Seurakuntalaisen paikka

Lapsena opin, että arvokkain ihminen maailmassa oli pappi. Hän oli kaiken arvostelun yläpuolella, arvokas, ehdoton auktoriteetti, ja hyvin hiukan hänen jälkeensä opettajat. Äitini arvosti kaikkia koulutettuja ihmisiä, hänestä kaikki maisterista ylöspäin olivat ns. "Hienoa väkeä", joilla oli tiedot ja taidot hyppysissään.
Heille ei minun sopinut sanoa muuta kuin päivää ja nimeni, jos kysyttiin, ja minkäänlainen keskusteluyhteys esim. oman opettajan kanssa koulussa oli täysin mahdoton asia. Pahinta oli, ettei lääkärillekään sopinut sanoa mitään, häntä oli suorastaan pelättävä. Itser ei sopinut missään tapauksessa mennä häiritsemään.

Myöhemmin nuorena äitinä muutin aikanaan uudelle asuinalueelle, jossa ei ollut yhtäkään tuttavaa. Mies tietenkin työssä päivät, minä kahden sylilapsen kanssa yksin kotona.
Ilahduin, kun seurakunta kutsui minut johonkin diakoniatilaisuuteen, jossa keskusteltiin yksinäisyydestä. Olin tosi onnellinen, kun kirkon edustaja kertoi, että he etsivät yksinäisiä seurakuntalaisia ja toivovat heitä mukaan toimintaan ja tukevat heitä heidän pulmissaan. Keskustelin ystävällisen henkilön kanssa, annoin puhelinnumeroni ja hän lupasi soitella ja tulla käymään. Kotona miltei itkin ilosta, kun ajattelin, että nyt voin solmia uusia tuttavuuksia ja mennä mukaan johonkin ryhmään, vaikka pikkulasten hoito oli tietenkin se ongelma.

Lapseni ovat nyt täyttäneet 50 v. mutta soittoa ei ole vieläkään tullut. En muista miten sain ystäviä ja harrastuksia aikanaan, en enää tietenkään edes odottanut seurakunnan yhteydenottoa, mutta jäi kaivertamaan miksi hän edes tarjoutui pitämään yhteyttä. En minä itse olisi ikinä sellaista uskaltanut pyytää.

Tämä tuli mieleeni, kun keväällä omaisen siunaustilaisuudessa pappi sanoi, että hän toivoo voivansa pitää minuun yhteyttä ja soitella kuulumisia muutaman viikon kuluttua. Hän sanoi, mielestäni ihan oikein, että seurakunta ja kirkko usein jättävät ihmisen yksin kirkollisen tilaisuuden jälkeen ja ikään kuin katsovat työnsä päättyneen.

No siitä on nyt yli 7 kk, eikä soittoa ole tullut, vaikka on nämä vaalitkin tässä ja ääniä pitäisi kalastella.
Niin että minulle on jälleen osoitettu paikka, jonne kuulun: Takarivi, jonne ei ääni kuulu.
Ei minulla mitään erityitä asiaa kirkkoon päin ole, olisin kuitenkin toivonut, että kirkolla olisi minulle asiaa, edes hyvän syksyn toivotus.
Kaksi vuotta sitten sain seurakunnalta kotin. Onnittelivat, kun olin täyttänyt 80 v. Olisiko minun pitänyt käydä kiittämässä kirkkoherranviraston tiskillä?