Oli huono kotiäidin päivä vuosia sitten. Keskimmäisen lapsen uhma ei päättynyt millään vuosienkaan kuluessa. Hänen tunteidensa kohtaaminen vaati meiltä
vanhemmilta valtavasti energiaa ja voimia. Olin ottanut vastaan kiukuttelua kuukausitolkulla useita kertoja päivässä. Samalla hoidin kotona muitakin lapsia, joista pienin oli tuolloin vauva. Tämän yhden lapsen tunteet olivat aivan omaa luokkaansa. Muiden lasten kanssa meillä ei ole ollut vastaavia ongelmia, joten kyse ei ollut kasvatuksestakaan.
Itseäni vaivasi todennäköisesti masennus. En olisi millään enää jaksanut. Sitten läpsäytin lasta kädelle. Toisella kerralla annoin tukkapöllyä. Sanoin häntä myös tuhmaksi pojaksi. Lisäksi tunnistin useana päivänä halun sisälläni pahoinpidellä lisää lastani. En kuitenkaan ikinä tehnyt sitä, sillä hain apua. Soitin neuvolaan ja psykologille.
Olisin tarvinnut kuuntelevan korvan ja armollisen käsiparin kotiin, jonkun joka uskoo minuun ja äitiyteeni. Kävikin niin, että minä, joka tein oikein lapsiani kohtaan hakiessani apua ajoissa, jouduin tarkkailun alaiseksi. Psykologi ehdotti lastensuojelun hätiin kutsumista. Olin aivan shokissa. Mietin silloin, mihin tässä lastensuojelua tarvitaan, kun suojelen itse lapsiani hakeutumalla juttelemaan omista patoumistani ja ahdistuksesta, että jaksaisin taas kohdata lapseni tunteet ja arkipäivän haasteet?
Sain onneksi vielä valita. Kieltäydyin lastensuojelusta. Viimeinen mitä nyt kaipasin elämääni, olisi joukko tuntemattomia ihmisiä lisäämään paineita. Sosiaaliapu olisi tuonut mukanaan joukon ihmisiä, jotka arvioivat minua. Olisin todennäköisesti väsynyt tästä prosessista vieläkin enemmän.
Sitten neuvolasta tarjottiin moniammatillista apua ryhmäkeskustelun muodossa. Tapasimme yhtenä päivänä. (Neuvolan täti, perhetyön täti, lääkäri ym)
Keskustelu vei voimavarojani entisestään. Raahauduimme sinne koko perhe mies ja lapset pieneen tilaan pöydän äärelle. (Mies joutui ottamaan vapaata töistä). Lapset olivat mukana ja koitimme siinä viihdyttää heitä ja samalla puhua jotain järkevää. Lääkäri ei tainnut sanoa sanaakaan. Tuo tapaaminen vei arvokasta ammattilaisten aikaa. Apua saimme nolla prosenttia. Siis siitä keskustelusta ei ollut yhtään mitään hyötyä. Aivan totta. Oikein kiusaannuttavaa, voitteko kuvitella.
Voimia kului sen sijaan entistä enemmän nyt siihen, että pelkäsin ihmisten ymmärtävän rehellisen avunpyyntöni väärin. Pelkäsin joutuvani yhä useammalle selittelemään elämääni, joka oli aivan normaalia perheenäidin elämää. Ajattelin aivan oikein, että avun pyytäminen kuuluu terveiden äitien toimiin silloin kun voimat ovat vähissä. Ajatukseni sittemmin muuttuivat.
Menetin yöuneni rippeetkin. Minua ahdisti koko prosessi niin, että koin normaali arjen kotona helpottavana verrattuna tähän kaikkeen huomioon.
Tapasin psykologiakin vielä tämän jälkeen, mutta terapiasta ei voinut enää puhua. Seuraavat tapaamiset olivat itselleni silkkaa ahdistusta ja pelkoa. Olihan minun nyt todistettava olevani hyvä äiti. En voinut katkaista hoitosuhdetta siinä pelossa, että psykologi lähettää lastensuojelun perään. En halunnut lastensuojelun leimaa papereihini, sillä olen kuullut ihmisten saavan esimerkiksi lääkärissä ja päiväkodilla huonoa kohtelua tämän vuoksi. Ja aivan oikeasti, rehellisesti, emme olleet todellakaan sen tarpeessa.
Jos olisin oikeasti kokenut, että keskusteluapu ja Perhetyö ei riittäisi, olisin varmasti nöyrtynyt myös lastensuojelun kutsumiseen. Lastensuojelu on kuitenkin joskus tarpeen ja nostan hattua jokaiselle, joka tätä apua hakee.
Tilanne jäi tuohon. Muutaman kerran meillä kävi ihana perhetyön täti. Hänestä oli oikeasti apua, mutta parhaan avun itselleni annoin kun päätin sulkeutua ja jättää kertomatta kenellekään ammattilaiselle uupumuksesta. Nuo ihmisjoukot ja byrokratian koukerot saattavat viedä viimeisenkin rippeen niistä voimista, joita apua hakevalla on jäljellä. Ystäväni totesivat, ettei kannata olla liian rehellinen. Itse tosin koin, että rehellisyyteni vapautti minut jatkamasta huonoa toimintakierrettä. Rehellisyyteni sai kuitenkin kolauksen. Systeemissä on paljon kummallisuuksia ja tulkinnat tuovat eteen raskaita tilanteita.
Selvisin tuosta ajanjaksosta kunnialla. Jostain kaivoin taistelutahtoa ja olemme saaneet järjestyksen ja voimat takaisin perheeseemme. Uhmakin meni lopulta ohi. Mutta ammattilaisiin meni luottamus.
Parhaaksi avuksi osoittautui ihminen, joka sanoi uskovansa minuun ja äitiyteeni. Hän myös tarjosi käytännönapua. Hän näki minut normaalina äitinä ja seisoi rinnallani kun minua ahdisti. Hän ei ole ammattilainen, vaan tavallinen äiti itsekin. Olen kiittänyt häntä jo.
Nimim. menestyvä akateemikko ja äiti.
vanhemmilta valtavasti energiaa ja voimia. Olin ottanut vastaan kiukuttelua kuukausitolkulla useita kertoja päivässä. Samalla hoidin kotona muitakin lapsia, joista pienin oli tuolloin vauva. Tämän yhden lapsen tunteet olivat aivan omaa luokkaansa. Muiden lasten kanssa meillä ei ole ollut vastaavia ongelmia, joten kyse ei ollut kasvatuksestakaan.
Itseäni vaivasi todennäköisesti masennus. En olisi millään enää jaksanut. Sitten läpsäytin lasta kädelle. Toisella kerralla annoin tukkapöllyä. Sanoin häntä myös tuhmaksi pojaksi. Lisäksi tunnistin useana päivänä halun sisälläni pahoinpidellä lisää lastani. En kuitenkaan ikinä tehnyt sitä, sillä hain apua. Soitin neuvolaan ja psykologille.
Olisin tarvinnut kuuntelevan korvan ja armollisen käsiparin kotiin, jonkun joka uskoo minuun ja äitiyteeni. Kävikin niin, että minä, joka tein oikein lapsiani kohtaan hakiessani apua ajoissa, jouduin tarkkailun alaiseksi. Psykologi ehdotti lastensuojelun hätiin kutsumista. Olin aivan shokissa. Mietin silloin, mihin tässä lastensuojelua tarvitaan, kun suojelen itse lapsiani hakeutumalla juttelemaan omista patoumistani ja ahdistuksesta, että jaksaisin taas kohdata lapseni tunteet ja arkipäivän haasteet?
Sain onneksi vielä valita. Kieltäydyin lastensuojelusta. Viimeinen mitä nyt kaipasin elämääni, olisi joukko tuntemattomia ihmisiä lisäämään paineita. Sosiaaliapu olisi tuonut mukanaan joukon ihmisiä, jotka arvioivat minua. Olisin todennäköisesti väsynyt tästä prosessista vieläkin enemmän.
Sitten neuvolasta tarjottiin moniammatillista apua ryhmäkeskustelun muodossa. Tapasimme yhtenä päivänä. (Neuvolan täti, perhetyön täti, lääkäri ym)
Keskustelu vei voimavarojani entisestään. Raahauduimme sinne koko perhe mies ja lapset pieneen tilaan pöydän äärelle. (Mies joutui ottamaan vapaata töistä). Lapset olivat mukana ja koitimme siinä viihdyttää heitä ja samalla puhua jotain järkevää. Lääkäri ei tainnut sanoa sanaakaan. Tuo tapaaminen vei arvokasta ammattilaisten aikaa. Apua saimme nolla prosenttia. Siis siitä keskustelusta ei ollut yhtään mitään hyötyä. Aivan totta. Oikein kiusaannuttavaa, voitteko kuvitella.
Voimia kului sen sijaan entistä enemmän nyt siihen, että pelkäsin ihmisten ymmärtävän rehellisen avunpyyntöni väärin. Pelkäsin joutuvani yhä useammalle selittelemään elämääni, joka oli aivan normaalia perheenäidin elämää. Ajattelin aivan oikein, että avun pyytäminen kuuluu terveiden äitien toimiin silloin kun voimat ovat vähissä. Ajatukseni sittemmin muuttuivat.
Menetin yöuneni rippeetkin. Minua ahdisti koko prosessi niin, että koin normaali arjen kotona helpottavana verrattuna tähän kaikkeen huomioon.
Tapasin psykologiakin vielä tämän jälkeen, mutta terapiasta ei voinut enää puhua. Seuraavat tapaamiset olivat itselleni silkkaa ahdistusta ja pelkoa. Olihan minun nyt todistettava olevani hyvä äiti. En voinut katkaista hoitosuhdetta siinä pelossa, että psykologi lähettää lastensuojelun perään. En halunnut lastensuojelun leimaa papereihini, sillä olen kuullut ihmisten saavan esimerkiksi lääkärissä ja päiväkodilla huonoa kohtelua tämän vuoksi. Ja aivan oikeasti, rehellisesti, emme olleet todellakaan sen tarpeessa.
Jos olisin oikeasti kokenut, että keskusteluapu ja Perhetyö ei riittäisi, olisin varmasti nöyrtynyt myös lastensuojelun kutsumiseen. Lastensuojelu on kuitenkin joskus tarpeen ja nostan hattua jokaiselle, joka tätä apua hakee.
Tilanne jäi tuohon. Muutaman kerran meillä kävi ihana perhetyön täti. Hänestä oli oikeasti apua, mutta parhaan avun itselleni annoin kun päätin sulkeutua ja jättää kertomatta kenellekään ammattilaiselle uupumuksesta. Nuo ihmisjoukot ja byrokratian koukerot saattavat viedä viimeisenkin rippeen niistä voimista, joita apua hakevalla on jäljellä. Ystäväni totesivat, ettei kannata olla liian rehellinen. Itse tosin koin, että rehellisyyteni vapautti minut jatkamasta huonoa toimintakierrettä. Rehellisyyteni sai kuitenkin kolauksen. Systeemissä on paljon kummallisuuksia ja tulkinnat tuovat eteen raskaita tilanteita.
Selvisin tuosta ajanjaksosta kunnialla. Jostain kaivoin taistelutahtoa ja olemme saaneet järjestyksen ja voimat takaisin perheeseemme. Uhmakin meni lopulta ohi. Mutta ammattilaisiin meni luottamus.
Parhaaksi avuksi osoittautui ihminen, joka sanoi uskovansa minuun ja äitiyteeni. Hän myös tarjosi käytännönapua. Hän näki minut normaalina äitinä ja seisoi rinnallani kun minua ahdisti. Hän ei ole ammattilainen, vaan tavallinen äiti itsekin. Olen kiittänyt häntä jo.
Nimim. menestyvä akateemikko ja äiti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mielestäni suomalainen "lastensuojelu" on avian turhaa resurssien hukkaamista. Lastensuojelun lähtökohdat ovat olleet negativiset, ne ovat lähteneet poliitikkojen kynistä, muodostuneet lakiesityksiksi ja laiksi, ja niitä toteuttamaan on valjastettu joukko byrokraattisia virkamiehiä jotka eivät kykene priorisoimaan mikä on oleellista ja mikä. (Ja vaikka kykenisivät he eivät voi priorisoida, koska asetukset velvoittavat avaamaan myös avian tarpeettomia lastensuojelu tapauksia.)
Parasta olisi täydellisesti lakkauttaa lastensuojelu organisaatiot, koulupsykologit, etc, ja aloittaa täysin alusta. Psykologit ja lastensuojeluhan hoitavat vain oiretta. Ensiksi tulisi ratkoa onko mahdollista puuttua ongelmiin jotka synnyttävät koulupsykologien ja lastensuojelun tarvetta ? Ja tulee hyväksyä että joitakin tragedioita tapahtuu myös ns. täydellisessä maailmassa. Kaikkea ei voi estää, mutta ympäristön voi yrittää luoda sellaiseksi että negatiivisten asioiden aiheuttajat on mahdollisimman tehokkaasti eliminoitu.
Lopulta omat vanhemmat ovat liki aina parhaat huoltajat ja tukijat jokaiselle lapselle. Osa vanhemmista vain tuntuu itse heittäneen pyyhkeen kehään ja hyväksyvät että yhteiskunta on vastuussa heidän lapsistaan. Ilmeisesti näiden ihmisten vuoksi meillä on valtaisa lastensuojelu ja koulupsykologien armeija, jotka itsekkään eivät tiedä mitä heidän tulisi tosiasiassa tehdä.
Lastensuojelun voi lopettaa turhana. Kyse on loispummivirkailijoiden elättämisestä. Heidän on pakko keksiä ongelmia, koska muuten työt loppuu.
Lastensuojelu vaan pahentaa perheen ahdinkoa. DDR:stä tuttu meininki ja kyttääminen ja epäileminen raastaa hermoja entisestään. Joudut päästämään ne kotiisi ja palavereihin ja sinua kuulustellaan ja sinusta kirjotellaan ties mitä. Sinua seurataan vuosikaudet ja joudut käymään jos jossakin "terapiassa" lapsesi kanssa syiden vain vaihtuessa. Neuvola epäilee sinua aina jos jostakin ja tekee lapsestasi lähetteitä eri terapeuteille syiden vain vaihtuessa. Pitää sitä nyt lapsesta jotain vikaa löytyä ja saada turhille "terapeuteille" töitä. Lopulta mitään vikaa ei kuitenkaan löydy ja papereihin kirjataan että "terapiasta" oli hyötyä ja sitten seuraavaan terapiaan. Kerrassaan hermoja raastavaa vuosikausia kestävää piinaa mikä vie voimavaroja entisestään.
Tarpeen olisi Erikallekin ollut suojelu, mutta eihän äitipuolen kasvatukseen sovi puuttua kun oikein "aivokirurgikin". Jos lapsi selvästi kärsii, siihen pitää puuttua. Jos ei jaksa itse hoitaa, sitä apua on haettava tai annettava lapset pois. Monet oikein itse valitsee olla yh, turha silloin on muita syyttää.
oma kokemus. Urakkatyössä 8/tuntia pv.-Lapset päivähoidossa ja isäyrittäjä matkatöissä. Älytön stesrsi-lopuunpalaminen ja kolme vuorokautta ilman unta, mutta töissä. Hädässä terveyskeskukseen. Kolme päivää sairaslomaa ja unilääkkeitä.
Sairaslomalla oleva ei saanut viedä lapsia päivähoitoon. Yritin pyytää pari tuntia, ei tullut muuta, kuin haukkumista. Suomalainen on opetettu siihen, että apua ei pyydetä, vaikka henki menisi. Sitten, kun pyytää apua todellisessa hädässä, niin kukaan ei auta. Pidetään sairaslomapinnarina. Ei kaunista mutta totta.
Älkää tuomitko: Olen pahoillani, olisit tarvinnut apua.
Saahan työttömätkin viedä lapset päivähoitoon vaikka ei mitään järkeä olekaan.
Olisit hoitanut lapsia, eikä virkapummeja.
En ymmärrä miksi läheiset eivät auta äitejä.
Esimerkiksi siitä syystä, että asuvat monen sadan kilometrin päässä. Miksi mies ei aina auta vaimoa, siihen en osaa vastata.
Jos vaikka mies käy välillä töissä, pitäisikö hankkia lopputili, että äiti pääsisi baariin rentoutumaan. Ei suomalaisista naisista ole nykyään mihinkään kun ei omia lapsia edes jakseta hoitaa.
Eihän naiset siedä edes omaa äitiään saman katon alla, saati sitten anoppiaan. Kun ottavat eron, eivät edes halua jakaa huoltajuutta, korkeintaan viikonlopuksi antavat isälle, että pääsevät itse ryyppäämään.
Voi oiskin ollut joskus voimia lähteä edes rentoutumaan illaksi. Olisi saattanut virkistää.
LAPSET HUOSTAAN => AKKA MIELISAIRAALAAN PAKKOHOITOON !