Tälläkin palstalla on hymistelty miten suopeasti
valtakirkon edustajat ja kansalaiset suhtautuvat
ortodokseihin. Kirkkomme vaalii erityisellä huo-
lellisuudella suhteita valtiovaltaan ja valtakirkkoon. Harvemmin käsitelty kysymys, tai oikeammin vaiettu, on ortodoksien suhde valtakirkkoon.
Ainakin itse kuulun siihen sukupolveen, jonka kokemukset ja muistot eivät ole kovin hyviä ja jopa joskus vihamielisiä tunteita herättäviä.
Muistossa ovat koulussa opettajien silmätikkuna oleminen, ryssittely ja jatkuva uuvuttava käännytystyö. Muistoissa ovat myös vanhempien
sukupolvien muistelut mm luterilaisen kirkon pakkokasteista 1940 luvun alussa Karjalan ortodoksialueilla jne.
Ilmeisesti kirkkomme hymistely ja erityisesti vaikeneminen on ortodoksisuutta ja edunvalvontaa.
Mutta toisaalta se on myös selkärangattomuutta ja
pelkuruutta !
valtakirkon edustajat ja kansalaiset suhtautuvat
ortodokseihin. Kirkkomme vaalii erityisellä huo-
lellisuudella suhteita valtiovaltaan ja valtakirkkoon. Harvemmin käsitelty kysymys, tai oikeammin vaiettu, on ortodoksien suhde valtakirkkoon.
Ainakin itse kuulun siihen sukupolveen, jonka kokemukset ja muistot eivät ole kovin hyviä ja jopa joskus vihamielisiä tunteita herättäviä.
Muistossa ovat koulussa opettajien silmätikkuna oleminen, ryssittely ja jatkuva uuvuttava käännytystyö. Muistoissa ovat myös vanhempien
sukupolvien muistelut mm luterilaisen kirkon pakkokasteista 1940 luvun alussa Karjalan ortodoksialueilla jne.
Ilmeisesti kirkkomme hymistely ja erityisesti vaikeneminen on ortodoksisuutta ja edunvalvontaa.
Mutta toisaalta se on myös selkärangattomuutta ja
pelkuruutta !
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pitäisikö ortodoksisen kirkon Suomessa hyökätä ns. valtakirkkoa vastaan ja muistuttaa miten on aikanaan ryssitelty, pakkokastettu jne ollakseen selkärankainen? (ryssitelty on muuten kaikkia evakoita siihen katsomatta oliko ortodoksi vai luterilainen vai joku muu)
Ehkäpä valaiset meitä muita mitä Sinun mielestäsi, Kukko, pitäisi sitten ortodoksisen kirkon tehdä, ettei se olisi pelkuri ja hymistelijä?
seurakuntalaista. Ongelmia on, vaikka niistä ei saa puhua. Ilmeisesti ei tällä palstallakaan. Se ryssittely, sun muu, on edelleen arkipäivää.
Pitää olla kiltti, nöyrä ja kunnioittaa esivaltaa ja erityisesti lutherilaisia kirkkoa. Hyökkäyksestä lutherilaista kirkkoa vastaan en ole kirjoittanut mitään, vaan avoimesta keskustelusta johon kuuluu myös kritiikki. Myös siitä että kuulumme vähemmistöön, jonka oikeuksia
joskus poljetaan. Erityisesti yksilötasolla.
Kateeksi käy suomen-ruotsalaiset. He eivät hymistele, ole vaiti ja nöyristele omaa vähemmistöasemaa puolustaessaan.
Anteeksi. Ilmeisesti loukkasin esivaltaa. (evl)
Historian olemukseen kuuluu, että asiat muuttuvat johonkin suuntaan. Suomen ortodoksisuuden historiasta tiedämme, että
aina eivät asiat ole olleet meidän näkökulmastamme hyvin. Luostareitamme poltettiin 1500-luvulla ja kirkkomme jäseniä pakkokäännytettiin luterilaiseen uskoon jo 1600-luvulla. Petsamon luostarin munkit tapettiin viimeiseen mieheen asti 1500-luvun lopussa ja luostari hävitettiin maan tasalle 300 vuodeksi.´
Suomen itsenäistymisen jälkeen meitä ryssiteltiin, joitakin pappejakin ammuttiin ja moni pakeni Venäjälle aitosuomalaisuuden aiheuttamaan vainoa. Sotilaskirkkoja purettiin ja muutettiin luterilaisiksi kirkoiksi.
Jatkosodan aikana Itä-Karjalassa ortodoksiset sotilaspapit joutuivat tekemään tiliä luterilaiselle kenttäpiispalle siitä, miksi he olivat kastaneet alueen alkuperäistä väestöä, kun yleinen suuntaus oli
luterilaistaa tuo miehitysalue. Sodan jälkeen monet ortodoksiset perheet evakossa vaihtoivat sekä sukunimensä että uskontonsa, jottei heitä olisi pidetty ryssinä. Valamon munkit jäivät kokonaan vaille sotakorvauksia, vaikka olivat menettäneet Karjalassa 4000 hehtaaria maata.
Ja niin edelleen... Kyllähän näitä esimerkkejä riittäisi.
Mutta...ajat muuttuvat. Olemme eläneet nekin vuodet, jolloin ortodoksisuus eksoottisena paistatteli tiedotusvälineiden parrasvaloissa ja
monet julkkikset kertoivat liittyneensä ortodoksiseen kirkkoon. Tavallaan tämä vaihe jatkuu yhä, joskin nyt kulttuuri on moniarvoisempi, eikä ortodoksia ole enää samalla tavoin erikoinen kuin ennen.
Ajattelen, että tekisimme menneisyydelle vääryyttä, jos muistelisimme yhä kaikkea menneinä aikoina tapahtunutta pahalla. Mennyt on mennyttä, ja se sukupolvi jonka kanssa nyt olemme tekemisissä, ei ole sodanajan sukupolvi.
Jos tulemme hyvin toimeen luterilaisten kanssa, se on suuri kiitollisuuden aihe, kenties jopa ainutkertainen kun peilataan koko Suomen historiaa. Mitä pahaa on siinä, että valtiovalta suhtautuu meihin suopeasti? Toisaalta, emme edes tiedä mitä olisi todellinen uskonvaino, sellainen jota esimerkiksi Neuvostoliitossa koettiin Stalinin vainojen aikoina?
Niin, historia on kyllä tuttu, myös kirkkomme.
Keskustellessani vanhempien ihmisten kanssa esiin tulee hyvin voimakkaasti se rakennustyö ja usko
tulevaisuuteen, kun nämä ihmiset sodan jälkeen rakensivat pienet kirkot luterilaisille seuduille Hämeeseen, Savoon jne. Olosuhteet olivat kaikkea muuta kuin helpot.
Olisikohan aihetta kirjata kansiin ne muistot mitä tästä työstä jäi. Osittain muistot ovat myös hyvin katkeria. Osittain eletään edelleen ympäristössä, missä kaikki ei ole niin aurinkoista, kuten kirkkomme / Johannes asian ilmaisee. Vaikeuksia on edelleen.
Mielestäni on syytä kirjoittaa lähihistoriaa muistiin eikä vaieta siitä. Syitä on myös keskustella nykypäivän ongelmista yksilön ja vähemmistön kannalta.
Maailma on erilainen kaupungeissa tai Hämeen tai
Pohjanmaan syrjäseuduilla. Miksiköhän mm Pohjan- maan maaseudulla ei juurikaan enään ole ortodokseja?
ynnä muualle Suomeen.
Kirjoitit "Osittain muistot ovat myös hyvin katkeria". Niin voi tietenkin olla, helppoahan ei ortodokseilla ole kaikkialla ollut.
Mutta onko syytä olla elämässään katkera? Voisiko kovia asioita kokenut antaa anteeksi ja unohtaa?
...pääsee jos antaa anteeksi. Viha on kova kivi sydämessä kannettavaksi. Eikä viha ainakaan auta asiaa yhtään eteenpäin.
Suomen ortodoksit eivät ole koskaan olleet enemmistöryhmä, eivät ole sitä nyt, eivätkä varmaan tulekaan koskaan olemaan. Olkaamme siis vähemmistöryhmä, onnellisena siitä että olemme kuitenkin Suomen toinen valtionkirkko.
Puoliaan on pidettävä, mutta sotimaan ei kannata alkaa. Vai?