KEPU-humour!

Kenestä se muuten alun perin oli kerrottu?

JYRKI KATAINEN has a heart attack and dies. He goes to hell where the devil is waiting for him.

"I don't know what to do here," says the devil. "You are on my list but I have no room for you.

You definitely have to stay here, so I'll tell you what I'm going to do. I've got three folks here who weren't quite as bad as you. I'll let one of them go, but you have to take their place.

I'll even let YOU decide who leaves."
JYRKI KATAINEN thought that sounded pretty good, so he agreed.

The devil opened the first room: in it was Richard Nixon and a large pool of water. He kept diving in and surfacing empty-handed over and over and over. Such was his fate in hell.

"No!" JYRKI KATAINEN said. "I don't think so. I'm not a good swimmer and I don't think I could do that all day long."

The devil led him to the next room: in it was Tony Blair with a sledgehammer and a room full of rocks. All he did was swing that hammer, time after time after time. "No, I've got this problem with my shoulder. I would be in constant agony if all I could do was break rocks all day!" commented JYRKI KATAINEN.

The devil opened a third door. In it JYRKI KATAINEN saw Bill Clinton lying on the floor with his arms staked over his head and his legs staked in spread eagle pose.

Bent over him was Monica Lewinsky, doing what she does best. JYRKI KATAINEN looked at this in disbelief for a while and finally said, "Yeah, I can handle this."

The devil smiled and said..."OK, Monica, you're free to go!"

Liekö tästä henkeni pitimiksi, spekuloin mielessäni tarkastellessani näköaistimillani paimiolaisen huoltamoyrittäjän lasivitriinistä valitsemaani kokkareisen munavoin hunnuttamaa karjalanpiirakkaa. Piirakan apea olemus retkotti edessäni kahvilapöydällä muistuttaen minua karjalaissyntyisen isoäitini edellistalvisesta kuolemasta ja ihmisen vallanalaisesta asemasta Kaikkeuden Suuren Leipurin väkeväsormisissa käsissä.

Keskeytin nämä perimmäisiä kysymyksiä koskevat pohdiskeluni, tartuin piirakkaan omilla vähäpätöisillä käsilläni ja aloin siirtää perinneruokaa kohti ääriasentoonsa avautunutta puru- ja nielukoneistoani, mutta tuolla päättäväisen toiminnan hetkellä minun silmäni kohtasivat sinun liehakoivat silmäsi, ja kaikki päättäväisyys minussa raukesi, enkä äkkiä tiennyt, olinko minä nielaisemaisillani tämän piirakan vai oliko jokin itseäni loputtomasti mahtavampi Kaikkeuden Piirakka nielaisemaisillaan minut.

Kauneus! Sulous! Aistillisen elämyksen tungetteleva hirmuvalta! Minä katsoin sinun kasvoihisi leukani ammollaan kuin jossakin fysiologiseen kaksimielisyyteen perustuvassa kaskussa, jäykistyneet sormeni rusensivat piirakkaa, munavoin kokkareet ropisivat paitani rinnuksille, ja paidan alla minun sisälmykseni velloivat rakkauden liemikauhan hämmentäminä. Ja kas! Kuin salaperäisiä voimiasi esitelläksesi sinä sekoitit kahviasi sirolla lusikalla ja minuun takaisin katsellen kasvatit nälkäisten sisälmyksieni vellontaa.

Nämä kuolaneritystä kiihdyttävät gastronomiset

Sinä joit nopeasti kahvisi minua enää vilkuilematta, nousit pöydästäsi ja kävelit kahvilasalin poikki, mutta ulko-ovella sinä kuitenkin pysähdyit, käänsit päätäsi ja katsoit minua vielä pitkään, pitkään, ja minä tunnistin katseestasi munaskuita tärisyttävän ikiaikaisen naaraankutsun, ja minun pohkeeni ja reiteni ponnauttivat minut pystyyn kuin miehekkään jouset, ja näiden maskuliinis-anatomisten jousien voimalla minä sinkouduin perässäsi kohti ulko-ovea, mutta puolivälissä salia muistin lukuisten romaanikäsikirjoitusteni saavuttaman kustannustoiminnallisen vastakaiun olemattomuuden sekä tästä olemattomasta vastakaiusta johtuvat ajoittaiset ravintotaloudelliset hankaluuteni, ja niin palasin nappaamaan lautasellaan nurinniskoin oleskelevan lounaspiirakkani, ja kallisarvoinen piirakka kourassani sinkouduin jälleen kohti ulko-ovea, kohti sinua.

Huoltamon pihalla näin sinun nousevan autoosi, ja niinpä minäkin nousin omaani. Pian me kiisimme peräkkäin halki laakeana kumpuilevan ja lannantuoksua uhkuvan lounaisen maalaismaiseman; sinä ajoit edelläni, ja sinun ajossasi oli sekä pakoa että huhtikuuhun heräävän maiseman innoittamaa ilkamoivaa kiusoittelua; sinä päästit minut välillä aivan lähellesi ja sitten taas kasvatit välimatkaamme; sinä valitsit välillä luotisuoran valtatien ja sitten poikkesit mutkitteluihinsa tikahtuville sorateille.

Tätä motorisoitua lemmenkisailua kesti koko päivän; ensin ajoimme halki keskipäivän, sitten läpi iltapäivän, ja illansuussa me yhä pysähtymättä kiertelimme hämärtyviä Paimion lähiseutuja, ja syömätön karjalanpiirakka edelleen sylissäni minä ihmettelin sekä omaa taipumatonta sinnikkyyttäni että vanhan autonromuni väsymätöntä sitkeyttä. Kaipuun polttoaineen tiedetään nyt siivittäneen niin ihmisiä kuin koneitakin.

Myöhäisen illan pimeydessä tämä kahdeksanpyöräinen esileikki interruptoitui äkillisesti. Sinä nousit edelläni loivaa ylämäkeä ja kasvatit välimatkaamme, ja nousun jälkeen minä kadotin sinut hetkeksi näkyvistäni tien kääntyessä jyrkästi oikeaan.

Painoin kaasun pohjaan ja ampauduin mutkaan, jonka jälleen oietessa suoraksi näin edessäni hirvittävän näyn: suuri uroshirvi ilmestyi tietä reunustavasta pimeydestä sinun autosi eteen, ja sinä yritit tehdä väistöliikkeen oikeanpuoleiselle tienpenkereelle, mutta sokaistunut eläin loikkasi suoraan sinun kulkureitillesi; minä kuulin moottorin jylinän yli kovan jysäyksen uroshirven iskeytyessä autosi konepeltiä ja tuulilasia vasten ja näin sinun autosi syöksyvän rytisten tietä reunustavaan ojaan, ja minä tein vaistomaisen väistöliikkeen kohti vasenta tienpengertä.

Ohittaessani ojaan päätyneen autosi yritin sivuikkunasta nähdä, kuinka sinun oli käynyt, ja yhä täydessä vauhdissa kuulin moottorini jylinän yli uuden jysäyksen törmätessäni tien vasemmalta reunalta eteeni loikanneeseen naarashirveen, jonka kookas pää iskeytyi tuulilasini läpi kuin hamuten sylissäni yhä nököttävää karjalanpiirakkaa, ja niin minun autoni puolestaan syöksyi rytisten vasemmanpuoleiseen ojaan.

Hiljaisuus. Hiljaisuus kuin äitini villasukitetut askeleet lapsuuden rauhattomina talviöinä. Tai kuin romaanikäsikirjoitusteni kustannustoiminnallinen vastakaiku. Täydellinen hiljaisuus. Tämän hiljaisuuden lumoamana minä tunnustelin sisäisiä luitani ja totesin niiden säilyttäneen entisen asemointinsa, eikä ulkoinenkaan luustoni tuntunut juuri järkkyneen. Mutta kuinka onkaan sinun luustosi laita, mietin kavahtaen ajatusta, että sinun luidesi laidat saattaisivat poiketa omistani.

Sytytin autoni ohjaamon kattovalon ja hämmästyksekseni huomasin, että jopa syliini asemoitunut piirakka oli tallella ja ehjä, tosin siihen oli hirven pään iskusta takertunut joitakin pitkiä kaarevia ripsiä. Astuin piirakka kämmenelläni autosta, vilkaisin muutaman metrin päässä hiljaa ja ilmeisen kuolleena makaavaa naarashirveä ja lähdin tien toisella puolella olevaa autoasi kohti.

Sinä istuit edelleen autossasi ja tuijotit tiukasti eteenpäin kohti ojan pohjaa, jossa sinun suurempi hirvesi makasi myös liikkumattomana kuin uutta saalista väijyen. Avasin kuljettajan puoleisen etuoven ja kosketin olkapäätäsi. Sinä käänsit kasvosi minun puoleeni ja taisit olla hieman sekaisin, sillä ensimmäiset sanasi minulle olivat: "Onko meillä kumisaappaat ja retkikeitin?" Minä autoin sinut ulos autostasi, ja me nousimme ojasta tielle. Seisoimme kasvotusten toisiamme hiljaa katsellen, ja minä tunsin poikkeuksellisten olosuhteiden voimistaman hellyyden aallon kasvavan sisälläni.

Pyyhkäisin hirvirouvan ripset piirakastani ja ojensin sen sinulle. Sinä haukkasit palan ja ojensit piirakan takaisin minulle, ja niin me keskellä äänetöntä, pimeää korpitaivalta vaihtovuoroin mutustellen vahvistimme piirakan ja munavoin symbolisesti sinetöimää feminiinis-maskuliinista ykseyttämme.

Yhtäkkiä hiljaisuus särkyi. Sinun suuri hirviherrasi alkoi korahdella, ensin hiljaa, kuin synkeistä hirvenunistaan vähitellen viroten, sitten yhä voimakkaammin; ja pian kauheiden kärsimysten raskauttama eläinparka alkoi piehtaroida ojan rapaisella pohjalla katkenneita raajojaan avuttomasti sätkytellen; se piehtaroi ja alkoi mylvähdellä järisyttäviä tuskantäyteisiä mölähdyksiä, jotka olivat kammottavalla tavalla inhimillisiä; sen ääntely oli kuin paimiolaisen kantabaarini asiakkaiden aamuöistä viinan- ja ahdistuksensakeaa monologia tehokkaan vahvistimen kautta lähetettynä; ja äkkiä tämä monologi muuttui dialogiksi, sillä myös minun hirvirouvani tien toisella laidalla alkoi mylvähdellä ja piehtaroida omassa rapakossaan; eläimet mylvähtelivät kuin olisivat soimanneet toisiaan kevytmielisen lemmenleikkinsä tuottamista julmista seurauksista; rouvahirvi mylvähteli korkeammalla äänellään ja herrahirvi vastaili käheämmällä ja kumeammalla bassollaan, ja molemmat polkivat vaurioituneilla raajoillaan ojiensa rapakoita kuin kaksi luontoäidin rampaa tehosekoitinta, joiden käyttövoimana toimi silkka raivoava animaalinen kuolonkauhu.

Me seistä jökötimme neuvottomina keskellä pimeää tietä, peitimme korvamme ja suljimme silmämme kuin olisimme suojautuneet oman yhteisen kohtalomme salaisuuden paljastumiselta, ja silti teeskennellyssä kuurosokeudessamme tiesimme todeksi tämän: nuo rapaisiin hautoihinsa langenneet sorkitetut olennot halusivat sietämättömällä mylvähtelyllään kertoa jotain meistä kahdesta.

2
Laatiessani tätä rakkautemme totuudellista kronikkaa olen kääntänyt sisäiset silmämunani kohti menneiden tapahtumien katkelmallista kuohuntaa ja olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että dosentti Aristoteleen Runousopissaan esittämä käsitys tragedian juonellisen kokonaisuuden jakautumisesta alkuun, keskikohtaan ja loppuun on täydellisen virheellinen.

Todellisuudessa voimme puhua vain tragedian juonikokonaisuuden sisältämistä moninaisista, vapaasti keskenään pariutuvista aluista ja lopuista, ja totuudelliseen tragedian esitykseen pyrkiessämme jokin erityinen keskikohta jää aina väistämättä tavoittamattomaksi, se ikään kuin hajoaa ilmaan epätodellisuuden usvankiehkuroina, ja äärimmilleen jännittyneet, totuudellisuutta isoavat sisäiset silmämunamme yrittävät turhaan kauhoa tätä hajoavaa usvaa.
Voin helposti perustella tämän näkemykseni, että vain pluralistis-hermafrodiittisesti käytetyt alun ja lopun käsitteet tarjoavat meidän tragedialuonnoksillemme totuudellista tarttumapintaa ja että meidän on hylättävä keskikohdan epätotuudellinen usvakäsite, ja jos kunnianarvoisa dos. Aristoteles sattuu lukemaan esitykseni ja haluaa sen luettuaan minulta vielä lisäselvityksiä, olen mielihyvin valmis antautumaan pitkällisiinkin aihetta koskeviin keskusteluihin.

Esitän aristotelista tragediakäsitystä kritisoivan argumenttini kahdessa osassa:
1.) Jotta voimme totuudellisesti puhua jonkin traagisen tapahtumasarjan muodostamasta juonellisesta kokonaisuudesta, meidän on kyettävä määrittämään tuon tapahtumasarjan ajallis-paikallinen sijainti maailmanhistoriallisen huminan hämmentävän laajassa moninaisuudessa, ja aristotelinen keskikohdan usvakäsite osoittautuu tässä tapahtumasarjan maailmanhistoriallisen sijainnin määrittämisessähyödyttömäksi kahdesta syystä.

Ensinnäkin tapahtumasarja X:n sijainnin määrittäminen voi perustua vain siihen, että kykenemme antamaan X:lle ajallis-paikalliset rajat (esimerkiksi näin: aika - vuoden 199X huhtikuusta saman vuoden lokakuuhun; paikka - Paimion kunnanrajan sisäpuoli - näitä traagisen tapahtumasarjan rajakriteerejä kykenemme luonnollisesti tarkentamaan loputtomiin, pyrin tässä antamaan vain karkean havaintoesimerkin); tapahtumasarja X:n sijainnin määrittäminen ei voi perustua mihinkään epätarkkoihin arvailuihin X:n aristotelisen keskikohdan mahdollisesta sijainnista, sillä X:n keskikohtahan voi saada hypoteettisen olemassaolonsa vasta suhteestaan X:lle annettuihin rajoihin, joiden ensisijaisuus sijainnin kriteereinä johtuu siitä, että ne ovat X:ää laajemman maailmanhistoriallisen huminan sanelemia.

Toiseksi nämä X:n sijaintia määrittävät rajat koostuvat vain X:n alkamisesta ja jonkin toisen tapahtumasarjan Y loppumisesta (tai yhtä hyvin toisin päin); mitään keskikohtaa emme kaksin kourin penkomallakaan voi tästä X:n ja Y:n rajasta löytää, jos oletamme, että kyseessä on todellinen raja eikä minkä tahansa alikehittyneen aluetuotannon kyhäämä väljä hökötys.

Konkretisoin edellisen sinänsä kiistattoman väitteeni vielä seuraavasti: Kuvitellaan, että paimiolainen perheenisä matkallaan töistä kotiin poikkeaa paikalliseen supermarkettiin ostamaan lihamurekkeen ateriaksi lapsilleen, vaimolleen ja itselleen. Kotona isä laskee lihamurekkeen keittiön pöydälle, ja nälkäisenä ateriaa kärttävä perhe kerääntyy hänen ympärilleen. Jos tämä täysin kuvitteellinen isä nyt haluaa määritellä perheelleen lihamurekekokonaisuuden tarkan paikallisen sijainnin suhteessa muuhun keittiöön, hän ei pyri ensin epämääräisesti osoittamaan lihamurekekokonaisuuden keskikohtaa ja sitten vaikkapa pöytäkokonaisuuden keskikohtaa jne., vaan hän täsmällisin, määrätietoisin elein osoittaa, missä sijaitsevat ne rajat, joissa pöytäkokonaisuus loppuu ja lihamurekekokonaisuus alkaa (tai yhtä hyvin toisinpäin; muistakaa alkujen ja loppujen vapaamielinen pariutuminen), ja niin hänen perheensä saa rauhoittavan tiedon päivän aterian koostumuksesta ja sen paikallisesta sijainnista joutumatta kuulemaan sanaakaan epämääräisistä keskikohdista.

Ja jos perheen mielenrauha vaatii lihamurekkeen paikallisen sijainnin lisäksi myös sen ajallisen sijainnin osoittamista, tämä kuvitteellinen isä voi lihamurekkeen pöydälle laskiessaan huudahtaa esimerkiksi Hep! osoittaakseen murekekokonaisuuden alkamista edeltävää aikaa ja ns. murekeaikaa erottavan rajahetken ajallisen sijainnin, ja aterioinnin lopuksi viimeisenkin murekemurusen kadottua nälkänsä tyydyttäneen perheen puru- ja nielukoneistoihin isä huudahtaa Stop! osoittaakseen murekeaikaa ja murekekokonaisuuden loppumisen jälkeistä aikaa erottavan rajahetken ajallisen sijainnin.

(Paimiossa asumieni kahden vuoden perusteella uskallan väittää, että sikäläiset perheenisät suorittavat aterioinnin yhteydessä lähes poikkeuksetta sekä ateriakokonaisuuden paikallisten että ajallisten rajakohtien osoittamisen turvautumatta aristoteliseen keskikohdan usvakäsitteeseen, ja uskon myös, että monet naimattomat ja yksinasuvat paimiolaiset toteuttavat itsekseen tätä samaa toimintatapaa, ja tunnustan vielä, että minäkin Paimioon muutettuani aloin satunnaisesti noudattaa tätä paikallistapaa.)

Edellä kritisoin fil. yo. Aristoteleen keskikohdan käsitettä hieman triviaalisti vain niiden tapausten osalta, joissa sitä pyritään käyttämään tietyn traagisen tapahtumasarjan ajallis-paikalliseen erottamiseen muusta "maailmanhistoriallisen huminan hämmentävän laajasta moninaisuudesta". (Äskettäisessä ensitapaamisessamme prof. Aristoteles ylisti näiden ammoin kirjoittamieni sanojen runollisuutta, ja siksi siteerasin hänen mielikseen itseäni siltä varalta, että myös tämä rakkautemme totuudellinen kronikka päätyy aikanaan kreikankielisenä käännöksenä FM Aristoteleen käsiin.) Nyt seuraa antiaristotelisen kritiikkini varsinainen ydin.

2) Aristotelinen keskikohdan käsite on hyödytön myös jäsennettäessä tietyn ajallis-paikalliseksi kokonaisuudeksi jo rajatun traagisen tapahtumasarjan osien sisäisiä suhteita, sillä jos nimeämme tapahtumasarjan A-B-C osan B keskikohdaksi suhteessa osiin A ja C ja kohdistamme herpaantumattoman huomiomme tuohon niin sanottuun keskikohtaan B, totuudellisuutta isoavat sisäiset silmämunamme pakottavat meistä heti esiin sen kaltaisia kysymyksiä kuin " Mitä uutta saavutettiin siirryttäessä A:sta B:hen?" ja "Mistä vanhasta on luovuttava jatkettaessa edelleen B:stä C:hen?"

Näiden kysymysten herauttama uteliaisuuden kuola on tuskin ehtinyt kostuttaa sisäisiä suitamme, kun jo huomaamme tempautuneemme keskelle pluralistis-hermafrodiittisten alkujen ja loppujen kiihkeän ennakkoluulotonta pariutumiskisailua, ja tuo aristotelisen sementoituneeksi olettamamme keskikohta B on hajonnut sisäisiä silmämuniamme kirveltäviksi epätodellisuuden usvankiehkuroiksi.

Ja jos nyt aristotelista tragediateoriaa umpimielisesti näpelöiden yritämme pitää sisäisen helleeninpäämme ja pyrimme soveltamaan alku-keskikohta-loppu -rakenneperiaatetta jakamalla hätäisesti tuon jo olemisen rajamailla usvankiehkuroina häilyvän "keskikohta" B:n edelleen tapahtumasarjaksi B1-B2-B3 ja keskitämme herpaantumattoman huomiomme tuohon ns. toisen tason keskikohtakandidaattiin B2, huomaamme edellä jo kuvailemani usvaisen hajoamisprosessin toistuvan myös tällä kakkostasolla, eikä sisäiselle FT Aristoteleellemme lopulta jää muuta vaihtoehtoa kuin emansipoitua alakuloisen yksitoikkoisesta keskikohtafetisismistään pluralistis-hermafrodiittiseksi alkujen ja loppujen kanssapariutujaksi.

Konkretisoin edellisen sinänsä kiistattoman väitteeni vielä seuraavasti: Kuvitellaan, että paimiolainen perheenisä on määrittänyt kotiin kantamansa lihamurekeaterian ajallis-paikallisen sijainnin perheelleen, joka malttamattomana odottaa, että tämä tinkimättömästä oikeudentajustaan tunnettu perusrehti suomalainen isä määrittää perheelleen nyt myös lihamurekeaterian sisäisen rakenteen, ts. jakaa sen perheenjäsenten kesken.

Kysymys kuuluu: Jakaako isä kullekin osansa osoittamalla lihamureketta ja toteamalla esimerkiksi: " Tuossa on Pirkko-äidin osan keskikohta ja tuossa Liisa-tyttären keskikohta ja tuo taas Erkki-isän, eli siis minun"? Ei tietenkään, moinen usvainen puhe kullekin kuuluvien murekeosien keskikohdista saattaisi perheen vain riitaisan hämmennyksen valtaan. Isä jakaa lihamurekekokonaisuuden rajojen sisäisen, pääasiassa sian- ja naudanlihasta, korppujauhoista, kananmunasta ja mausteaineista koostuvan maukkaan aterian osoittamalla kullekin perheenjäsenelle kuuluvan osan alun ja lopun rajakohdat, jotka isä sopivin apuvälinein on yksinkertaisilla matemaattisilla operaatioilla paikallistanut.

Jo jos nyt (isän jo veitsi kädessä valmistautuessa murekkeen oikeudenmukaiseen viipalointiin) Liisa-tytär äkkiä innosta palavin poskin huudahtaa: "Isä, isä, minä haluan keskikohdan!" voi isä antaa suuresti rakastamalleen tyttärelleen arvokkaan opetuksen. Isä ojentaa veitsen Liisalle ja sanoo: "Hyvä on Liisa, leikkaa itsellesi murekkeen keskikohta."

Paavo-pojan sisarensa saamaan etuoikeuteen kohdistamista kovaäänisistä protesteista välittämättä Liika leikkaa veitsenkäyttöön harjaantumattoman lapsen hellyttävän haparoivin ottein itselleen murekkeen keskikohdaksi arvelemansa osan ja valmistautuu ahmimaan sen suihinsa. Mutta isä yllättääkin Liisan osoittamalla tämän murekeviipaletta ja toteamalla: "Mutta Liisa, keskikohtahan jäi tuonne veitsesi tavoittamattomiin, yritäpä uudestaan." Ja hieman epävarmana Liisa kohottaa veitsen ja jakaa viipaleensa kahtia isän osoittamasta kohdasta ja kääntää sitten kysyvän katseensa isään.

"Keskikohta näyttäisi edelleen olevan tuolla, mistä et onnistunut leikkaamaan. Sitä paitsi olisikohan sinulla niitä nyt lautasellasi jo kaksi kappaletta? Se on kyllä vähän epäreilua, Paavo pahastuu." Ja niin Liisa turhautuneella vimmalla silpoo murekeviipalettaan yhä pienempiin osiin, kunnes hymyilevä isä tarttuu veistä heiluttavaan hentoon tytönkäteen ja sanoo: "Liisa, mitään keskikohtaa sinun veitsesi ei tule lihamurekkeesta löytämään, mutta huomaatko: olet hienosti rajannut murekkeen pieneen sisäiseen suuhusi sopiviksi paloiksi?"

Olen edellä perustellut antiaristotelista tragediakäsitystäni peräti kahdellasadalla tiiviin asiapitoisella sivulla, jotka sisältävät sekä täsmällistä analyysia että kuvitteellista paimiolaisesta kotitalousympäristöstä noudettua monipuolista havainnollistavaa ainesta, ja silti viime tapaamisemme aikana kävi ilmi, ettei fil. kand. Aristoteles joko ollut ymmärtänyt lukemastaan mitään, tai sitten hän ei ollut lainkaan vaivautunut lukemaan sitä perusteellista kritiikkiä, jota olen hänen tragediaa koskevista ajatuksistaan esittänyt.

Tämän lisäksi tarjoamani kossukolan vaikutuksesta voimakkaasti päihtynyt leht. Aristoteles käytti riitaisan tapaamisemme aikana minusta niin epäakateemisen sopimattomia nimityksiä, että olen pakotettu tästä hetkestä lähtien täydellisesti sanoutumaan irti kaikista suhteistani häneen: "Vedä Afroditeen vittu päähäsi, senkin keskikohtia nuuhkiva

Jokaiselle tämän totuudellisen kronikan hiemankin vireä-älyiselle lukijalle lienee edellä sanotun perusteella päivänselvää, miksi en tässä kolmilukuisen kronikan toisessa luvussa ole pyrkinyt esittämään meidän traagisen rakkaustarinamme "keskikohtaa". Mutta niille kronikkani lukijoille, joille Kaikkeuden Suuri Leipuri vireä-älyisyyttä jakaessaan ei ole antanut aivan väkeväsormisen kouransa täydeltä, voin vielä selventää asiaa mahdollisimman suorasanaisesti: meidän rakkautemme traaginen tarina ei sisällä mitään "keskikohtaa".

Kuten maailman rakkaustarinat aina, myös tämä meidän paimiolaisella paikallisnäyttämöllä näytelty tarinamme sisältää ns. Suuren Alun (jonka olen totuudellisesti esittänyt kronikan luvussa 1) sekä Suuren Lopun (jonka tulen yhtä totuudellisesti esittämään luvussa 3). Näiden Suuren Alun ja Suuren Lopun lisäksi meidän rakkaustarinamme monisyinen ja pohjimmiltaan traaginen tapahtumasarja koostuu lukemattomista pienemmistä aluista ja lopuista, jotka punoutuvat toisiinsa niin erottamattomalla tavalla, että mikä tahansa rakkaustarinamme tapahtuma, joka yhdestä näkökulmasta katsottuna näyttää jonkin alulta, osoittautuukin toisesta näkökulmasta nähtynä jonkin muun lopuksi, ja yhtä hyvin toisin päin.

Ja jos meidän sisäisten silmämuniemme havaintokyky joskus olikin niin emotionaalisten usvien hämärtämä, että epätotuudellisesti kuvittelimme elävämme jonkinlaisessa tarinamme keskikohdan seesteisessä suvannossa, on meille viimeistään rakastuneiden usvankiehkuroiden jo kauan sitten hälvettyä käynyt päivänselväksi, ettei mitään keskikohdan seesteistä suvantoa ollut; oli vain väkivaltaisen pitelemättömästi virtaava alkamisen ja loppumisen kymi, joka toisinaan kiidätti meitä oudon kauniin kaartuvien kossukolataivaiden lempeää valoa hymisevien tähtihimmelien alla ja jonka sysimustien syövereiden mätivänä räyhäävä hammaskalusto taas toisinaan tuntui repivän meidän sisäiset jäsenemme irti toisistaan.

Me olimme aina aloittamassa ja lopettamassa; Kaikkeuden Suuri Leipuri ei suonut meille keskikohdan rusinantuoksuista pullahetkeä.
Kun nyt tämän kronikkani toisen luvun lopuksi tarjoan muutaman välähdyksenomaisen vilautuksen sisäisten silmämunieni sinusta ja minusta tallentamien kuvien albumista, pyydän lukijaani kunkin kuvan kohdalla esittämään itselleen nämä kaksi kysymystä: "Mitä he aloittivat?" ja "Mitä he lopettivat?" (Ja mikäli fil. lis. Aristoteles kuuluu yhä tämän kronikan lukijakuntaan poistumiskehotuksestani huolimatta, pyydän häntä esittämään itselleen tämän huomautuksen: "Liukastu sfinksinpaskaan, senkin sukusi rutsaama peripateettinen kameli.")

Kuvia sinusta ja minusta:
Pieni huone, jonka ikkunaruutuja huuhtelee vihmainen huhtikuinen sade. Peltikatto kumahtelee tuulessa kuin säännöttömästi takova Kaikkeuden Kiihtynyt Sydän, kun kaksi alastonta nuorta vartaloa ujon uteliaina kietoutuu vuoteella syleilyyn, joka pyyhkii pois näiden vartaloiden yksilölliset rajapinnat ja saa ne avartumaan yhdeksi kesäpäivän valoa peilaavaksi tyynten huokausten lammeksi; ja nyt lammen pinta alkaa aaltoilla, huokaukset voimistuvat, aallokko nousee nopeasti, pelottavan nopeasti, ja äkkiä on kuin hätäinen pikaveneilijä olisi kaahannut lumotun lammen poikki säikäyttäen nautinnon aran kahlaajalinnun siivilleen. Puoliminuuttisen yhteensulautumisensa jälkeen nuoret vartalot eriytyvät jälleen rajapintoihinsa ja makaavat vaitonaisina. "Ei se mitään, meillä on vielä koko ilta aikaa", hennompi vartaloista san... mutta hetkinen, hetkinen; tämän sisäisen albumini kuvan täytyykin olla joltain kaukaiselta yli-innokkaan kokemattomuuden kaudelta paljon ennen sinua - pahoittelen sekä sekaannusta että ammoista yli-innokkuuttani.

Toukokuussa meidän yhteisen pienen lemmenpiparkakkumökkimme pihaan ilmestyy kaksi koditonta kissaa, jotka me adoptoimme ja joille me ensitapaamisemme muistoksi annamme nimet Piirakka ja Munavoi; Piirakka ja Munavoi ovat älykkäitä teräväkynsitettyjä olentoja, jotka rakastavat metsästämistä, ja eräänä aamuna, kun me kaksi vielä makaamme sylikkäin lemmenvohvelivuoteessamme sisäiset ja ulkoiset jäsenemme lerpallaan kolm... seits... yhdeksän tuntia kestäneestä raisusta rietastelusta, Piirakka ja Munavoi kantavat vuoteeseemme kaksi yhä hengissä räpistelevää hiirtä, jotka me pelastamme ja joille me rakennamme yhteisen lemmenleivoshäkin. Hiiret saavat nimikseen Sämpylä ja Nakki. Sinä ja minä, Piirakka ja Munavoi, Sämpylä ja Nakki - me olemme Paimion kaunein perhe, mikä ei tietysti ole kovin paljon sanottu.

Kesäkuussa minä alan työstää uuttaa romaanikäsikirjoitusta, joka saa nimekseen Navetan ja rautatien välissä. Romaani on sinun minulle kertomiesi maalaismuistojen innoittama, ja se kertoo hyvin nuoresta Liisa-nimisestä karjakkotytöstä, joka hoitaa päivisin lehmiä ja öisin kuuntelee kaukojunien kolketta ja vihellystä rautatieltä sekä unelmoi elämästä kaukana suurkaupungissa. Tytön lisäksi romaanin henkilöitä ovat mm. Erkki-isä, Pirkko-äiti ja Paavo-veli. Kun iltaisin luen sinulle päivän aikana innostuksen kuumeessa kirjoittamiani sivuja, sinun mykistyneisyytesi vakuuttaa minut siitä, että tällä kertaa kustannustoiminnallinen vastakaiku ei tule pettämään minua. Tämä on minun Paimion renessanssini, minä ajattelen ja suutelen sinua, provinsiaalista muusaani.

Heinäkuussa me puramme huhtikuisessa tuplahirvikolarissa ajokelvottomiksi romuttuneet kaksi autoamme osiksi ja kokoamme osista yhden melko omituisen näköisen mutta hienosti toimivan ajopelin, joka saa nimekseen Hirviö. Me ajelemme Hirviöllä Piirakan, Munavoin, Sämpylän ja Nakin kanssa pitkillä iloisilla eväsretkillä, joilla meillä on yleensä eväinä munavoipiirakoita, nakkisämpylöitä ja kossukolaa, kunnes heinäkuun lopulla ajamme hirvikolarin, jossa sekä Hirviö että hirvi romuttuvat täydellisesti. Suureksi suruksemme myös sekä Sämpylä että Nakki menehtyvät kolarissa.

Elokuussa palatessamme vakavan vaitonaisina Sämpylän ja Nakin haudalle tekemältämme vierailulta koemme järkytyksen; meidän pieni mökkimme on poissaolomme aikana täyttynyt miljoonilla mustilla vaellusmuurahaisilla, jotka nakertavat sen piparkakkuseiniä niin että rouske tekee kaiken keskustelun mahdottomaksi. Me yritämme aluksi karkottaa muurahaiset, mutta niiden valtava, jatkuvasti kasvava lukumäärä saa meidät vajoamaan epätoivoiseen toimettomuuteen. Sinun on hankittava unilääkkeitä, jotta kykenet öisin nukkumaan muurahaisten nakerruksen rouskeessa, ja lääkkeidesi tyrmäävä vaikutus interruptoi meidän raisut rietastelumme lyhyeen joka ainoana elokuisena yönä.

Syyskuussa alkavat Paimion sateet, ja meidän muurahaisten reikäiseksi nakertaman piparkakkumökkimme seinät ja katto alkavat sateesta pehmenneinä uhkaavasti lerppua ja vajota. Minä makaan öisin sinun syvän tajuttomuutesi vierellä ja kuuntelen kaukojunien kolketta ja vihellystä rautatieltä sekä unelmoin elämästä kaukana suurkaupungissa. Ja minun on tunnustettava itselleni, että unelmoin toisinaan sopimattoman tulisesti Navetan ja rautatien välissä -romaanissani nyt jo perheensä luota kaupunkiin karanneesta nuoresta Liisa-nimisestä reitevästä karjakosta.

3
"Hep!" minä huudahdin ponnettomasti antaessani ainaisen hirvenlihamurekeaterian taas kerran läjähtää pöytää vasten. Murekkeen pönäkän raatomainen olemus jökötti meidän välissämme muistuttaen minua unelmiemme muinoin hunnunkeveiden kudosten väistämättömästä rasvoittumisesta sekä paimiolaisen kollektiiviuunin yksilöön kohdistamasta hiiltävästä korvennustoiminnasta. Ajattelin myös, että Navetan ja rautatien välissä -romaanin kirjoitusprosessini oli harhautunut pahasti, sillä kynästäni oli viime aikoina vuotanut lähinnä toinen toistaan mauttomampia paimiolaisvitsejä, ja epäilin, että kustannustoiminnallisen vastakaiun kunniankukko jättäisi laulunsa jälleen kerran laulamatta.

Tuon päivän paimiolaisvitsejä olivat mm. seuraavat: Karhupariskunta kulki Paimion Vistantiellä. Uroskarhu tunki vähän väliä kuononsa naaraskarhun persvakoon ja nuoleskeli rouvansa hännäntöpön alla muikistelevaa jykevää suolensulkijarengasta. "Voisitko lopettaa", naaraskarhu kivahti kyllästyttyään puolisonsa käytökseen, "tuo on erittäin kiusallista." "Anteeksi vain", uroskarhu sanoi, "mutta söin äsken nälissäni kaksi paimiolaista ja nyt yritän saada maun pois suustani." "Voi sinua raukkaa. Ole hyvä vain", naaraskarhu heltyi, levitti tassuillaan persettään ja turautti reilun nokareen karhunpaskaa puolisonsa suunraikastimeksi.

Ja toisena: K: - Mihin ehkäisyvälineeseen tai -välineisiin sukukypsä paimiolainen todennäköisimmin turvautuu? V: - Persoonallisuutensa ja ulkonäkönsä pettämättömän varmaan yhdistelmään. Ja kolmantena: Lihava ja laiha mies istuivat autiossa paimiolaisbaarissa ja ryyppäsivät vaitonaisina kossukolaa. Äkkiä laiha mies pomppasi seisomaan ja karjaisi: "Kaikki paimiolaiset ovat äidinnussijoita!" Myös lihava mies nousi ja sanoi uhkaavasti: "Tuo oli loukkaavaa. Peru sanasi." "Taidat olla paimiolainen", laiha totesi hieman anteeksipyytävän näköisenä. "En helvetissä. Minä olen äidinnussija", lihava vastasi ylpeänä.

Minun Paimion renessanssini on toden totta päättynyt, ajattelin tarkastellessani sinua, räytynyttä provinsiaalista ex-muusaani, joka lapioit haluttomasti hirvenlihamureketta puru- ja nielukoneistoosi, ja minä päätin hieman säälinsekaisin tuntein yrittää piristää sinua. Kun olimme aterioineet, huudahdin "Stop!" ja otin esiin Navetan ja rautatien välissä -romaanikäsikirjoitukseni, josta tosin näyttikin muodostuvan lähes tuhatsivuinen paimiolaisvitsien kokoelma, ja sanoin ystävällisellä äänellä: "Voisin lukea sinulle, mitä olen tänään saanut aikaan."

Silmäsi muljahtelivat hetken kallossasi kuin autokolarin ajaneella hirvellä, sitten kaivoit unilääkepurkkisi taskustasi, tyhjensit sen sisällön kämmenellesi ja aloit mylvähdellä sietämättömästi: "Jos luet vielä sanankin sitä sontaa, minä vannon että tapan itseni syömällä kaikki unilääkkeeni! Tapan varmasti! Kuoleminen on tuhat kertaa viihdyttävämpää kuin kuunnella sinun tylsiä fantasioitasi jostain karjakosta tai törkeän mauttomia ´vitsejäsi´. Lue sanakin niin tapan heti itseni!"

Olin haavoitettu ja hetken aivan sanaton. Sitten löysin sanat ja aloin lukea niitä kovaan ääneen romaanikäsikirjoituksestani. Sinä paiskasit unilääkkeesi ympäri huonetta, peitit korvasi käsilläsi ja huusit suoraa huutoa, jottet kuulisi ääntäni. Hetken luettuani lopetin ja karjuin vuorostani: "No, mikset jo tapa? Anna mennä, elämä sinun kanssasi olisi yhtä viihdyttävää kuin nykyisin vaikka olisitkin kuollut; ei se olisi viihdyttävämpää, sillä sitten ei tarvitsisi syödä sinun yököttäviä murekkeitasi. Tapa jo itsesi! Tapa! Tapa! Ta-pa! T-a-p-a!..."

Ja koko illan me raivosimme, karjuimme, solvasimme ja loukkasimme - me häpäisimme täydellisesti sekä toisemme että itsemme, ja kuitenkaan kumpikaan meistä ei jostain käsittämättömästä syystä ollut tarpeeksi rohkea kävelemään ulos pienen kotimme ovesta. Piirakka ja Munavoi olisivat kenties olleet tarpeeksi rohkeita, mutta ne eivät voineet, sillä ovi oli lukossa, ja niin ne joutuivat ahdistuneen ja pelokkaan näköisinä luikkimaan pois meidän raivomme tieltä ja luimistelemaan milloin minkäkin huonekalun suojissa.

Lopulta meidän raivomme ehtyi uupumukseen, ja me kaaduimme vuoteellemme ja vajosimme raskaisiin unennäköihin, jotka omalla kohdallani kohdistuivat jälleen kerran tiettyihin karjakonreisiin.

Aamulla heräsin karjakkounistani oudon hyväntuulisena, päätin yrittää hieroa välillemme hieman hellää sovintoa ja ujutin tunnustelevan käteni sinun peittosi alle, ja - hopsis! kuinka ollakaan! - minun sormeni osuivat suoraan sinun mirrisi tuuheaan karvoitukseen, ja koska et häätänyt kättäni, ujutin sitä hieman edemmäs ja herättelin sinun yhä raukeana torkkuvaa mutta lupaavan aamukasteenkosteaa mirriäsi alati vaateliaammiksi käyvin ottein, kunnes kauhukseni yhtäkkiä tunsin rivin neulanteräviä hampaita uteliaan sormeni ympärillä. "Hyvä Suuri Leipuri! Oletko sinä julmassa kieroutuneisuudessasi jo kasvattanut hammaskaluston jalkoväliisi?" minä ajattelin ja tempaisin peiton yltäsi.
Peiton alla sinun vieressäsi makasivat Piirakka ja Munavoi, ja minun sormeni oli syvällä Piirakan irvistävässä kissansuussa. Outoa kyllä Piirakka ei tuntunut mitenkään häiriintyvän sormeni tungetteluista.

Vedin sormeni Piirakan suusta ja ravistelin kissaa. Se makasi hengettömänä, ja kun ravistelin Munavoita, huomasin sen olevan aivan yhtä kuollut. Hetken järkyttyneenä tilannetta tutkittuani ravistelin myös sinua, mutta kissoista poiketen sinä käänsit kasvosi puoleeni ja kysyit: "Mitä nyt?" "Piirakka ja Munavoi ovat tehneet kaksoisitsemurhan. Ne ovat meidän ainaisen riitelymme synnyttämässä epätoivossaan syöneet lattialta kaikki sinun eilen viskomasi unilääkkeet, ja nyt ne ovat kuolleita", minä sanoin silmämunat kyynelten virrassa ajelehtien.

Ja totta se oli; meidän ihmisparisuhteemme raivokkaiden tuhoutumiskouristelujen seuraaminen oli aiheuttanut noissa kahdessa voimakkaasti myötäelävässä kissansielussa niin ristiriitaisia jännitetiloja, että ne olivat paimiolaisen yön lohduttomassa autiudessa yhteistuumin päätyneet tuohon eksistentiaalisista ratakisumalleista äärimmäisimpään: omien yhteenlaskettuina kahdeksantoista henkiriepunsa vapaaehtoiseen paketoimiseen ja lähettämiseen Kaikkeuden Suuren Leipurin osoitteeseen asiakaspalautuspostina.

Me tutkimme huoneemme tarkasti siltä varalta, että Piirakka ja Munavoi olisivat jättäneet jälkeensä jonkinlaisen itsemurharatkaisuun päätymistä selittelevän kirjeentapaisen, mutta ainoa viestiksi mahdollisesti tulkittava ilmiö oli se, että minun Navetan ja rautatien välissä -romaanivitsikokoelmani päälle oli kustu. (Olen kuitenkin nykyisin taipuvainen ajattelemaan, ettei tuo kusi ehkä ollutkaan peräisin kissanrakosta, vaan että minun tuona viimeisenä yhteisenä yönämme karjakonreisistä uneksiessani sinä olet kavunnut pimeässä omat reitesi harallaan kirjoituspöydälleni esittääksesi nestemäisen mielenilmauksesi minun taiteestani; mutta oliko todella näin, sitä sisäiset silmämunani eivät koskaan tule tietämään.)

Me tiesimme erehtymättömällä varmuudella, mitä Piirakan ja Munavoin itsemurhat meidän parisuhteemme kannalta merkitsivät, sillä olimme usein kuulleet tämän paimiolaisen kansanviisauden: "Riitaisakin parisuhde on aina kovalla työllä pelastettavissa, paitsi jos pariskunnan molemmat kissat tappavat itsensä." Niinpä me vääjäämättömän Suuren Lopun varjossa värjötellen pukeuduimme, ja minä hain ulkovajasta raskaan lapion, ja sitten me otimme kumpikin hengettömän kissan hellästi käsivarsillemme ja lähdimme ankarassa lokakuisessa sateessa kohti Vähäjokea, jonka savisella törmällä sijaitsee Paimion lemmikkieläinten hautausmaa.

Minä kaivoin Sämpylän ja Nakin matalan haudan viereen toisen, syvemmän haudan, eikä kaikki kaivuutyöni aikana haudan pohjalle tipahteleva kosteus suinkaan ollut peräisin harmaan taivaan pilvien kyynelkanavaista. Me suutelimme kissojemme sateenkostuttamia turkkeja ja laskimme ne varovaisesti haudan rapaiselle pohjalle sydäntäsärkevään viimeiseen syleilyyn, ja tuolla hetkellä meistä kumpikin varmasti lausui hiljaa itselleen joitakin tämän kaltaisia koruttomia sanoja: "Tässä me seisomme kaksin Vähäjoen törmällä ja hautaamme saveen jotain, mitä emme tule enää uudestaan löytämään."

Pitkän alakuloisen hiljaisuuden jälkeen minä katsoin sinua silmiin, ja sinä nyökkäsit minulle, ja niin minä tartuin raskaaseen lapioon luodakseni haudan umpeen; mutta lapio lipsahtikin savisista sormistani ja lennähti terä edellä suoraan hautaan, josta kuului hirveä rääkäisy, ja kun kurotuin katsomaan, näin miten unilääketokkurastaan lapionterän katkaiseman häntänsä tuskaan herännyt Munavoi puhkoi sekavassa kauhussaan kynsillään molemmat silmät Piirakalta, joka puolestaan havahtui silmien menetyksen kipuun ja sokeutuneena rääkyen riekaloi Munavoin kummatkin korvat; ja korvaton Munavoi ryhtyi silpomaan Piirakan kuononpäätä, minkä seurauksena Piirakka upotti hampaansa Munavoin kollinjalkoväliin; kivun ja unilääkkeiden hullaannuttamat kissat antautuivat ahtaan rapaisen haudan pohjalla kehämäiseen silpomistoimintaansa; ne eivät kyenneet enää tunnistamaan toisissaan elinkumppaniaan vaan raastoivat, repivät ja riekaloivat toistensa elimiä mielipuolisen vimman vallassa kuin aikoen lopullisesti hajottaa osiin sen feminiinis-maskuliinisen ykseyden, jonka symbolin mukaan ne oli nimetty; minä yritin erottaa savisia ja veren tahrimia raivopäisiä kissoja toisistaan mutta olin menettää peukaloni, ja niin minä vain suljin silmäni ja painoin kädet tiiviisti korvilleni eristääkseni itseni tuosta piinallisen tutusta kauhunäytelmästä.

Kun minä tuona sateisena lokakuun päivänä lopulta jälleen avasin silmäni, kissojemme haudassa oli hiljaista, ja sinä kuljit pienenä ja etäisen Vähäjoen alajuoksulla, etkä sen koommin eteeni ilmestynyt. Paitsi näinä sisäisten silmämunien öinä, joina - kuten nyt tätä kronikkaa kirjoittaessani - katson sisälle itseeni kuin syvään omien alkujeni ja loppujeni hautaan, ja sinä olet äkkiä edessäni. Ja minä muista paimiolaisen huoltamoyrittäjän ylihintaisen, nopeasti eltaantuvan munavoin muinaisen maun.