesta, kuvittelin hänen olevan sanojensa mittainen mies ja seisovansa rakkaansa rinnalla vaikeassakin paikassa. No seisoihan hän aikansa, mutta sitten kesken pahimpien sytostaattihoitojen kun olin sekä fyysisesti että henkisesti romuna, hän päätti heivata minut - ei siis tietenkään sairauden takia... Yhtäkkiä olin hänestä yliherkkä ja ylitunteellinen, väärällä tavalla kommunikoiva ja ylimustasukkainen. Varmasti olinkin tavallista herkempi siinä tilassa, eiköhän kuka tahansa sitä olisi sängynpohjalla epätietoisena siitä, jatkuuko elämä vai ei. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin todella urhea ja reipas koko sairauden ajan ja sinnittelin etten kaataisi omaa kuolemanpelkoani ja olojani kumppanin päälle.
Mustasukkaisuudeksi kumppani nimitti sitä kun loukkaannuin hänen yhtäkkiä sairauteni ja rintaleikkaukseni jälkeen alkaneita tissikommentteja ja kiinnostusta muista naisista - luulisi olevan sen verran miehellä korrektiutta että tuollaisessa tilanteessa tajuaisi pitää pienempää ääntä ja ajatella naisensa tunteita.
En hetkeäkään luule että vakavasti sairastuneen kumppanina olisi helppo olla, mutta onko teistä reilua jättää kumppani tuollaisessa tilanteessa? Eikö pientä reiluutta tai empatiakykyä voisi tuollaisessa tilanteessa odottaa ja jotain oikeudentajua? Olisi edes odottanut sen muutaman kuukauden kun pahimmat hoidot olisivat olleet ohi? On ihan tarpeeksi sairaudessa ja siitä toipumisessa ilman että sitten joutuu karmaan erokriisiin mikä vaikuttaa jo fyysiseen toipumiseenkin paljon. Tästä kaikesta on nyt vuosi enkä ole päässyt tapahtuneesta yli. Tuntuu todella vaikealta luottaa enää kehenkään tai mihinkään tuollaisen jälkeen. Minusta tuo on julmaa... mutta mitä te olette tällaisesta mieltä?
Ebola plz -.-
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.