Lapsena opin, että arvokkain ihminen maailmassa oli pappi. Hän oli kaiken arvostelun yläpuolella, arvokas, ehdoton auktoriteetti, ja hyvin hiukan hänen jälkeensä opettajat. Äitini arvosti kaikkia koulutettuja ihmisiä, hänestä kaikki maisterista ylöspäin olivat ns. "Hienoa väkeä", joilla oli tiedot ja taidot hyppysissään.
Heille ei minun sopinut sanoa muuta kuin päivää ja nimeni, jos kysyttiin, ja minkäänlainen keskusteluyhteys esim. oman opettajan kanssa koulussa oli täysin mahdoton asia. Pahinta oli, ettei lääkärillekään sopinut sanoa mitään, häntä oli suorastaan pelättävä. Itser ei sopinut missään tapauksessa mennä häiritsemään.
Myöhemmin nuorena äitinä muutin aikanaan uudelle asuinalueelle, jossa ei ollut yhtäkään tuttavaa. Mies tietenkin työssä päivät, minä kahden sylilapsen kanssa yksin kotona.
Ilahduin, kun seurakunta kutsui minut johonkin diakoniatilaisuuteen, jossa keskusteltiin yksinäisyydestä. Olin tosi onnellinen, kun kirkon edustaja kertoi, että he etsivät yksinäisiä seurakuntalaisia ja toivovat heitä mukaan toimintaan ja tukevat heitä heidän pulmissaan. Keskustelin ystävällisen henkilön kanssa, annoin puhelinnumeroni ja hän lupasi soitella ja tulla käymään. Kotona miltei itkin ilosta, kun ajattelin, että nyt voin solmia uusia tuttavuuksia ja mennä mukaan johonkin ryhmään, vaikka pikkulasten hoito oli tietenkin se ongelma.
Lapseni ovat nyt täyttäneet 50 v. mutta soittoa ei ole vieläkään tullut. En muista miten sain ystäviä ja harrastuksia aikanaan, en enää tietenkään edes odottanut seurakunnan yhteydenottoa, mutta jäi kaivertamaan miksi hän edes tarjoutui pitämään yhteyttä. En minä itse olisi ikinä sellaista uskaltanut pyytää.
Tämä tuli mieleeni, kun keväällä omaisen siunaustilaisuudessa pappi sanoi, että hän toivoo voivansa pitää minuun yhteyttä ja soitella kuulumisia muutaman viikon kuluttua. Hän sanoi, mielestäni ihan oikein, että seurakunta ja kirkko usein jättävät ihmisen yksin kirkollisen tilaisuuden jälkeen ja ikään kuin katsovat työnsä päättyneen.
No siitä on nyt yli 7 kk, eikä soittoa ole tullut, vaikka on nämä vaalitkin tässä ja ääniä pitäisi kalastella.
Niin että minulle on jälleen osoitettu paikka, jonne kuulun: Takarivi, jonne ei ääni kuulu.
Ei minulla mitään erityitä asiaa kirkkoon päin ole, olisin kuitenkin toivonut, että kirkolla olisi minulle asiaa, edes hyvän syksyn toivotus.
Kaksi vuotta sitten sain seurakunnalta kotin. Onnittelivat, kun olin täyttänyt 80 v. Olisiko minun pitänyt käydä kiittämässä kirkkoherranviraston tiskillä?
Heille ei minun sopinut sanoa muuta kuin päivää ja nimeni, jos kysyttiin, ja minkäänlainen keskusteluyhteys esim. oman opettajan kanssa koulussa oli täysin mahdoton asia. Pahinta oli, ettei lääkärillekään sopinut sanoa mitään, häntä oli suorastaan pelättävä. Itser ei sopinut missään tapauksessa mennä häiritsemään.
Myöhemmin nuorena äitinä muutin aikanaan uudelle asuinalueelle, jossa ei ollut yhtäkään tuttavaa. Mies tietenkin työssä päivät, minä kahden sylilapsen kanssa yksin kotona.
Ilahduin, kun seurakunta kutsui minut johonkin diakoniatilaisuuteen, jossa keskusteltiin yksinäisyydestä. Olin tosi onnellinen, kun kirkon edustaja kertoi, että he etsivät yksinäisiä seurakuntalaisia ja toivovat heitä mukaan toimintaan ja tukevat heitä heidän pulmissaan. Keskustelin ystävällisen henkilön kanssa, annoin puhelinnumeroni ja hän lupasi soitella ja tulla käymään. Kotona miltei itkin ilosta, kun ajattelin, että nyt voin solmia uusia tuttavuuksia ja mennä mukaan johonkin ryhmään, vaikka pikkulasten hoito oli tietenkin se ongelma.
Lapseni ovat nyt täyttäneet 50 v. mutta soittoa ei ole vieläkään tullut. En muista miten sain ystäviä ja harrastuksia aikanaan, en enää tietenkään edes odottanut seurakunnan yhteydenottoa, mutta jäi kaivertamaan miksi hän edes tarjoutui pitämään yhteyttä. En minä itse olisi ikinä sellaista uskaltanut pyytää.
Tämä tuli mieleeni, kun keväällä omaisen siunaustilaisuudessa pappi sanoi, että hän toivoo voivansa pitää minuun yhteyttä ja soitella kuulumisia muutaman viikon kuluttua. Hän sanoi, mielestäni ihan oikein, että seurakunta ja kirkko usein jättävät ihmisen yksin kirkollisen tilaisuuden jälkeen ja ikään kuin katsovat työnsä päättyneen.
No siitä on nyt yli 7 kk, eikä soittoa ole tullut, vaikka on nämä vaalitkin tässä ja ääniä pitäisi kalastella.
Niin että minulle on jälleen osoitettu paikka, jonne kuulun: Takarivi, jonne ei ääni kuulu.
Ei minulla mitään erityitä asiaa kirkkoon päin ole, olisin kuitenkin toivonut, että kirkolla olisi minulle asiaa, edes hyvän syksyn toivotus.
Kaksi vuotta sitten sain seurakunnalta kotin. Onnittelivat, kun olin täyttänyt 80 v. Olisiko minun pitänyt käydä kiittämässä kirkkoherranviraston tiskillä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
-
On aika toimia:
http://www.eroakirkosta.fi
-
Nämä ovat sellaisia auttajiksi tekeytyjiä. Haluavat pohjimmiltaan tuhota ha murskata joka ikisen ihmisen sielun.
Joh. 10:1-16
Valitettavaa ettei ole montaa rehellisesti uskovaa pappia, vaan ammattinsa puolesta uskovia. Usko loppuu samaan aikaan kun virka-aika. Ollaan virassa vain toimeentulon vuoksi.
Vanha vaan ei iki,
Olen pahoillani sen takia, että sinulle on luvattu soittaa, mutta niin ei olla tehty. Noin ei pitäisi käydä. Jos luvataan, niin pitäisi myös toimia sen mukaan. Voin vain pyytää anteeksi tapaamiesi kirkon työntekijöiden puolesta.
Sanoit, että sinulla ei ole mitään asiaa kirkon puoleen. Toivon kuitenkin, että voisit vielä joskus saada positiivisenkin kokemuksen kirkosta ja voisit nähdä myös sen puolen, missä kirkko oikeasti on ihmisiä varten.
Vilppu H.
pappi
On helppo erota kirkosta:
http://www.eroakirkosta.fi
Teimme sen eilen.
Erotkaa mieluummin maistraatin kautta, niin ei mikään taho voi käyttää tietoja propaganda tarkoituksiinsa.