Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä. 1 Job. 3:8.
Huomaa ero, että jollakin on syntiä ja, että joku tekee syntiä. 1 Joh. 1:ssa luemme: »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme». Samassa kirjeessä: »Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä.» »Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä.» Mutta se, että meillä on syntiä, merkitsee sitä, että synti asuu ja liikkuu kristityn lihassa, että hän sodassa saa osaksensa synnin haavoja, voipa äkkiä langetakin, mutta murehtien ja vastaan taistellen. Synti on hänelle kärsimys, vieläpä kaikkein vaikein kärsimys, josta hän mielellään tahtoisi päästä eroon. Synnin tekeminen taas merkitsee, että sitä pidetään työnä ja tapana, josta ei tahdota luopuakaan, vaan jota puolustetaan ja suositaan - vaikkapa ulkokullattu vielä sanoillaan moittiikin sitä, mutta elämässään sitä jatkaa ja suosii.
Monet ihmiset voivat mestarillisesti moittia syntiä, mutta eivät koskaan ryhdy riisumaan sitä pois, vaan haluavat salaa säilyttää sen itsellään, tai päättävät he hylätä sen, mutta ei vielä. Tai hylkäävät he monta syntiä saadaksensa pitää helmasyntinsä, jota sitten hyvillä selityksillä usein koetetaan peitellä ja puolustella. Vilpitön sielu hakee sanasta neuvoa ja apua synnistä päästäkseen toinen taas etsii sanasta puolustuksia synnissä pysyäkseen. Siinä on erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, vilpittömän ja vilpillisen hengen välillä.
Tässä on myös huomattava erotus itse syntien välillä. Niitä on näet kahta lajia: toiset sellaisia, jotka kokonaan voidaan hylätä ja jättää, kuten kiroileminen, Jumalan nimen väärinkäyttäminen, lepopäivän pyhittämättä jättäminen, juoppous, maalliset ja kristitylle sopimattomat huvitukset, muuten vallitsevat julkisynnit, kuten haureus, varkaus, valhe, riitaisuus jne., jotka eivät koskaan sovellu yhteen tosi uskon ja hyvän omantunnon kanssa. Jos kristitty lankeaa johonkin sellaiseen syntiin, niin kuin pyhien esimerkki todistaa valitettavasti joskus tapahtuneen, häipyvät samalla hänen uskonsa ja rauhansa, jotka yksin parannus ja syntien anteeksiantamus palauttaa.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor11-4.html
Huomaa ero, että jollakin on syntiä ja, että joku tekee syntiä. 1 Joh. 1:ssa luemme: »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme». Samassa kirjeessä: »Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä.» »Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä.» Mutta se, että meillä on syntiä, merkitsee sitä, että synti asuu ja liikkuu kristityn lihassa, että hän sodassa saa osaksensa synnin haavoja, voipa äkkiä langetakin, mutta murehtien ja vastaan taistellen. Synti on hänelle kärsimys, vieläpä kaikkein vaikein kärsimys, josta hän mielellään tahtoisi päästä eroon. Synnin tekeminen taas merkitsee, että sitä pidetään työnä ja tapana, josta ei tahdota luopuakaan, vaan jota puolustetaan ja suositaan - vaikkapa ulkokullattu vielä sanoillaan moittiikin sitä, mutta elämässään sitä jatkaa ja suosii.
Monet ihmiset voivat mestarillisesti moittia syntiä, mutta eivät koskaan ryhdy riisumaan sitä pois, vaan haluavat salaa säilyttää sen itsellään, tai päättävät he hylätä sen, mutta ei vielä. Tai hylkäävät he monta syntiä saadaksensa pitää helmasyntinsä, jota sitten hyvillä selityksillä usein koetetaan peitellä ja puolustella. Vilpitön sielu hakee sanasta neuvoa ja apua synnistä päästäkseen toinen taas etsii sanasta puolustuksia synnissä pysyäkseen. Siinä on erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, vilpittömän ja vilpillisen hengen välillä.
Tässä on myös huomattava erotus itse syntien välillä. Niitä on näet kahta lajia: toiset sellaisia, jotka kokonaan voidaan hylätä ja jättää, kuten kiroileminen, Jumalan nimen väärinkäyttäminen, lepopäivän pyhittämättä jättäminen, juoppous, maalliset ja kristitylle sopimattomat huvitukset, muuten vallitsevat julkisynnit, kuten haureus, varkaus, valhe, riitaisuus jne., jotka eivät koskaan sovellu yhteen tosi uskon ja hyvän omantunnon kanssa. Jos kristitty lankeaa johonkin sellaiseen syntiin, niin kuin pyhien esimerkki todistaa valitettavasti joskus tapahtuneen, häipyvät samalla hänen uskonsa ja rauhansa, jotka yksin parannus ja syntien anteeksiantamus palauttaa.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor11-4.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mutta ulkokullattu voi pysyä toisessa tai toisessa, peitellen ja puolustellen sitä totuttuna tapana. Tämä on »synnin tekemistä.» Joka näin syntiä tekee, se on perkeleestä. Se on »lihan mukaan elämistä.» Mutta jos te lihan mukaan elätte, on teidän kuoltava. Sellaisia syntejä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.»
Toinen laji syntiä ovat lihassamme piilevät kaiken pahan siemenet ja juuret, joita ei täällä koetusajassa vaeltaessamme koskaan saada kokonaan hävitetyiksi. Sillä kun nämä ovat kokonaan poistetut, ei meidän enää tarvitse valvoa eikä kilvoitella - mikä ei tapahdu ennen kuin haudassa. Tätä lajia olevat synnit. ovat esim. puuttuva rakkaus Jumalaan, tunnustuksen heikkous, hitaus rukoukseen ja sanan viljelemiseen tyytymättömyys ja haluttomuus kutsumuksessa, kärsimättömyys, viha, saastaiset ajatukset ja himot, ahneus, epäusko, murhe ym.
Erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, erotus vilpittömän ja vilpillisen sielun välillä, ilmenee siinä, että jälkimmäinen, saatuaan tietää, ettei kukaan ole puhdas, että me kaikki olemme heikkoja syntisiä, tyytyy siihen, eikä vaivaudu valvomaan ja taistelemaan syntejä vastaan, joista hän ei kuitenkaan koskaan vapaudu, antaen synnille täyden vallan. Eikä hän näitä juuri synteinä pidäkään, vaan vähäpätöisinä heikkouksina – ikään kuin kylmäkiskoisuus Jumalaa kohtaan, haluttomuus rukoukseen ja sanan viljelemiseen eivät olisi suuria syntejä.