Oli yö ja Jaakob oli yksin (1 Moos 32:23). Seuravana päivänä hänen oli pakko kohdata veljensä. Hän oli pettänyt veljensä kahdesti. Veli oli vannonut tappavansa hänet. Nyt veli oli tulossa neljänsadan miehen kanssa. Jaakobilla oli vain perheensä. Hän oli ollut jo muutaman päivän suuren pelon ja ahdistuksen vallassa.
Sinä pimeänä yönä epätoivoinen ihminen kohtasi Jumalan "kasvoista kasvoihin" (1 Moos 32:31). Se ei ollut helppo kohtaaminen. Muuan mies paini hänen kanssaan päivän koittoon saakka. Se oli painia voimien äärirajalle asti. Se oli painia elämän ja kuoleman kanssa. Nujerrettua nujerrettiin vielä enemmän.
Jobkin kohtasi Jumalan oman elämässä syvimmässä ahdistuksessa, ahdistuksessa, jolla ei tuntunut olevan loppua. Häneltä otettiin pois kaikki, mihin ajallisessa elämässä saattoi turvata. Jaakobkin oli menettämässä kaiken. "Minä pelkään, että hän tappaa minut ja meidät kaikki, äitejä ja lapsia myöten" (1 Moos 32:12, KR 92). Nyt näytti siltä kuin Jumalakin tappaa!
Juuri siinä syvimmässä pimeydessä Jumala oli läsnä, vaikka tuntemattomana, nimeään paljastamatta. Pimeässä välähtää valo ja täydellisessä voimattomuudessa on siunaus. Jumala on kaikessa läsnä, olkoonkin, että on pimeää, on pelkoja, on epätoivoista painiskelua.
Joidenkin kohdalla vain paini tuntuu pitkittyvän koko elämän kestäväksi. Siksi mieleen hiipii pelko siitä, että tämän painin seurauksena ei olekaan siunaus vaan kirous. Katkeroidun, masennun ja menetän Jumalankin tässä tuskassani. Ja kuitenkin opettelen opettelemasta päästyäni sanomaan: "En päästä sinua, ellet siunaa minua" (1 Moos 32:27). En päästä sinua Herra, vaikka yö on pitkä ja pimeys loputon. En päästä sinua Herra, vaikka en tiedä tulevaisuudesta mitään. En päästä sinua Herra, vaikka en tiedä, miten minulle tässä lopulta käy. Minulla ei kuitenkaan ole mitään eikä ketään muuta, joka voi auttaa ja siunata. "Olethan itse sanonut: 'Minä teen sinulle hyvää" (1 Moos 32:13).
Olen tässä syyllisenä. Olen pettänyt, olen valehdellut Jaakobin tavoin. En voi saada sinun siunaustasi, jos se riippuu hyvyydestäni ja ansioistani. Jaakobkin tunnusti: "Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle" (32:11, KR92). Jos siunaat vain siksi, etten voi olla turvautumatta sinuun, etten voi olla luottamatta ja uskomatta sanasi armolupauksiin, silloin minulla on koko ajan toivo tässä yksinäisyydessä, tässä pimeydessä, tässä painissa.
"Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan" (virsi 631:4).
Peltola
Sinä pimeänä yönä epätoivoinen ihminen kohtasi Jumalan "kasvoista kasvoihin" (1 Moos 32:31). Se ei ollut helppo kohtaaminen. Muuan mies paini hänen kanssaan päivän koittoon saakka. Se oli painia voimien äärirajalle asti. Se oli painia elämän ja kuoleman kanssa. Nujerrettua nujerrettiin vielä enemmän.
Jobkin kohtasi Jumalan oman elämässä syvimmässä ahdistuksessa, ahdistuksessa, jolla ei tuntunut olevan loppua. Häneltä otettiin pois kaikki, mihin ajallisessa elämässä saattoi turvata. Jaakobkin oli menettämässä kaiken. "Minä pelkään, että hän tappaa minut ja meidät kaikki, äitejä ja lapsia myöten" (1 Moos 32:12, KR 92). Nyt näytti siltä kuin Jumalakin tappaa!
Juuri siinä syvimmässä pimeydessä Jumala oli läsnä, vaikka tuntemattomana, nimeään paljastamatta. Pimeässä välähtää valo ja täydellisessä voimattomuudessa on siunaus. Jumala on kaikessa läsnä, olkoonkin, että on pimeää, on pelkoja, on epätoivoista painiskelua.
Joidenkin kohdalla vain paini tuntuu pitkittyvän koko elämän kestäväksi. Siksi mieleen hiipii pelko siitä, että tämän painin seurauksena ei olekaan siunaus vaan kirous. Katkeroidun, masennun ja menetän Jumalankin tässä tuskassani. Ja kuitenkin opettelen opettelemasta päästyäni sanomaan: "En päästä sinua, ellet siunaa minua" (1 Moos 32:27). En päästä sinua Herra, vaikka yö on pitkä ja pimeys loputon. En päästä sinua Herra, vaikka en tiedä tulevaisuudesta mitään. En päästä sinua Herra, vaikka en tiedä, miten minulle tässä lopulta käy. Minulla ei kuitenkaan ole mitään eikä ketään muuta, joka voi auttaa ja siunata. "Olethan itse sanonut: 'Minä teen sinulle hyvää" (1 Moos 32:13).
Olen tässä syyllisenä. Olen pettänyt, olen valehdellut Jaakobin tavoin. En voi saada sinun siunaustasi, jos se riippuu hyvyydestäni ja ansioistani. Jaakobkin tunnusti: "Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle" (32:11, KR92). Jos siunaat vain siksi, etten voi olla turvautumatta sinuun, etten voi olla luottamatta ja uskomatta sanasi armolupauksiin, silloin minulla on koko ajan toivo tässä yksinäisyydessä, tässä pimeydessä, tässä painissa.
"Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan" (virsi 631:4).
Peltola
Vastaukset 1
Vanhimmat
Amen.