Mitä Putin ajaa takaa

ei ole yhdestä miehestä kiinni. Venäjällä todellista valtaa pitää armeija ja FSB. On pikemminkin niin, että nämä tahot aika pitkälle määrävät mitä linjaa Venäjä noudattaa. Prsedentin on siihen sopeuduttava.

Venäjän kehitys kirjoitti:

ei ole yhdestä miehestä kiinni. Venäjällä todellista valtaa pitää armeija ja FSB. On pikemminkin niin, että nämä tahot aika pitkälle määrävät mitä linjaa Venäjä noudattaa. Prsedentin on siihen sopeuduttava.

Johtajan henkilöllä on merkitystä Venäjälläkin. Presidentti ei ole pelkkä keulakuva.

Krimin miehitys ja venäläinen sotataito

Naton ja länsimaiden näkökulmasta Ukrainan sotaa tutkitaan varmasti esimerkkinä mahdollisille tuleville Venäjän sotatoimille. Aluepuolustuksen kehittämisessä on otettava huomioon sodan aikana ilmenneet uudet piirteet venäläisessä sotataidossa. On tietysti suuri kysymys, paljastuiko sodan aikana mitään uutta? Osoittivatko vanhat keinot häikäilemättömästi käytettynä länsimaiden heikkouksia?

Erityisesti Krimin miehityksen aikana näkyneitä keinoja – erikoisjoukkoja, sijaissotijoita ja propagandaa – Venäjä on käyttänyt aiemminkin. Näistä viimeisin oli kuitenkin hioutunut huippuunsa. Venäläisten jatkuva ja tosiasioista piittaamaton valehtelu aiheutti länsimaissa ja Ukrainassa selkeän epävarmuuden tilan Venäjän aikeista. Venäjä oli huomattavan aktiivinen ja ennakoiva länsimaiden informaatioympäristössä sen lisäksi, että paikallisiin asukkaisiin vaikutettiin voimakkaasti.

Helmikuussa 2013 pitämässään puheessa Venäjän asevoimien komentaja kenraali Valeri Gerasimov luonnehti aiemmista lännen sodista saatuja oppeja. Hänen mukaansa ei-sotilaalliset keinot ovat sotilaallisia tehokkaampia. Poliittisten, taloudellisten, humanitaaristen, informatiivisten ja muiden ei-sotilaallisten keinojen käyttö on oleellinen osa tulevaisuuden sodankäyntiä. Näitä myös käytettiin aktiivisesti Ukrainassa ja erityisesti Krimin niemimaalla. On myös huomattava kenraalin esittämä suhdeluku sotilaallisten ja ei-sotilaallisten keinojen välillä. Selkkauksesta 75 prosenttia tapahtuu ilman aseita.

Sotilaallinen painostus oli oleellisessa osassa ennen Krimin miehittämistä. Venäjä aloitti noin 150 000 miehen sotaharjoituksen eteläisessä ja keskisessä sotilaspiirissä helmikuun lopulla 2014. Määrä oli niin suuri, että Ukrainan hallinnon oli pakko ottaa laajamittaisen hyökkäyksen mahdollisuus mukaan tilannearvioon. Painostuksen lisäksi harjoitus toimi erinomaisena harhautuksena. Päähuomio siirrettiin pois Krimiltä, jonne samaan aikaan siirrettiin erikoisjoukkoja. Ne ottivat haltuunsa Krimin tärkeimmät kohteet ja eristivät niemimaan Kiovan hallinnosta niin fyysisesti kuin viestiliikenteellisesti.

Juuri tuohon aikaan muu maailma ihmetteli "pieniä vihreitä miehiä", joilla ei ollut minkään valtion tunnusmerkkejä. Venäjän johto valehteli tyynen rauhallisesti ja ylläpiti hämmennystä lännessä niin pitkään kuin mahdollista. Oli tietysti hyvä asia, että "pienet vihreät miehet" olivat hyvin koulutettuja sopimussotilaita, koska siitä seurasi Krimin niemimaan lähes veretön miehitys. Lisäksi Ukrainan joukkoihin kohdistettiin sekä lupauksia että uhkauksia niin paljon, ettei vastarintaa syntynyt. Venäläisten antamien tietojen mukaan tuhansia ukrainalaisia liittyi Venäjän asevoimiin lupausten houkuttelemina.

Kokonaisuutena arvioiden Venäjä käytti asevoimiaan neljällä tavalla. Ukrainan painostamiseen, harhautukseen, paikallisten liittolaisten tukemiseen ja Krimin miehittämiseen. Vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen tehty asevoimiin panostaminen tuotti selvästi tulosta. Niistä yksi oleellinen oli mainittujen sopimussotilaiden määrän kasvu. Varusmiesjoukkoja tai reserviläisiä korkeampi koulutustaso ja parempi varustus mahdollistaa monimutkaistenkin operaatioiden toteuttamisen perinteisestä neuvostoliittolaisesta sotataidosta poikkeavalla tavalla. Tavoitteeseen ei pyritty tulijyrän, vaan informaatioylivoiman avulla.

Ennen Georgian sotaa ja vielä sen jälkeen länsimaat selvästi aliarvioivat Venäjän kehittyvän sotapotentiaalin. Krimin miehitys oli operaationa nopea ja tehokas. Se noudatti jo aiemmin hyväksi havaittujen keinojen ketjua, mutta paljon aiempaa ammattitaitoisemmin. Lännen kannalta yksi huolestuttavimmista piirteistä oli se, ettei operaatiosta ja venäläisten aikomuksista saatu luotettavaa ennakkovaroitusta. Venäjä pystyi valmistelemaan operaation salassa.

Toisaalta Ukrainan sodan jälkeen on vältettävä Venäjän yliarviointia. Venäjä on edelleen korkeintaan puolitiessä Naton sotilaallisten kykyjen vastaavuuden suhteen. Ydinaseiden ja mittavan reservin osalta Venäjällä on toki aina ollut moukari, mutta nyt se on kehittämässä myös hienovaraisempia keinoja. Tietysti ero länsimaihin kapenee huomattavan nopeasti, jos eurooppalaiset jäsenvaltiot jatkavat asevoimiensa aliresursointia.

Selkeästi, osa 2 kirjoitti:

Krimin miehitys ja venäläinen sotataito

Naton ja länsimaiden näkökulmasta Ukrainan sotaa tutkitaan varmasti esimerkkinä mahdollisille tuleville Venäjän sotatoimille. Aluepuolustuksen kehittämisessä on otettava huomioon sodan aikana ilmenneet uudet piirteet venäläisessä sotataidossa. On tietysti suuri kysymys, paljastuiko sodan aikana mitään uutta? Osoittivatko vanhat keinot häikäilemättömästi käytettynä länsimaiden heikkouksia?

Erityisesti Krimin miehityksen aikana näkyneitä keinoja – erikoisjoukkoja, sijaissotijoita ja propagandaa – Venäjä on käyttänyt aiemminkin. Näistä viimeisin oli kuitenkin hioutunut huippuunsa. Venäläisten jatkuva ja tosiasioista piittaamaton valehtelu aiheutti länsimaissa ja Ukrainassa selkeän epävarmuuden tilan Venäjän aikeista. Venäjä oli huomattavan aktiivinen ja ennakoiva länsimaiden informaatioympäristössä sen lisäksi, että paikallisiin asukkaisiin vaikutettiin voimakkaasti.

Helmikuussa 2013 pitämässään puheessa Venäjän asevoimien komentaja kenraali Valeri Gerasimov luonnehti aiemmista lännen sodista saatuja oppeja. Hänen mukaansa ei-sotilaalliset keinot ovat sotilaallisia tehokkaampia. Poliittisten, taloudellisten, humanitaaristen, informatiivisten ja muiden ei-sotilaallisten keinojen käyttö on oleellinen osa tulevaisuuden sodankäyntiä. Näitä myös käytettiin aktiivisesti Ukrainassa ja erityisesti Krimin niemimaalla. On myös huomattava kenraalin esittämä suhdeluku sotilaallisten ja ei-sotilaallisten keinojen välillä. Selkkauksesta 75 prosenttia tapahtuu ilman aseita.

Sotilaallinen painostus oli oleellisessa osassa ennen Krimin miehittämistä. Venäjä aloitti noin 150 000 miehen sotaharjoituksen eteläisessä ja keskisessä sotilaspiirissä helmikuun lopulla 2014. Määrä oli niin suuri, että Ukrainan hallinnon oli pakko ottaa laajamittaisen hyökkäyksen mahdollisuus mukaan tilannearvioon. Painostuksen lisäksi harjoitus toimi erinomaisena harhautuksena. Päähuomio siirrettiin pois Krimiltä, jonne samaan aikaan siirrettiin erikoisjoukkoja. Ne ottivat haltuunsa Krimin tärkeimmät kohteet ja eristivät niemimaan Kiovan hallinnosta niin fyysisesti kuin viestiliikenteellisesti.

Juuri tuohon aikaan muu maailma ihmetteli "pieniä vihreitä miehiä", joilla ei ollut minkään valtion tunnusmerkkejä. Venäjän johto valehteli tyynen rauhallisesti ja ylläpiti hämmennystä lännessä niin pitkään kuin mahdollista. Oli tietysti hyvä asia, että "pienet vihreät miehet" olivat hyvin koulutettuja sopimussotilaita, koska siitä seurasi Krimin niemimaan lähes veretön miehitys. Lisäksi Ukrainan joukkoihin kohdistettiin sekä lupauksia että uhkauksia niin paljon, ettei vastarintaa syntynyt. Venäläisten antamien tietojen mukaan tuhansia ukrainalaisia liittyi Venäjän asevoimiin lupausten houkuttelemina.

Kokonaisuutena arvioiden Venäjä käytti asevoimiaan neljällä tavalla. Ukrainan painostamiseen, harhautukseen, paikallisten liittolaisten tukemiseen ja Krimin miehittämiseen. Vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen tehty asevoimiin panostaminen tuotti selvästi tulosta. Niistä yksi oleellinen oli mainittujen sopimussotilaiden määrän kasvu. Varusmiesjoukkoja tai reserviläisiä korkeampi koulutustaso ja parempi varustus mahdollistaa monimutkaistenkin operaatioiden toteuttamisen perinteisestä neuvostoliittolaisesta sotataidosta poikkeavalla tavalla. Tavoitteeseen ei pyritty tulijyrän, vaan informaatioylivoiman avulla.

Ennen Georgian sotaa ja vielä sen jälkeen länsimaat selvästi aliarvioivat Venäjän kehittyvän sotapotentiaalin. Krimin miehitys oli operaationa nopea ja tehokas. Se noudatti jo aiemmin hyväksi havaittujen keinojen ketjua, mutta paljon aiempaa ammattitaitoisemmin. Lännen kannalta yksi huolestuttavimmista piirteistä oli se, ettei operaatiosta ja venäläisten aikomuksista saatu luotettavaa ennakkovaroitusta. Venäjä pystyi valmistelemaan operaation salassa.

Toisaalta Ukrainan sodan jälkeen on vältettävä Venäjän yliarviointia. Venäjä on edelleen korkeintaan puolitiessä Naton sotilaallisten kykyjen vastaavuuden suhteen. Ydinaseiden ja mittavan reservin osalta Venäjällä on toki aina ollut moukari, mutta nyt se on kehittämässä myös hienovaraisempia keinoja. Tietysti ero länsimaihin kapenee huomattavan nopeasti, jos eurooppalaiset jäsenvaltiot jatkavat asevoimiensa aliresursointia.

Venäläinen maailmankuva

Erityisesti Euroopan unionissa järkytyttiin sodasta Euroopassa. Sellaistahan ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Monet unohtivat, ettei unionin maailmankatsomusta jaeta kaikkialla eikä varsinkaan Venäjällä.

Venäläisen maailmankuvan rakentaminen lepää tällä hetkellä kolmen pilarin varassa. Vahva valtio, vahvat asevoimat ja vahva ortodoksinen kirkko. Näiden pilareiden päällä on yhdistävä patriotismi. Nämä ominaisuudet vahvistavat monia ääri-ilmiöitä kuten rasismia, muukalaispelkoa ja uskonnollisia jännitteitä, joita voi olla myöhemmin vaikeata hallita.

Maaliskuussa 2014 Saksan liittokansleri Angela Merkel luonnehti Venäjän presidentti Vladimir Putinin "elävän toisessa maailmassa". Hänen taustansa tuntien voisi olettaa, että liittokansleri ymmärtää venäläistä maailmankuvaa yllättävän hyvin, joten lausunto oli ehkä tarkoituksellisesti liioiteltu. Venäjä ei tosiaankaan jaa esimerkiksi Euroopan unionissa valtavirtauksena olevia ajatuksia vapaudesta, oikeudesta tai turvallisuudesta. Mutta tuon olisi pitänyt olla myös EU-päättäjien tiedossa jo pitkään.

Länsimaista poiketen Venäjä näkee turvallisuutensa nollasummapelinä. Se tarkoittaa sitä, että turvallisuutta ei voi jakaa. Lisääntynyt turvallisuus on aina joltain toiselta osapuolelta pois. Turvallisuuden suhteen on siis vain voittajia ja häviäjiä. Koska valtion täydellinen turvallisuus on ilmiselvä päämäärä, niin tuon ajattelun mukaan muut valtiot ovat täydellisen turvattomia. Mitään merkkejä tämän ajattelun muutoksesta ei ole näkyvissä. Venäjän johto näkee edelleen maansa ja venäläisten ylipäätään olevan vihollisten piirittämä.

Viime vuosina ajattelu on monella tavalla polarisoitunut me normaalit vastaan muut epänormaalit -tyyliseksi. Erityiseen vastustaja-asemaan on nousemassa rappiolla oleva länsi, joka Venäjän mukaan kohtelee sitä alentuvasti ja pyrkii kaikin tavoin heikentämään valtion vaikutusvaltaa. Esimerkiksi ohjuspuolustushankkeessa Venäjä ei mielestään saanut haluamaansa kohtelua tai sanansijaa.

Vastaavasti länsimaissa korostettu rauhaa ylläpitävä taloudellinen keskinäisriippuvuus ei ole Venäjän näkemyksen mukaan tae turvallisuudesta. Venäläisessä ajattelussa taloussuhteet ovat alisteisia sotilaalliselle turvallisuudelle.

Krimin miehitys saikin Venäjällä suopean ja jopa innostuneen vastaanoton. Pelätyt välittömät lännen vastatoimet jäivät laimeiksi ja eri ryhmittymät yhdistyivät hallinnon taakse. Ongelmana on tietysti kansallisen euforian jatkaminen, koska se näyttäisi edellyttävän joko uutta ulkoista tai sisäistä kriisiä.

Venäjä on nyt haastanut Yhdysvallat, Naton ja Euroopan unionin. Se, kuinka haasteeseen vastataan muokkaa turvallisuusympäristöämme tulevien vuosien ajan.

Selkeästi, osa 3 kirjoitti:

Venäläinen maailmankuva

Erityisesti Euroopan unionissa järkytyttiin sodasta Euroopassa. Sellaistahan ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Monet unohtivat, ettei unionin maailmankatsomusta jaeta kaikkialla eikä varsinkaan Venäjällä.

Venäläisen maailmankuvan rakentaminen lepää tällä hetkellä kolmen pilarin varassa. Vahva valtio, vahvat asevoimat ja vahva ortodoksinen kirkko. Näiden pilareiden päällä on yhdistävä patriotismi. Nämä ominaisuudet vahvistavat monia ääri-ilmiöitä kuten rasismia, muukalaispelkoa ja uskonnollisia jännitteitä, joita voi olla myöhemmin vaikeata hallita.

Maaliskuussa 2014 Saksan liittokansleri Angela Merkel luonnehti Venäjän presidentti Vladimir Putinin "elävän toisessa maailmassa". Hänen taustansa tuntien voisi olettaa, että liittokansleri ymmärtää venäläistä maailmankuvaa yllättävän hyvin, joten lausunto oli ehkä tarkoituksellisesti liioiteltu. Venäjä ei tosiaankaan jaa esimerkiksi Euroopan unionissa valtavirtauksena olevia ajatuksia vapaudesta, oikeudesta tai turvallisuudesta. Mutta tuon olisi pitänyt olla myös EU-päättäjien tiedossa jo pitkään.

Länsimaista poiketen Venäjä näkee turvallisuutensa nollasummapelinä. Se tarkoittaa sitä, että turvallisuutta ei voi jakaa. Lisääntynyt turvallisuus on aina joltain toiselta osapuolelta pois. Turvallisuuden suhteen on siis vain voittajia ja häviäjiä. Koska valtion täydellinen turvallisuus on ilmiselvä päämäärä, niin tuon ajattelun mukaan muut valtiot ovat täydellisen turvattomia. Mitään merkkejä tämän ajattelun muutoksesta ei ole näkyvissä. Venäjän johto näkee edelleen maansa ja venäläisten ylipäätään olevan vihollisten piirittämä.

Viime vuosina ajattelu on monella tavalla polarisoitunut me normaalit vastaan muut epänormaalit -tyyliseksi. Erityiseen vastustaja-asemaan on nousemassa rappiolla oleva länsi, joka Venäjän mukaan kohtelee sitä alentuvasti ja pyrkii kaikin tavoin heikentämään valtion vaikutusvaltaa. Esimerkiksi ohjuspuolustushankkeessa Venäjä ei mielestään saanut haluamaansa kohtelua tai sanansijaa.

Vastaavasti länsimaissa korostettu rauhaa ylläpitävä taloudellinen keskinäisriippuvuus ei ole Venäjän näkemyksen mukaan tae turvallisuudesta. Venäläisessä ajattelussa taloussuhteet ovat alisteisia sotilaalliselle turvallisuudelle.

Krimin miehitys saikin Venäjällä suopean ja jopa innostuneen vastaanoton. Pelätyt välittömät lännen vastatoimet jäivät laimeiksi ja eri ryhmittymät yhdistyivät hallinnon taakse. Ongelmana on tietysti kansallisen euforian jatkaminen, koska se näyttäisi edellyttävän joko uutta ulkoista tai sisäistä kriisiä.

Venäjä on nyt haastanut Yhdysvallat, Naton ja Euroopan unionin. Se, kuinka haasteeseen vastataan muokkaa turvallisuusympäristöämme tulevien vuosien ajan.

Informaatiosota

Venäjä kävi useamman tasoista informaatiosotaa Ukrainan operaatioiden aikana. Kohteina olivat Krimin asukkaat, muun Ukrainan asukkaat, Venäjän kansa ja muu maailma. Valitut keinot luonnollisesti olivat kohdeyleisöstä riippuen erilaisia.

Krimin niemimaalla Venäjä onnistui sangen hyvin. Tavoitteena oli hallita sekä informaation sisältöä että jakelukanavia. Sotilaat ottivat haltuunsa TV- ja radioasemat sekä teleoperaattoreiden tilat. Venäjään kriittisesti suhtautuneita toimittajia häirittiin. Vapaan median tukahduttamisen jälkeen informaatioympäristöä hallitsivat Venäjän haluamat viestit. Krimiläisiä kannustettiin liittymään Venäjään ja muuta Ukrainaa pitämään näppinsä irti prosessista.

Vastaavasti myös Venäjän omat kansalaiset saavat pääosan informaatiosta valtion tai sen läheisten tukijoiden omistamien mediayhtiöiden välittämänä. Kokonaisuutena tavoitteena oli poliittisen, lainsäädännöllisen ja juridisen tuen hankkiminen kansalta. Tuen hankkiminen ei edellyttänyt totuudessa pitäytymistä viestinnässä.

Yleisesti ottaen perusviesteinä käytettiin monia vapaita tulkintoja historiasta ja oikeudesta. Niistä on mainittava ainakin: Venäläiset katsovat toimeensa Ukrainassa täsmälleen samalla tavalla kuin länsimaat toimivat Kosovossa, Irakissa, Afganistanissa ja Pohjois-Afrikassa. Krimin niemimaa ei oikeastaan ollut Ukrainaa. Krimin kansa halusi liittyä Venäjään. Kiovassa valtaa piti laiton fasistihallinto. Ukrainan sota oli Ukrainan sisäinen asia.

Venäläisten informaatioylivoima Krimillä ja Venäjällä oli länsimaille luonnollisesti ongelma. Heillä ei ollut mahdollisuuksia tuottaa "kilpailevia totuuksia" kyseisille kohderyhmille. Sen asemesta Venäjällä oli mahdollisuus tuoda omaa näkökulmaansa esiin länsimaisten medioiden sekä sosiaalisen median kautta. Keväällä 2014 monet länsimaiset tiedotusvälineet heräsivätkin ihmettelemään suuresti lisääntynyttä venäjämyönteistä kommentointia kansainvälisten uutisten yhteydessä. Kyseessä on yksi osoitus siitä, että Venäjä pyrkii vaikuttamaan suuren yleisön mielipiteisiin myös ruohonjuuritason toimilla. Suomessa näitä nettikommentteja tuottavia tahoja ryhdyttiin kutsumaan trollitehtaiksi.

Venäjän informaatio-operaatiot ovat siinä määrin mielenkiintoisia, että ne tarvitsevat tarkempaa tarkastelua vähintään jokaisessa Venäjän naapurivaltiossa. Oleellista on kuitenkin huomata, että Venäjän informaatio-operaatiot yhdistettynä asevoimien käyttöön ovat hämärtäneet rajaa sodan ja rauhan sekä vieraan valtion asevoimien ja paikallisten taistelijoiden välillä. Taistelutanner onkin siirtynyt fyysisten paikkojen asemesta kohdealueen väestön mieliin. Venäjä osoitti olevansa valmis tuollaisen sodan käymiseen. Myös Naton ja Euroopan unionin on sopeuduttava tähän uuteen realiteettiin. Eipä se pahaa tee Suomellekaan.

Mitä tästä meille pitää poimia?

Ehkä tärkeimmiksi asioiksi haluaisin nostaa neljä ajatusta:

1) Sota ei ole historiankirjojen kummajainen, vaan varteenotettava keino valtion politiikan toteuttamiseen.
2) Asevoimien käyttöperiaatteet tai sodankäyntitavat eivät ole perusteiltaan muuttuneet. Niihin on tehty hienosäätöä, toimintasykliä on nopeutettu ja vaikuttamistapojen painoarvoa on muutettu.
3) Maanpuolustustahto ja itsenäiseen toimintaan (tehtävätaktiikkaan) kykenevät joukot ovat edelleen tarpeellisia osia puolustukselle.
4) Monikerroksinen sota edellyttää monikerroksista puolustusta. Puolustuksen ulkokehä ei sijaitse kiväärinkantamalla tai kriisinhallintaoperaatioissa, vaan informaatioavaruudessa.