"Minä olen rohjennut puhua sinulle, Herra, vaikka olenkin vain tomua ja tuhkaa" (1 Moos 18:27).
En voi koskaan rukoillessani olla itsevarma. Herra on liian suuri ja pyhä, minä taas liian pieni ja saastainen. Kuitenkin on ihmeellistä, että voin puhua Herran kanssa kuten Abraham. Tämä on mahdollista siksi, että uskon Herran Abrahamille antaman lupauksen (1 Moos 22:19) toteutuneen Jeesuksessa Kristuksessa. Uskoessani Abrahamin siemeneen (22:18) Jeesukseen olen saanut maailman kaikkien kansojen jäsenille tarkoitetun siunauksen (18:18, KR 92).
Omistaessani nyt tämän siunauksen voin luottaa surkeudestani huolimatta siihen, että olen Herran valitsema (18:19) ja puhua hänelle kaikista asioistani. Hän kuuntelee ja ottaa minut huomioon.
Uskallan Abrahamin tavoin jopa esittää oman käsitykseni ja vedota Herran armoon: "Etkö armahtaisi" (1 Moos 18:24, KR 92). Rohkenen jopa sanoa suoraan: "Ethän voi tehdä niin! Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?" (18:25). Tosin näin tehdessäni olen kovin rohkea. Minäkö ymmärtäisin miten Herran on toimittava ja ohjattava ihmisten ja kansojen elämää? Toivon mukaan muistan Abrahamin tavoin joka hetki, että olen vain tomua ja tuhkaa (18:27). Siksi näkemykseni ovat vain tomun tasolta.
Erityisen rohkea ja peräänantamaton saan olla rukouksessa silloin, kun on kysymys lähimmäisteni hyvästä. Armon anomisessa ei pidä koskaan väsyä. Abrahamin tuska oli siinä, että edes muutama pelastuisi. Näiden muutamien pelastumisen tähden jatkakoon jumalattomien enemmistö surutonta elämäänsä. Minä sensijaan liian usein menetän halun rukoilla, kun näen ihmisten enemmistön pahuuden ja mielettömyyden.
Juuri tällainenhan on monen lähetystyöntekijän tilanne. Hän ei saa menettää rohkeuttaan, vaikka palvelee armon evankeliumilla vain muutamaa ja ympärillä elävät miljoonat eivät mitään välitä. Niiden muutamien tähden kannattaa matkusta maan ääriin, rukoilla, nähdä vaivaa ja olla kestävä. Näin silloinkin, kun ne muutamatkin aiheuttavat pettymyksiä. Näinhän kävi pelastuneen Lootin, hänen vaimonsa ja tyttäriensä elämässä (19:31-33).
Peltola
En voi koskaan rukoillessani olla itsevarma. Herra on liian suuri ja pyhä, minä taas liian pieni ja saastainen. Kuitenkin on ihmeellistä, että voin puhua Herran kanssa kuten Abraham. Tämä on mahdollista siksi, että uskon Herran Abrahamille antaman lupauksen (1 Moos 22:19) toteutuneen Jeesuksessa Kristuksessa. Uskoessani Abrahamin siemeneen (22:18) Jeesukseen olen saanut maailman kaikkien kansojen jäsenille tarkoitetun siunauksen (18:18, KR 92).
Omistaessani nyt tämän siunauksen voin luottaa surkeudestani huolimatta siihen, että olen Herran valitsema (18:19) ja puhua hänelle kaikista asioistani. Hän kuuntelee ja ottaa minut huomioon.
Uskallan Abrahamin tavoin jopa esittää oman käsitykseni ja vedota Herran armoon: "Etkö armahtaisi" (1 Moos 18:24, KR 92). Rohkenen jopa sanoa suoraan: "Ethän voi tehdä niin! Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?" (18:25). Tosin näin tehdessäni olen kovin rohkea. Minäkö ymmärtäisin miten Herran on toimittava ja ohjattava ihmisten ja kansojen elämää? Toivon mukaan muistan Abrahamin tavoin joka hetki, että olen vain tomua ja tuhkaa (18:27). Siksi näkemykseni ovat vain tomun tasolta.
Erityisen rohkea ja peräänantamaton saan olla rukouksessa silloin, kun on kysymys lähimmäisteni hyvästä. Armon anomisessa ei pidä koskaan väsyä. Abrahamin tuska oli siinä, että edes muutama pelastuisi. Näiden muutamien pelastumisen tähden jatkakoon jumalattomien enemmistö surutonta elämäänsä. Minä sensijaan liian usein menetän halun rukoilla, kun näen ihmisten enemmistön pahuuden ja mielettömyyden.
Juuri tällainenhan on monen lähetystyöntekijän tilanne. Hän ei saa menettää rohkeuttaan, vaikka palvelee armon evankeliumilla vain muutamaa ja ympärillä elävät miljoonat eivät mitään välitä. Niiden muutamien tähden kannattaa matkusta maan ääriin, rukoilla, nähdä vaivaa ja olla kestävä. Näin silloinkin, kun ne muutamatkin aiheuttavat pettymyksiä. Näinhän kävi pelastuneen Lootin, hänen vaimonsa ja tyttäriensä elämässä (19:31-33).
Peltola
Vastaukset 2
Vanhimmat
Abraham pitkitti rukoustaan. Niin meidänkin tulee tehdä. Jatkamme siihen asti kunnes Herra vapauttaa rukoustaakasta ja ymmärrämme, että nyt on tämän rukouksen aika ohitse. "Herra lähti pois, sen jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta Aabrahamin kanssa" (18:33, KR38).
Abrahamin rukoili rohkeasti oman näkemyksensä mukaan. Kuitenkin hän rehellisesti myönsi, että on huikea ero hänen ymmärryksensä ja käsityksensä ja kaikkivaltiaan "kaiken maan oikeutta tekevän Tuomarin" välillä. Siksi Abraham rukoili särkynein sydämin, nöyränä: "Älköön Herrani vihastuko, että vielä puhun", "katso minä olen rohjennut puhua Herralleni", "älköön Herrani vihastuko, että puhun vielä tämän ainoan kerran" (18:30,31,32).
Rukoukseni ei saa olla jankutusta, vaikka se voi olla hellittämätöntä kerjuuta ja avunhuutoa kuten köyhällä leskellä (Luuk 18:7). En voi rukouksillani komentaa Herraa, en vaatia häntä toimimaan tahtomallani tavalla. Siksi en myöskään rukouksellani hallitse todellisuutta ympärilläni. Voin vain kerta toisensa jälkeen avata sisimpäni ja tuoda Herran eteen huoleni ja toiveeni.
Nyt pieni ja tyhmä puhuttelee kaikkitietävää ja kaikkinäkevää Kaikkivaltiasta. Jumala tulee kuitenkin pyyntöjäni vastaan. Hän ottaa näkemykseni huomioon ja on valmis toimimaan niiden mukaan. Koko ajan kuitenkin ohjakset ovat lujasti hänen kädessään (1 Moos 19:24).
Eräs ratkaiseva ero on Abrahamin ja minun rukoukseni välillä. Jumala vastasi Abrahamille välittömästi. Minä taas kuulen Jumalan äänen Raamatun sanan välittämänä. Hän ei puhu minulle ohi Raamatun sanan. Ja asioiden kulku paljastaa minulle, mikä on Herran lopullinen vastaus. Mutta minä olen saanut heittää kaikki huoleni hänen kannettavakseen.