Löytyipä tämä teksti vanhoista papereista.
Se on ukkini kirjoittama päivää ennen Pariisin rauhansopimuksen kirjoitusta ja mielestäni kuvaa kokolailla hyvin sen ajan tuntoja n.60 vuotta sitten.
En malttanut olla laittamatta sitä tälle palstalle herättelemään tuntoja siitä, miksi karjala olisi palautettava.
HYVÄSTI KARJALA
Synnyinseutu, oi synnyinseutu !
Sydänsykkeessä, silmät veessä.
Kammiossa istun
Sinun kultaisen kuvas eessä.
Nuo runoilijan sanat tavoittavat sattuvasti sen tunnetilan, jota jokainen karjalainen tuntee näiden päivien
Tapahtumia ja valtiotekoja ajatellessaan.
Huomenna piirtävät muutamat Suomen miehet Pariisissa Suomen eduskunnan heille luomin valtuuksin
nimensä sen paperin alle, joka siirtää Suomen välirauhan sopimuksessa määritellystä olotilasta rauhantilaan.
Muutamin kynänvedoin nuo miehet vahvistavat kansamme noudatettavaksi sille sanellut rauhanehdot, jotka
Paljon muun raskaan ohella tietävät sitäkin, että osa tästä maastamme siirtyy vieraan omistukseen.
Niinpä menetämme erittäin kallisarvoisen, kauneimman osan Isänmaatamme.
Karjalan Laatokka jää Venäläiseksi sisämereksi.
Sanotaan, että on iloittava rauhasta.
Kyllä me karjalaiset tiedämme, mitä on rauha ja miksi sille on arvo annettava. Kyllä me, jotka miespolven toisensa
jälkeen olemme saaneet olla ensikädessä vastuussa siitä, että maassa on rauha säilynyt, osaamme iloitakin rauhasta.
Mutta ei ole unohdettava, että rauha, joka vie meidän syntymäseutumme antaa meille suunnattomat määrät persoonallista kaivattavaa, satuttaa mitä kipeimmin tunteitamme.
Karjalaiset ovat Isänmaan vapauden säilyttämisen nimissä jättäneet kotiseutunsa ja suunnattomiin vaivoihin antautuen siirtyneet Kanta – Suomeen.
He ovat tahtoneet antaa kättensä työn ja ajatustensa hedelmät edelleen tälle maalle.
Älköön heiltä siis vaadittako, että he tunteettomina sivuuttavat sen päivän, joka vahvistaa heidän elämänsä suuren muutoksen.
Synnyinseudun menetys on liian kova asia noin vain tunteettomasti sivuutettavaksi.
Ajatelkaa karjalaisen osaa. Siellä niillä main, jotka huomenna siirtyvät vieraan omistukseen, hän on nähnyt ensimmäisen päivänvalon ja taivaan sinen.
Siellä hänen jalkansa ovat ensikerran satuttaneet Isänmaan kamaraa. Siellä isän raivaamilla pelloilla hän on lapsen askelin kulkenut kylvömiehen mukana kylvön rajaa näyttämässä. Siellä on hikoillut ensimmäiset hikensä, niillä samoilla saroilla, jotka ovat kasvaneet viljaa miespolvelle toisensa jälkeen. Siellä hän on uneksinut nuoruudenunelmansa ja siellä työntynyt päin tuulia voittaakseen elämän myrskyt. Hankkiakseen itselleen ja huolenpitonsa kohteille turvatun huomisen ja tulevaisuuden.
Karjalainen oli kasvanut kiinni omaan turpeeseensa. Hän hengitti oman kotiseutunsa ilmaa ja oli uskollinen kaikelle sille, joka oli karjalaista. Loi ja rakensi aavistamatta, että tulisi päivä jolloin hänellä ei olisi tuota kamaraa jalkainsa alla, ei karjalassa tehtyä työtä, ei karjalaista ilmaa hengittääkseen eikä karjalaista taivasta ihailtavakseen.
Kun se päivä kuitenkin tuli ja kun se vei kaiken, ja kun huominen päivä valkenee tehdäkseen peruuttamattomaksi kaiken tuon menetyksen ---- älkää vaatiko, että karjalaisen olisi tunteettomasti ja aivan vaieten todettava kaikki tuo.
Me olemme olleet Isänmaalle uskollisia suomalaisia, me kaikki kansalaiset. Kun me tänään muistelemme sitä suunnatonta rikkautta, joka karjalaan jäi, viljelyksiemme kukoistusta, maisemien ihanuutta, koko sitä kotoista tunnetta, joka meitä siellä ympäröi,--- älkää ihmetelkö, jos silmämme nyt kostuvat. Olkaa paremminkin iloiset huomatessanne, että meillä on sydän ja aidot tunteet. Ehkä ne sentään jotain merkitsevät kun Isänmaata on ryhdyttävä nyt rauhan tultua rakentamaan, yhteisvoimin ja kaikesta huolimatta vahvasti hyvään tulevaisuuteen uskoen.
Meidän on nyt sanottava hyvästit Karjalalle. Karjalaisen heimon tie on ollut raskas.
Niin raskasta päivää kuin huominen tulee olemaan karjalainen heimo ei ole vielä nähnyt.
Me emme palaa karjalaamme näissä maallisissa muodoissamme.
Sitten , kun olemme poissa, meidän liikkumisellemme ei maalliset aseta enää raja – aitoja. Silloin meillä lienee lupa liikkua Karjalassakin. Meidän Herramme suonee meille tuon vapauden.
Selvästi tietoisena siitä kaikesta, jota huominen rauhanteon päivä meille karjalaisille merkitsee, me tuskallisin mielin toteamme, että meillä ei ole nyt enää mahdollista käydä hoitamassa edes omaisiemme hautasijoja. Meillä ei ole tuota lohduttavaa pyhiinvaellusmahdollisuutta, joka on muilla tämän maan piirissä elävillä.
Lohdutukseksemme jää vain toivo, että Jumala antaisi edes kedon kukkien siemenen lentää noille kummuille, jotta toki vielä kukkanen niillä kukkisi ja tekisi hedelmää.
Me uskomme, että kalmistolehdoissa siellä Karjalassa kevään tullen linnut pitävät jälleen konserttinsa ja käki kukkuu kultaisimman kukahtelunsa.
Ja jos lehtojen puut olisivat poissa, toivoisimme, että leivonen taivaan lintu, siellä hautojen päällä parhaimmat laulunsa laulaisi ja kirvinen kuljettaisi korkeuksien siunauksen nukkuville, joiden jälleen näkemistä odotamme.
JT
Se on ukkini kirjoittama päivää ennen Pariisin rauhansopimuksen kirjoitusta ja mielestäni kuvaa kokolailla hyvin sen ajan tuntoja n.60 vuotta sitten.
En malttanut olla laittamatta sitä tälle palstalle herättelemään tuntoja siitä, miksi karjala olisi palautettava.
HYVÄSTI KARJALA
Synnyinseutu, oi synnyinseutu !
Sydänsykkeessä, silmät veessä.
Kammiossa istun
Sinun kultaisen kuvas eessä.
Nuo runoilijan sanat tavoittavat sattuvasti sen tunnetilan, jota jokainen karjalainen tuntee näiden päivien
Tapahtumia ja valtiotekoja ajatellessaan.
Huomenna piirtävät muutamat Suomen miehet Pariisissa Suomen eduskunnan heille luomin valtuuksin
nimensä sen paperin alle, joka siirtää Suomen välirauhan sopimuksessa määritellystä olotilasta rauhantilaan.
Muutamin kynänvedoin nuo miehet vahvistavat kansamme noudatettavaksi sille sanellut rauhanehdot, jotka
Paljon muun raskaan ohella tietävät sitäkin, että osa tästä maastamme siirtyy vieraan omistukseen.
Niinpä menetämme erittäin kallisarvoisen, kauneimman osan Isänmaatamme.
Karjalan Laatokka jää Venäläiseksi sisämereksi.
Sanotaan, että on iloittava rauhasta.
Kyllä me karjalaiset tiedämme, mitä on rauha ja miksi sille on arvo annettava. Kyllä me, jotka miespolven toisensa
jälkeen olemme saaneet olla ensikädessä vastuussa siitä, että maassa on rauha säilynyt, osaamme iloitakin rauhasta.
Mutta ei ole unohdettava, että rauha, joka vie meidän syntymäseutumme antaa meille suunnattomat määrät persoonallista kaivattavaa, satuttaa mitä kipeimmin tunteitamme.
Karjalaiset ovat Isänmaan vapauden säilyttämisen nimissä jättäneet kotiseutunsa ja suunnattomiin vaivoihin antautuen siirtyneet Kanta – Suomeen.
He ovat tahtoneet antaa kättensä työn ja ajatustensa hedelmät edelleen tälle maalle.
Älköön heiltä siis vaadittako, että he tunteettomina sivuuttavat sen päivän, joka vahvistaa heidän elämänsä suuren muutoksen.
Synnyinseudun menetys on liian kova asia noin vain tunteettomasti sivuutettavaksi.
Ajatelkaa karjalaisen osaa. Siellä niillä main, jotka huomenna siirtyvät vieraan omistukseen, hän on nähnyt ensimmäisen päivänvalon ja taivaan sinen.
Siellä hänen jalkansa ovat ensikerran satuttaneet Isänmaan kamaraa. Siellä isän raivaamilla pelloilla hän on lapsen askelin kulkenut kylvömiehen mukana kylvön rajaa näyttämässä. Siellä on hikoillut ensimmäiset hikensä, niillä samoilla saroilla, jotka ovat kasvaneet viljaa miespolvelle toisensa jälkeen. Siellä hän on uneksinut nuoruudenunelmansa ja siellä työntynyt päin tuulia voittaakseen elämän myrskyt. Hankkiakseen itselleen ja huolenpitonsa kohteille turvatun huomisen ja tulevaisuuden.
Karjalainen oli kasvanut kiinni omaan turpeeseensa. Hän hengitti oman kotiseutunsa ilmaa ja oli uskollinen kaikelle sille, joka oli karjalaista. Loi ja rakensi aavistamatta, että tulisi päivä jolloin hänellä ei olisi tuota kamaraa jalkainsa alla, ei karjalassa tehtyä työtä, ei karjalaista ilmaa hengittääkseen eikä karjalaista taivasta ihailtavakseen.
Kun se päivä kuitenkin tuli ja kun se vei kaiken, ja kun huominen päivä valkenee tehdäkseen peruuttamattomaksi kaiken tuon menetyksen ---- älkää vaatiko, että karjalaisen olisi tunteettomasti ja aivan vaieten todettava kaikki tuo.
Me olemme olleet Isänmaalle uskollisia suomalaisia, me kaikki kansalaiset. Kun me tänään muistelemme sitä suunnatonta rikkautta, joka karjalaan jäi, viljelyksiemme kukoistusta, maisemien ihanuutta, koko sitä kotoista tunnetta, joka meitä siellä ympäröi,--- älkää ihmetelkö, jos silmämme nyt kostuvat. Olkaa paremminkin iloiset huomatessanne, että meillä on sydän ja aidot tunteet. Ehkä ne sentään jotain merkitsevät kun Isänmaata on ryhdyttävä nyt rauhan tultua rakentamaan, yhteisvoimin ja kaikesta huolimatta vahvasti hyvään tulevaisuuteen uskoen.
Meidän on nyt sanottava hyvästit Karjalalle. Karjalaisen heimon tie on ollut raskas.
Niin raskasta päivää kuin huominen tulee olemaan karjalainen heimo ei ole vielä nähnyt.
Me emme palaa karjalaamme näissä maallisissa muodoissamme.
Sitten , kun olemme poissa, meidän liikkumisellemme ei maalliset aseta enää raja – aitoja. Silloin meillä lienee lupa liikkua Karjalassakin. Meidän Herramme suonee meille tuon vapauden.
Selvästi tietoisena siitä kaikesta, jota huominen rauhanteon päivä meille karjalaisille merkitsee, me tuskallisin mielin toteamme, että meillä ei ole nyt enää mahdollista käydä hoitamassa edes omaisiemme hautasijoja. Meillä ei ole tuota lohduttavaa pyhiinvaellusmahdollisuutta, joka on muilla tämän maan piirissä elävillä.
Lohdutukseksemme jää vain toivo, että Jumala antaisi edes kedon kukkien siemenen lentää noille kummuille, jotta toki vielä kukkanen niillä kukkisi ja tekisi hedelmää.
Me uskomme, että kalmistolehdoissa siellä Karjalassa kevään tullen linnut pitävät jälleen konserttinsa ja käki kukkuu kultaisimman kukahtelunsa.
Ja jos lehtojen puut olisivat poissa, toivoisimme, että leivonen taivaan lintu, siellä hautojen päällä parhaimmat laulunsa laulaisi ja kirvinen kuljettaisi korkeuksien siunauksen nukkuville, joiden jälleen näkemistä odotamme.
JT
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta.
Kirjoitus tuli vuosikymmenten takaa.
Minä vain välitin sen.
Tämä oli kuitenkin aitoa tunnelmaa "alkuperäislähteestä" - se on hyvin arvokasta.
Tätäkö te vieläkin haluatte?
Kyllä. Koskettava kirjoitus, ei siinä mitään, mutta kyllä keskustelun Karjalan takaisin saamisesta on tultava vähän toisille urille.
Hoi laari-laarilaa on lyhykäisyydessään oikeassa.
Kyllä minäkin kerran kotoani läksin.
Kaipaus jäi, mutta en minä sinne lapsiani vaadi lähtemään.
Esitellyt leikkipaikkani toki olen.
Kotoaan tässä on lähtenyt yki, jos toinenkin, mutta vapaaehtoisesti.
Ehkäpä meillä ,tässä ja nyt on vaikea ymmärtää sitä tilanneta, mikä vallitsi 60 vuotta sitten.
Ehkä meidän suomalaisina on vaikea ymmärtää sitä, että teimme väärin ja on oikein, että menetimme aluettamme naapurivaltiolle.
Tällä alueella olleet ihmiset (suomalaiset)olivat ei toivottuja asuttamaan karjalaa,koska asukkaat loivat uhkan silloiselle neuvostovenäjälle.
VAI ONKO NÄIN??
Hoi laari-laari-laa!
Katkeruuden herättely ja haavojen repiminen auki on aina parasta!