"Kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä ja näki sen paikan kaukaa" (1 Moos 22:4)
Tuo kauhea kolmas päivä. Kolme pimeyden ja tuskan päivää on eletty läpi. Kolme päivä valtavaa sisäistä taistelua. Todellisuus näytti aivan mielettömältä. Jumala on nyt ruoskinut ja ruoskinut (Hepr 12:6). Voiko tämä olla totta vai onko tämä vain pahaa unta?
Minkä hirvittävän käskyn Jumala olikaan isälle antanut? Kuinka täysin järjetön olikaan Jumalan sana: "Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat... ja uhraa hänet" (1 Moos 22:2).
Voiko tuollainen olla rakastavan ja hyvän Jumalan tahto. Se vaikutti mieluimminkin murhaajan, perkeleen, tahdolta. Nyt kirjaimellisesti toteutui sana: "On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin" (Hepr 10:31). Jumalahan repii kaiken elämässä hajalle. Elämä menettää tarkoituksensa.
Juuri tämän ainokaisen, rakkaan tähden jo vuosikymmeniä sitten mies oli lähtenyt liikkeelle isänsä kodista. Jo silloin hän menetti kaiken uskonsa tähden. Nyt se sama usko Jumalaan näytti johtavan täydelliseen umpikujaan - sen ainoan tuhoon, mitä varten oli nähty suunnattomasti vaivaa: uskottu, kaivattu, itketty, odotettu.
Miksi Jeesus sanoikaan: "Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni" (Luuk 14:33)? Sehän edellyttää ajallisessa elämässä valmiutta aivan millaiseen iskuun tahansa. Kuka meistä voi toden tullen kestää romahtamatta tosi kauheaa ? Miten Job sanoikaan: "Sillä, mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui (Job 3:25).
Miten yllättäen kaikki olikaan tullut. Raamattu sanoo kyllä: "Äkisti kohtaavat heitä iskut" (Ps 64:8). "Onnettomuus kaatuu sinun päällesi, etkä pysty torjumaan sitä. Äkkiarvaamatta vyöryy ylitsesi perikato, jota et osannut odottaa" (Jes 47:11, KR92). Mutta sehän tarkoittaa pahantekijöitä ja ylpeää Babylonia eikä uskon isää!
Nyt tuona kauheana kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä. Liekö taival siihen asti ollut yhtä ainoaa masentunutta maahan katsomista. "Nostakaa päänne" (Luuk 21:28) tarkoittaa rohkaiskaa itsenne. Kun Aabraham nosti, hän näki siihenastisen elämänsä tuhon paikan - onneksi se oli vielä kaukana. Perimätiedon mukaan se oli Moorian vuori, jonka kupeella on Golgata.
Noiden kolmen päivän aikana oli käyty sydämessä taistelu. Heprealaiskirjeen kirjoittaja "tietää" mihin tulokseen Aabraham oli tullut sisäisessä kamppailussaan: "Hän päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään ja sen vertauskuvana hän saikin hänet takaisin" (Hepr 11:19). "Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut" (Room 4:18).
Sen kauhean kolmannen päivän jälkeen olikin kaikki aivan toisen näköistä. Tässäkö lie uskon salaisuus? Usko kurottuu aina tulevaisuuteen. Usko lukee oman elämäni kirjaa lopusta käsin. Lopussa kiitos seisoo.
Vasta ylösnousemus paljastaa todellisuuden. Se sanoo viimeisen sanan. Ennen ylösnousemusta Jumalan tahto ja tie on hulluutta. "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat" (1 Kor 15:19).
Tulihan valo mitä synkeimpään pimeyteen. Jos Jumala sanallaan oli johtanut ajaksi pimeyteen, niin hän sanallaan johtaa myös ajallaan ulos pimeydestä: " Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi" (1 Moos 22:12). Jälleen Abraham nosti silmänsä ja näki oinaan, jonka hän uhrasi poikansa sijasta (22:13). Sijainen antoi elämän!
Peltola.
Tuo kauhea kolmas päivä. Kolme pimeyden ja tuskan päivää on eletty läpi. Kolme päivä valtavaa sisäistä taistelua. Todellisuus näytti aivan mielettömältä. Jumala on nyt ruoskinut ja ruoskinut (Hepr 12:6). Voiko tämä olla totta vai onko tämä vain pahaa unta?
Minkä hirvittävän käskyn Jumala olikaan isälle antanut? Kuinka täysin järjetön olikaan Jumalan sana: "Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat... ja uhraa hänet" (1 Moos 22:2).
Voiko tuollainen olla rakastavan ja hyvän Jumalan tahto. Se vaikutti mieluimminkin murhaajan, perkeleen, tahdolta. Nyt kirjaimellisesti toteutui sana: "On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin" (Hepr 10:31). Jumalahan repii kaiken elämässä hajalle. Elämä menettää tarkoituksensa.
Juuri tämän ainokaisen, rakkaan tähden jo vuosikymmeniä sitten mies oli lähtenyt liikkeelle isänsä kodista. Jo silloin hän menetti kaiken uskonsa tähden. Nyt se sama usko Jumalaan näytti johtavan täydelliseen umpikujaan - sen ainoan tuhoon, mitä varten oli nähty suunnattomasti vaivaa: uskottu, kaivattu, itketty, odotettu.
Miksi Jeesus sanoikaan: "Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni" (Luuk 14:33)? Sehän edellyttää ajallisessa elämässä valmiutta aivan millaiseen iskuun tahansa. Kuka meistä voi toden tullen kestää romahtamatta tosi kauheaa ? Miten Job sanoikaan: "Sillä, mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui (Job 3:25).
Miten yllättäen kaikki olikaan tullut. Raamattu sanoo kyllä: "Äkisti kohtaavat heitä iskut" (Ps 64:8). "Onnettomuus kaatuu sinun päällesi, etkä pysty torjumaan sitä. Äkkiarvaamatta vyöryy ylitsesi perikato, jota et osannut odottaa" (Jes 47:11, KR92). Mutta sehän tarkoittaa pahantekijöitä ja ylpeää Babylonia eikä uskon isää!
Nyt tuona kauheana kolmantena päivänä Aabraham nosti silmänsä. Liekö taival siihen asti ollut yhtä ainoaa masentunutta maahan katsomista. "Nostakaa päänne" (Luuk 21:28) tarkoittaa rohkaiskaa itsenne. Kun Aabraham nosti, hän näki siihenastisen elämänsä tuhon paikan - onneksi se oli vielä kaukana. Perimätiedon mukaan se oli Moorian vuori, jonka kupeella on Golgata.
Noiden kolmen päivän aikana oli käyty sydämessä taistelu. Heprealaiskirjeen kirjoittaja "tietää" mihin tulokseen Aabraham oli tullut sisäisessä kamppailussaan: "Hän päätti, että Jumala on voimallinen kuolleistakin herättämään ja sen vertauskuvana hän saikin hänet takaisin" (Hepr 11:19). "Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut" (Room 4:18).
Sen kauhean kolmannen päivän jälkeen olikin kaikki aivan toisen näköistä. Tässäkö lie uskon salaisuus? Usko kurottuu aina tulevaisuuteen. Usko lukee oman elämäni kirjaa lopusta käsin. Lopussa kiitos seisoo.
Vasta ylösnousemus paljastaa todellisuuden. Se sanoo viimeisen sanan. Ennen ylösnousemusta Jumalan tahto ja tie on hulluutta. "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat" (1 Kor 15:19).
Tulihan valo mitä synkeimpään pimeyteen. Jos Jumala sanallaan oli johtanut ajaksi pimeyteen, niin hän sanallaan johtaa myös ajallaan ulos pimeydestä: " Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi" (1 Moos 22:12). Jälleen Abraham nosti silmänsä ja näki oinaan, jonka hän uhrasi poikansa sijasta (22:13). Sijainen antoi elämän!
Peltola.
Vastaukset 1
Vanhimmat
???