"Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa. Mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut" (1 Moos 4:4-5).
Tärkeintä elämässämme tänäänkin on se, mitä Herra näkee ja ajattelee meistä: "Mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät" (Gal 4:9). Hän sanoo kaikesta sen viimeisen ja ratkaisevan sanan! Katsooko Herra tänään meihinkin suopeasti? Tunteeko hän todella meidät?
Hän ei varmasti katso suopeasti, jos meidän turvanamme on tänään vain oma hyvyytemme, hyvät ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Jos meissä on vähänkin rehellistä itsemme tuntemista, on meidän tänäkin iltana tunnustettava: "Häveten, Herra, tunnustan sen, huono on ollut mun palveluksen". Kyllä Herra tietää, millaista tekoa olemme.
Veljekset Kain ja Abel olivat yhteisellä syntisyyden lähtöviivalla. Ei Abel ollut toista parempi. Missä sitten oli Jumalan silmissä tuo ratkaiseva ero? UT opettaa: "Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa" (Hepr 11:4, KR 92). Mutta uskoihan Kainkin Jumalaan? Hän ei olisi muuten uhrannut Jumalalle. Siinä ei ollut eroa. Molemmat myös tajusivat, että tyhjin käsin syntisen ei tule lähestyä Herraa (2 Moos 34:20). Ihminen tarvitsee aina välittäjän (vrt. 1 Tim 2:5). Siksi molemmat lähestyivät Jumalaa uhrin kautta. Siinäkään ei siis ollut eroa.
Ratkaiseva ero oli siinä, mitä uhrattiin, kuka toimi välittäjänä. Abelin turvana pyhän Jumalan silmien edessä oli toisen, se on esikoiskaritsojen veri ja kuolema (1 Moos 4:4a). Hänen välittäjänään oli karitsa. Hän oli kuullut ja uskonut, että Herra oli peittänyt ensimmäisten ihmisten syntialastomuuden häpeän nahasta tehdyllä puvulla (1 Moos 3:21). Toisen kuolema oli antanut toiselle suojan ja elämän!
Myöhemmin Raamattu paljasti tämän Jumalan suopeuden salaisuuden sanoilla: "VERI TUOTTAA SOVITUKSEN" (3 Moos 17:11), "ILMAN VERENVUODATUSTA EI TAPAHDU ANTEEKSIANTAMUSTA (Hepr 9:22, KR 38).
Abelin vanhurskaus oli usko siihen, että Jumalaa tuli lähestyä veriuhrin kautta. Kainin uhrilahjana oli sellaista, mikä oli järkevää ja mitä hänellä oli luonnostaan saatavana. Abelin veriuhriin perustuvan vanhurskauden Jumala hyväksyi, mutta ei hyväksynyt Kainin maan satoon perustuvaa vanhurskautta.
Raamattu paljastaa myös Kainin sydämen pohjan: "Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi" (1 Moos 4:5). Ei edes Jumalan puhuttelu enää pysähdyttänyt hänen suuttumustaan. Omavanhurskaus kovettaa ihmisen sisimmän.
Tänäänkin ainoan Jumalalle kelpaavan vanhurskauden saavat lahjaksi hänen armostaan kaikki, jotka turvaavat Jumalan Karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin. "Kristus Jeesus on verellään lunastanut heidät vapaiksi synnistä ja koska Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituksen paikaksi, jonne he saavat uskoen tulla (Room 3:24-25, Jukka Turénin käännös).
Peltola
Tärkeintä elämässämme tänäänkin on se, mitä Herra näkee ja ajattelee meistä: "Mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät" (Gal 4:9). Hän sanoo kaikesta sen viimeisen ja ratkaisevan sanan! Katsooko Herra tänään meihinkin suopeasti? Tunteeko hän todella meidät?
Hän ei varmasti katso suopeasti, jos meidän turvanamme on tänään vain oma hyvyytemme, hyvät ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Jos meissä on vähänkin rehellistä itsemme tuntemista, on meidän tänäkin iltana tunnustettava: "Häveten, Herra, tunnustan sen, huono on ollut mun palveluksen". Kyllä Herra tietää, millaista tekoa olemme.
Veljekset Kain ja Abel olivat yhteisellä syntisyyden lähtöviivalla. Ei Abel ollut toista parempi. Missä sitten oli Jumalan silmissä tuo ratkaiseva ero? UT opettaa: "Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa" (Hepr 11:4, KR 92). Mutta uskoihan Kainkin Jumalaan? Hän ei olisi muuten uhrannut Jumalalle. Siinä ei ollut eroa. Molemmat myös tajusivat, että tyhjin käsin syntisen ei tule lähestyä Herraa (2 Moos 34:20). Ihminen tarvitsee aina välittäjän (vrt. 1 Tim 2:5). Siksi molemmat lähestyivät Jumalaa uhrin kautta. Siinäkään ei siis ollut eroa.
Ratkaiseva ero oli siinä, mitä uhrattiin, kuka toimi välittäjänä. Abelin turvana pyhän Jumalan silmien edessä oli toisen, se on esikoiskaritsojen veri ja kuolema (1 Moos 4:4a). Hänen välittäjänään oli karitsa. Hän oli kuullut ja uskonut, että Herra oli peittänyt ensimmäisten ihmisten syntialastomuuden häpeän nahasta tehdyllä puvulla (1 Moos 3:21). Toisen kuolema oli antanut toiselle suojan ja elämän!
Myöhemmin Raamattu paljasti tämän Jumalan suopeuden salaisuuden sanoilla: "VERI TUOTTAA SOVITUKSEN" (3 Moos 17:11), "ILMAN VERENVUODATUSTA EI TAPAHDU ANTEEKSIANTAMUSTA (Hepr 9:22, KR 38).
Abelin vanhurskaus oli usko siihen, että Jumalaa tuli lähestyä veriuhrin kautta. Kainin uhrilahjana oli sellaista, mikä oli järkevää ja mitä hänellä oli luonnostaan saatavana. Abelin veriuhriin perustuvan vanhurskauden Jumala hyväksyi, mutta ei hyväksynyt Kainin maan satoon perustuvaa vanhurskautta.
Raamattu paljastaa myös Kainin sydämen pohjan: "Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi" (1 Moos 4:5). Ei edes Jumalan puhuttelu enää pysähdyttänyt hänen suuttumustaan. Omavanhurskaus kovettaa ihmisen sisimmän.
Tänäänkin ainoan Jumalalle kelpaavan vanhurskauden saavat lahjaksi hänen armostaan kaikki, jotka turvaavat Jumalan Karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin. "Kristus Jeesus on verellään lunastanut heidät vapaiksi synnistä ja koska Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituksen paikaksi, jonne he saavat uskoen tulla (Room 3:24-25, Jukka Turénin käännös).
Peltola
Vastaukset 1
Vanhimmat
''''''''