Kolme virhekäsitystä rukouksesta

Aivan loisto aloitus Ninni... Amen!

Ajatuksia herätti heti kättelyssä, kuinka usein käsitämme rukouksen niin että "joudumme rukoilemaan" emmekä "saamme rukoilla".

Tämä edellä mainittu johtuu siitä ettemme kiitoksessa useinkaan rukoile, vaan vain pyytääksemme täysin maallisia palveluksia. Olisi harvinaista kuulla jonkun kiittävän rukouksessa sitä että on saanut elää puutteessa ja niukkuudessa, joka on pitänyt sillä tiellä että ylipäätään on uskossa.

Monesti myös unohdamme sanoa sen että tapahtukoon silti vain sinun tahtosi, ei minun ymmärrykseni kautta, vaan sinun.

Vielä yksi asia niille, jotka rukoilevat kirkoissa isämeidän ruokusta kuin ulkoa opittua värssyä. Siinä on ansa: "anna meille anteeksi syntimme, sillä niin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Kuinka moni on OIKEESTI natnut anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet?

Tämmösiä ajatuksia Ninnin aloitus minussa herätti.

1. Me luulemme, että meidän on autettava Jumalaa täyttämään pyyntöjämme.

Rukouksen Henki näyttää meille, että meidän on jätettävä syrjään koko kysymys siitä, onko rukouksemme kuuleminen Jumalalle helpompaa tai vaikeampaa. Meidän arveluillamme ei ole rukouksen kuulemiseen nähden mitään merkitystä, ja se vaikuttaa ehkäisevästi ja vahingollisesti rukoukseemme. Me kulutamme turhaan voimiamme sellaiseen, mille emme kuitenkaan mahda mitään ja mihin Herra siksi ei ole koskaan pyytänytkään apuamme.

Tämä rukouksen salaisuus selvisi minulle aivan erikoisen selväksi muutamia vuosia sitten lukiessani tuota pientä viehättävää kertomusta Kaanan häistä. Joh. 2:1-11

Näihin häihin oli kutsuttu Jeesus, hänen äitinsä ja hänen oppilaansa. Luultavasti perhe oli Jeesuksen kodin läheisiä sukulaisia tai ystäviä. Joka tapauksessa näemme, että isäntäväki on kertonut Jeesuksen äidille kiusallisen tilanteensa, kun viini loppui.

Jeesuksen äiti osoittautui oikeaksi ja harjaantuneeksi rukoilijaksi.

Ensinnäkin hän käyttää oikeaa keinoa selviytyäkseen hädästä, joka oli hänelle uskottu. Hän menee Jeesuken luo ja kertoo koko asian.

Toiseksi on miedän otettava huomioon, mitä hän sanoo Jeesukselle. Vain nämä muutamat yksinkertaiset sanat: "Heillä ei ole viiniä." Tälläista on rukous: Puutteittemme kertomista Jeesukselle. Ja esirukous on muiden ihmisten puutteiden kertomista Jeesukselle.

Kolmanneksi meidän on huomattava, ettei hän tehnyt sen enempää. Kerrottuaan Jeesukselle ystäviensä hädästä hän tiesi, ettei hänen tarvinnut puuttua sen enempää tähän asiaan. Hän tiesi ettei tarvinnut auttaa Jeesusta ehdotuksineen tai muuten. Hän tunsi tämän ja tiesi siksi, että nyt oli hätä joutunut oikeisiin käsiin. Hän tunsi Jeesuksen: Jeesus itse tiesi mitä tehdä.

Hän tiesi senkin, ettei hänen tarvinnut vaikuttaa tähän tai nähdä vaivaa saadakseen tämä rientämään näiden ystävien avuksi. Kukapa oli niin altis auttamaan kuin Jeesus!

Neljänneksi huomatkaamme, että kun Jeesuksen äiti oli esittänyt pyyntönsä, hän oli tehnyt kaiken voitavansa. Hän oli siten siirtänyt asian omista käsistään Jeesuksen huomaan. Hän ei ollut enää niin sanoaksemme vastuussa tuosta kiusallisesta tilanteesta. Vastuu oli nyt Jeesuksen kannettavana. Nyt oli tämän keksittävä keino rakkaan isäntäväkensä auttamiseksi.

kirjasta Ole Hallesby rukouksen ihmeellinen maailma

Kiitos asiallisesta ketjusta.

Jeesuksen äiti oli todellakin oikea rukoilija!

Useimmille meistä rukous on niin raskasta, koska emme ole oppineet, että rukous on puutteemme kertomista Jeesukselle, omiemme ja muiden. Siihen emme ole mielestämme valmiit. Aivan vaistomaisesti ajattelemme ettei rukoileminen voi olla noin perin yksinkertaista. Siksi nousemme rukoilemasta monin raskain ajatuksin: "Voiko Jumala kuulla tämän rukoukseni? Tahtooko Jumala ottaa huomioon tämän köyhän pyyntöni? Ja miten se tapahtuu? Sehän näyttää kerrassaan mahdottomalta."

Ja niin me kuljemme jännityksen vallassa tähyillen rukouksen kuulemista. Ja kun sitä ei kuulu, ajattelemme näin: tarvitaan jotakin lisää, ennenkuin Jumala kuulee minua. Mitä tuo "lisää" on, siitä emme ole selvillä. Mutta juuri tämä epäselvyys täyttää mielemme sisäisellä ahdistuksella ja levottomuudella, joka tekee koko rukouksemme kiusalliseksi. Varsinkin jos me tai omaisemme olemme suuressa hädässä, niin että rukouksen kuuleminen on meille tärkeää.

Asianlaita muuttuu heti, kun opimme Jeesuksen äidin lailla tuntemaan Jeesusta niin hyvin, että tuntuu turvalliseta, kunhan vain saamme kerrotuksi hänelle vaikeutemme. Tämä Jeesuksen tunteminen on rukouksen varsinainen edellytys. Ja siksi rukouksen Henki tahtoo johtaa meidät siihen. Hänen tehtävänsä on kerta kaikkiaan Jeesuksen selvittäminen ja kirkastaminen. Joh. 16:14

Mitä lujemmaksi tämä Jeesuksen tunteminen lujittuu sielussamme, sitä enemmän rukouksemme muodostuu hiljaiseksi, luottavaiseksi ja autuaaksi seurusteluksi tämän parhaimman ystävämme kanssa, puheluksi asioista, jotka ovat sydämellämme, olipa kyseessä oma hätämme tai tosten hätä. Saamme kokea ihmeellistä turvallisuutta voidessamme laskea suuret ja pienet vaikeutemme hänen sydämelleen, joka ei ainoastaan halua parastamme, vaan myös ymmärtää, mikä on parhaaksemme.

Mutta rukoukseemme laskeutuu rauha aivan erikoisessa mielessä, kun meille todella selviää, että puhuttuamme Jeesukselle asiasta olemme jo suorittaneet oman osuutemme. Siitä lähtien asia on hänen huomassaan. Siitä lähtien hän on vastuussa, mikäli rohkenemme käyttää näin lapsellista sanaa. Ja rohkenemmehan me!

Kun Jumalan Henki saa opetetuksi meille tämän rukouksen salaisuuden, rukouksemme vapautuu paljosta ahdistuksesta ja levottomuudesta, joka ennen täytti mielemme rukoillessamme. Ja rukoiltuamme saamme tuntea uutta rauhaa: me olemme vieneet asian Jeesuksen käsiin ja Jeesuksen äidin lailla palaamme nyt turvallisina ja iloisina paikallemme. Hän on ottanut asian omiin käsiinsä ja täyttää parhaillaan pyyntöämme.

Entisen ahdistuksemme ja levottomuutemme asemesta tunnemme lapsellista uteliaisuutta annettuamme jonkin vaikeutemme Jeesuksen käsiin. Tuumimme itseksemme: "Oikein kiinnostaa mieltäni, kuinka Hän suoriutuu tästä vaikeudesta."

kirjasta Ole Hallesby rukouksen ihmeellinen maailma

Että tuollainenkin kirja on olemassa. Todella tarpeellinen.

Kiitos siitä tiedosta,

Aloitusviesti ei ole keskustelua profetioista, näyistä eikä tulevaisuuden ennustuksista. Ilmiannettu ylläpidolle.

2. Me käytämme rukousta komentaaksemme Jumalaa.

Tämä on rukouksemme toinen yleinen ja suuri virhe. Sellaiseksi ei Jumala ole ajatellut rukousta. Ei hän salli itseään komennettavan. Ei hän ole antanut rukousta eikä lupauksiaan sitä varten, että me näillä valtuuksilla pakottaisimme Jumalan tekemään meidän mieliksemme.

Jeesuksen äiti turvautui, kuten jo edellä mainitsimme, poikaansa ja sanoi: "Heillä ei ole viiniä". Mutta hänen saamansa vastaus oli sekä kova että torjuva; siltä ainakin meistä tuntuu. Jeesus vastasi: "Mitä sinä tahdot minusta, vaimo? Minun aikani ei ole vielä tullut."

Pysähdypä hetkeksi ajattelemaan, että me olisimme saaneet tuollaisen vastauksen. Mitenkä luulisit käyneen? Me olisimme luulakseni sanoneet niin kuin useasti muulloinkin: "Kyllä minä rukoilen, mutta ei hän välitä vähääkään pyynnöstäni." Ja sitten me olisimme jatkaneet ponnisteluamme mieli masennuksissa.

Mutta katsohan Jeesuksen äitiä. Hän sai kovat sanat, hyvin kovat sanat. Ja kun ne olivat näin kovat, niin uskoisin sen johtuvan siitä, että Jeesus joutui sinä hetkenä kiusaukseen. Juuri oman äitinsä vuoksi. Tämä tuli kertomaan hänelle häpeästä, joka uhkasi heidän rakasta isäntäväkeään. Oli toimittava ripeästi, ettei kukaan vieraista ennättäisi huomata viinin olevan loppumaisillaan. Ja Jeesus kohtasi kiusauksen toimia enne aikaansa.

Jeesus oli näet sellaisessa kuuliaisuus- ja riippuvaisuussuhteessa Isäänsä, "ettei hän voinut itsestään tehdä mitään" Joh 5:19. Siksi Hänen täytyi Isän tahtoa täyttäessään odottaa Isän aikaa. Katso esim. Joh 7:3-6, jossa hän sanoo veljilleen: "Minun aikani ei ole vielä tullut, mutta teillä on aina sovelias aika."

Jeesus tuntee kiusausta tarttua toimeen ennen Isän aikaa. Ja kiusaus on erikoisen kova, sillä hänen oma äitinsä pyytää sitä. Jeesus tuntee kuitenkin kiusaajan heti, vaikka tämä tuleekin hänen oman äitinsä hahmossa, ja torjuu hänet heti sanoen tylysti: vaimo. Hän antaa äitinsä tuntea, että kun on kysymyksessä Isän aika ja Isän tahto, ei hänen äidinasemaansa enää oteta huomioon. Nämä kovat Mariaan kohdistuvat sanat kuuluvat siis aivan samaan piiriin kuin Pietarin saama kova vastaus, kun tämä hyväntahtoisesti Jeesuksesta huolehtien varoitti Jeesusta antautumasta mahdottomiin kuolemanajatuksiin. Joh 16:23.

Jeesuksen äiti sai siis terävän ja tylyn vastauksen. Mutta juuri siitä kävi ilmi, kuinka harjaantunut rukoilija hän oli.

Ensinnäkin hän suostuu nöyrästi tähän kovaan vastaukseen. Ei tyytymättömyyden tai valituksen sanaakaan. Ei kerrota, ymmärsikö hän syyn Jeesuksen tylyyn vastaukseen. Mutta ymmärsipä tai ei, hän otti sen hiljaisesti vastaan. Hän tiesi, että mitä Jeesus sanookin, se on oikein, käsitti hän sitä tai ei.

Toiseksi näemme, ettei tuo kova vastaus horjuta hänen varmuuttaan siitä, että Jeesus on kuuleva hänen pyyntönsä ja ottava huostaansa hänen asiansa. Siitä hän on niin varma, että hän menee sanomaan palvelijoille. "Mitä Hän sanookin teille, se tehkää." Ei hän tiennyt mitä oli tapahtuva, mutta hän tiesi, että jotakin oli tapahtuva, sillä nyt oli asia Jeesuksen käsissä.

Kolmanneksi - ja se on meille tärkeintä tässä yhteydessä: hän ei yrittänytkään komentaa Jeesusta ja saada häntä muuttamaan sitä aikaa, josta hän on puhunut. Äiti tunsi hänet siksi hyvin, ettei ollenkaan ryhtynyt sellaisiin yrityksiin.

Emme tiedä, oliko Jeesuksen äiti ehkä yrittänyt sellaista aikaisemmin, sinä pitkänä aikana, jolloin Jeesus eli kotona hänen luonaan Nasaretissa. Eipä olisi ihme vaikka hän olisikin yrittänyt. Kenties montakin kertaa. Silloin hän olisi ollut meidän kaltaisemme. Mutta hän oli oppinut vähitellen, ettei tuollainen jankuttava pyytäminen eikä Jeesuksen vaivaaminen hyödyttänyt ollenkaan, eikä se saanut häntä heti tarttumaan toimeen. Hänellä oli oma aikansa, eikä kukaan, ei edes hänen oma äitinsä, saanut häntä muuttamaan sitä.

Näemme, että Jeesuksen äiti oli oppinut tämän rukouksen salaisuuden: on sellaista, mihin me emme saa rukoillessamme puuttua, vaan joka meidän on jätettävä kokonaan Jumalalle. Milloin ja miten rukous tulee kuulluksi, sen tahtoo Jumala määrätä. Rukousta ei siis toisin sanoen ole käytettävä, jotta vaikuttaisimme Jumalaan, vielä vähemmän Jumalan vaivaamiseen rukouksen kuulemisen aikaan ja tapaan nähden. Jos käytämme siten rukousta, teemme sen vastoin rukouksen sisintä ajatusta, vastoin rukouselämän lakeja.
kirjasta Ole Hallesby rukouksen ihmeellinen maailma

Kun Henki saa opetetuksi meille, että Jumala on tässä asiassa taipumaton, että hän haluaa itse määrätä, millloin ja miten pyyntömme täytetään, tulee rukouksestamme lepoa ja rauhaa. Ja jos Henki saa opetetuksi meille, ettemme joudu vaaraan jättäessämme rukouksen kuulemisen ajan ja tavan Jumalan huomaan, niin rukoushetkistämme tulee todellisia lepohetkiä.

Silloin näemme, ettei Jumala ainoastaan täytä pyyntöämme, vaan että hän tahtoo suoda meille kaikkein parhaan ja runsaimman rukousvastauksen, mikä ikinä on hänen kaikkitietävyytensä ja kaikkiviisautensa vallassa. Siksi hän lähettää vastauksen juuri sinä hetkenä, jolloin se on meille ja hänen asialleen suurimaksi hyödyksi. Siksi hän myös lähettää sen tavalla, josta jää suurin ja pysyvin vaikutus elämäämme.

Kuinka suuresti rukouksemme rakkaittemme puolesta muuttuisikaan, kun opimme jättämään rakkaittemme pelastuksen ajan ja tavan Jumalan huomaan. Silloin rukouksestamme tulee hiljaista luottamuksellista puhetta hänelle heistä, joita rakastamme niin sanomattomasti ja joiden tähden niin suuresti murehdimme, niin kauan kuin he kulkevat kaukana Jumalasta.

Silloin saat nähdä ihmeitä salakammiossasi. Näet iäisen ylimmäisen papin polvillaan, rukoukseen vaipuneena. Hän viittaa sinua luokseen ja pyytää sinua polvistumaan viereensä ja sitten sanoo: "Sinä rakastat rakkaitasi, mutta minä rakastan heitä kuitenkin vielä enemmän. Minä olen luonut heidät. Minä olen kuollut heidän syntiensä tähden. Minä olen kastanut heidät. Minä olen kulkenut heidän rinnallaan koko matkan, sekä silloin, kun he lapsina elivät yhteydessäni, että silloin, kun he lähtivät luotani syntiin. Me rakastamme heitä molemmat, ja nyt me yhdessä rukoilemme heidät taivaan valtakuntaan. Älä vain väsy äläkä masennu, jos se vie aikaa."

Eikö totta, silloin vietät autuaita hetkiä salakammiossasi keskustellen Jeesuksen kanssa rakkaistasi. Ja rukouksestasi lähdet levollisena ja rohkeana, miten paljon maailmallisuutta ja vastustusta nähnetkin niissä, joiden puolesta rukoilet.
kirjasta Ole Hallesby rukouksen ihmeellinen maailma

Asiaa kirjoitat.

Jatketaan vielä kolmanteen kohtaan.

3. Me unohdamme rukoilla Jeesuksen nimeen.

Jokaisella uskovalla, joka on elänyt jonkin aikaa Jumalan yhteydessä, on monia tai ainakin muutamia autuaita kokemuksia rukouselämänsä varrelta. Hetkiä, jolloin Jumala nostaa meidät oikein syliinsä ja painaa meidät sydämelleen. Ja sitten Hän alkaa kuiskia sanomattomia sanoja pieneen ihmettelevään sieluumme. Ei ´Hän oikeastaan puhu uusia asioita. Pikemminkin vanhoja ja tuttuja, Raamatun sanoja rististä ja verestä ja Jumalan rajattomasta rakkaudesta syntisiin. Mutta Jumala puhui siitä meille. Ja me tunsimme, että Jumala itse puhui meille.

Ja sydämen täytti sanomaton ilo. Emme olleet tienneet milloinkaan, että ihminen voi saada maan päällä näin autuaita kokemuksia.

Ja sitten aloit rukoilla. Et yksinkertaisesti voinut olla rukoilematta. Sydämesi oli ylen tulvillaan, ja tuntui perin hyvältä puhua Jumalalle näin täydestä sydämestä. Ja nyt oli rukoileminen helppoa. Näit Jumalan selvästi, koska olit häntä lähellä. Näit hänen suuren hyvyytensä. Siksi sinun oli niin ylen suloista vuodattaa sydäntäsi hänelle ja kertoa kaikista synneistä ja suruista ja kärsimyksistäsi, sisimmästä levottomuudesta ja peloista ja tuskastasi.

Ja tästä puhuttuasi aloit puhua hänelle rakkaistasi. Ja sekin tuntui yhtä hyvältä. Niin, et ollut koskaan ennen tuntenut voivasi rakkaitasi Jumalan eteen näin turvallisesti.

Etkä pysähtynyt edes tähän. Kaikki, mitä nyt johtui mieleesi, muuttui rukoukseksi tai kiitokseksi. Ja niin puhuit Jumalalle kaikesta. Niin, sydämesi oli tulvillaan rakkautta ja palavuutta, että olisit mielelläsi ottanut koko maailman rukouksesi käsivarsille ja kantanut sen Jumalan eteen.

Ja sitten sanoit itsellesi: nyt minusta tulee toisenlainen rukoilija. Kuinka olenkaan tähän asti ymmärtänyt näin peri vähän rukouksen onnesta ja rukouksen merkityksestä! Mutta nyt muuttuu kaikki.

Rukouksesi muuttuikin. Ja sitä kesti, ei vain muutaman päivän, vaan viikkoja, kenties kuukausia. Mutta sitten tapahtui jotakin.

Eräänä päivänä et tuntenutkaan rukoillessasi samaa iloa etkä liioin samaa palavuutta, jollaista olit tuntenut jonkin aikaa. Ajattelit: "Kai se palaa takaisin. Nyt pyydän vain mikä on ihan välttämätöntä. Ja sitten jatkan esirukoustyötäni, kunhan palavuus taas palaa sydämeeni." Sillä näin kuivin ja harrastuksettomin sydämin et katsonut soveliaaksi tarttua käsiksi kaikkiin noihin moniin asioihin rukoillaksesi niiden puolesta.

Mutta tuo autuas tunne, jota olit tuntenut, ei palannutkaan sydämeesi. Ja niin luisuit vähitellen takaisin entiseen rukouksen uomaasi.

Miksi kävi näin?

Siksi, ettemme olleet oppineet rukoilemaan Jeesuksen nimeen. Emme edes silloinkaan, kun istuimme Jumalan helmassa sydän tulvillaan taivaan autuutta, rukoilleet Jeesuksen nimeen. Me rukoilimme oman sydämemme nimiin, rakkautemme ja huolenpitomme nimiin.

Se tuli myöhemmin selvästi ilmi. Kun palavuus hävisi, hävisi myös rohkeutemme rukoilla kestävästi samaa kuin ennen.

Jeesuksen nimeen rukoileminen lienee todennäköisesti rukouksen syvin salaisuus, jota rukouksen Hengen on siksi hyvin vaikeata opettaa meille. Emmekä me kai unohda Hengen opetuksista mitään niin helposti kuin juuri tätä.
Raamattu puhuu "Kristuksen salaisuudesta" Ef.3:4
Jeesuksen nimi on maan ja taivaan suurin salaisuus. Taivaassa tunnetaan tämä salaisuus, maan päällä eivät useimmat tunne sitä, eikä kukaan tunne sitä täydellisesti.

Aivan varmasti ei mikään ole jokapäiväiselle rukouksellemme tärkeämpää kuin se, että rukoilemme Jeesuksen nimeen. Jollei niin ole, rukouselämämme jää joko alakuloisuuteen tai epätoivoon tai muuttuu hengettömäksi velvollisuuden täyttämiseksi.

Mutta miten vapauttavalta tuntuukaan rehellisestä sielusta, joka näkee sydämensä maailmallisuuden ja hengettömyyden, uskon, rakkauden ja palavuuden puutteensa, ettei sen tarvitsekaan rukoillessaan ponnistautua hengellisyyteen, jota vailla olemme rukoilemaan ruvetessamme. Eikä meidän liioin tarvitse pönkittää vähäistä uskoamme niin mahtavaksi kuin suinkin. Ei meidän tarvitse myöskään puhaltaa kylmään sydämeemme saadaksemme siellä sammumaisillaan olevan kipinän taas leimahtamaan liekkiin.

Yksi vain on tarpeen: meidän on kerrottava tilamme Jumalalle, sanottava miten on uskomme, palavuutemme, maailmallisen ja rukoukseen väsyneen sydämemme laita, ja sitten rukoiltava Jeesuksen nimeen.

Me käymme Jumalan eteen ja sanomme hänelle: "Minulla ei ole edes rukoilemisen oikeutta, sillä minulla ei ole todella rukoilevaa sydäntä. Ja vielä vähemmän minulla on oikeutta saada mitä pyydän. Mitä nähnetkin minussa, Jumala, se on omiaan vain sulkemaan sydämesi minulta ja pyynnöltäni. Mutta kuule minua, ei itseni tähden, ei liioin rukoukseni tähden, niin ei edes hätäni tähden, sillä siihenhän on syntini syynä. Mutta kuule minua Jeesuksen tähden."
Silloin meille selviää, että rukous Jeesuksen nimeen on rukouksena rukouksessamme. Se on avuttoman katsahdus armorikkaaseen ystäväänsä. Ja tämän rukouksen ihmevaikutus perustuu siihen, että me juuri tämän hätämme pakottamina avaudumme Jeesukselle ja päästämme hänet hätäämme.

Rukouselämässämme tapahtuu täydellinen vallankumous, kun Henki saa opetta meitä rukoilemaan Jeesuksen nimeen. Silloin näemme selvästi, etteivät rukoustunnelma, hartauden, rakkauden ja uskon puute suinkaan estä rukouksen kuulemista. Sillä sehän vain painaa meidät avuttomiksi. Ja avuttomuushan on, kuten jo olemme nähneet, kaiken rukouksen pohja ja perusta.

Kun Henki näyttää nyt meille sydämemme kovuuden, sen hitauden rukoukseen ja välinpitämättömyyden siitä, emme enää tule levottomiksi ja hätääntyneiksi. Se tuo meille sen sijaan uutta rukoilemisen aihetta, toisin sanoen aihetta avata ovemme, niin että Jeesus pääsee kaikkeen tähän hätään ja voimattomuuteen.

Silloin tapahtuu se uusi ja ihmeellinen asia, että rukouksista tulee väsyneen sielumme todellisia lepohetkiä. Hiljaisia hetkiä, jolloin olemme Jeesuksen jalkojen juuressa näyttäen hänelle kaikki puutoksemme, kaikki, mikä tekee sydämemme uupuneeksi ja araksi. Ja kun salakammiosta tulee meille tällainen lepopaikka, alamme kaivata sitä ja elää ilomielisessä odotuksessa salakammiohetkestä toiseen.

Tästä seuraa sekin muutos, että rukouksemme saa jotakin aikaan. Iloisina ja kiitollisina ryhdymme rukouksen työhön.

Kiitos sinulle, Ninni. Ihanaa on lukea kirjoituksiasi. Pyhä henki vahvistaa sanan.

Hei ninni.Sinulta jäi tarkein pois.Jumalaa rukoilevan pitää rukoilla "hengessä,ja totuudessa".Kuka meistä omaa ne vaatimukset.Siinä saattaa olla vastaus ,koska miljoonien ihmisten rukoukset eivät nähtävästi mene perille,jossakin on katko.Myöskin rukouksessa pitää mainita,"Tulkoon sinun valtakuntasi,tapahtukoon sinun tahtosi,niin maan päällä kuin taivaissa ".Niiden asioiden tarkkuus on ilmeistä koska niin jeesus opetti apostoleitaan rukoilemaan.Unohda rukoileminen,jos et edes tiedä taivaallisen ISÄSI NIMEÄ,sehän on hävyttömyyttä Luojaa kohtaan.Myöskin rukous on päätettävä Jeesuksen nimeen,koska hänen kauttaan ainoastaan pääsee ISÄN PUHEILLE.Totuuden haltijalla on se etu,että Jumala tietää jo etukäteen kristityn tarpeet,ilman rukoustakin.Kaikesta ei ole tarpeen valitella,vaan olla kiitollinen siitä mitä on.

Eikö tälle rukousaiheelle ole oma keskustelunsa?