Näkemyksellisen journalismin puolesta
Keskustan Lehtimiehet viettää tänään 85-vuotisjuhlaa. Pitkä ikä, merkittävä järjestö. Päivä velvoittaa tarttumaan aiheeseen.
Onko journalisti, jolla on julki lausuttu poliittinen mielipide, väistyvä jäänne?
Toivottavasti ei.
Yhteiskunnallisesti sitoutunut journalisti on yleensä keskimääräistä kiinnostuneempi siitä, miten yhteiskunta toimii. Hän tietää ja osaa juuri niitä asioita, jotka ovat olennaisia.
Hän myös arvostaa yhteiskunnallista työtä – eikä rieku siinä tietämättömien kuorossa, jonka mielestä politiikka on vain epäluotettavaa ja ala-arvoista.
Radiojohtaja Tapio Siikala on sanonut tästä hyvin:
”Kun toimittajilla ei ole mitään omakohtaista kokemusta ja tietoa poliittisesta toiminnasta, media tarjoaa ihmisille kuvaa, jonka mukaan kaikki, mikä tapahtuu demokraattisen päätöksenteon puitteissa, on väärin.”
Tarvitaan siis toimittajia, jotka ymmärtävät ja arvostavat politiikkaa. Tähän ymmärrykseen kuuluu, että arvostetaan kaikkea yhteiskunnallista toimintaa, myös niiden, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä.
Politiikkaa ymmärtäviä ja yhteiskunnallisesti sitoutuneita journalisteja on erityisesti sellaisissa välineissä, jotka yhä uskaltavat tunnustaa poliittista väriä. Näiden välineiden määrä on vähentynyt kovin.
Ns. ”sitoutumattomuus” käy paremmin kaupaksi. Kehitys on johtanut myös siihen, mitä Siikala edellä osuvasti luonnehtii. Tosin täydellistä sitoutumattomuutta ei taida ollakaan. Jokaisella on mielipiteensä, sympatiansa ja antipatiansa.
Vaikka yhteiskunnallinen sivistys ei niin myykään, sillä on luovuttamaton arvo. Valta kuitenkin kuuluu perustuslakimme mukaan kansalle. Tarvitaan tietoja, taitoja ja osallistumista tämän vallan käyttämiseksi.
Mutta jos täytämme tajuntamme vain hömpötyksellä, jota kaikkialta tyrkytetään, todella tärkeille asioille ei jää enää aikaa eikä energiaa.
Tässä puolueet ja poliittista väriä tunnustavat lehdet ovat välttämättömiä. Ne ovat yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon välineitä.
Keskustelu tarvitsee materiaalia. Oikeaa demokraattista mielenlaatua on se, että tutustumme erilaisiin näkemyksiin, vertailemme niitä, pohdimme ja arvioimme. Sen takia tarvitaan journalisteja, joille yhteiskunnallinen aate ei ole mörkö.
Puolueväriä tunnustavat lehdet ovat paljon levikkiään tärkeämpiä vaikuttajia. Paitsi että päätöksentekijät lukevat niitä, niiden kannanotot ovat pitävällä pohjalla. Ne edustavat taustayhteisön, esimerkiksi puolueen tai sen kenttäväen näkemyksiä. Ne eivät ole yhden tai muutaman ihmisen mielipidettä niin kuin sitoutumattomissa tai riippumattomissa lehdissä.
Onkin oikeastaan hassua, että lehden mielipiteen arvovaltaa mitataan paljon sillä, kuinka suuri levikki lehdellä on.
No, voidaan arvella, että suurella lehdellä on hyvät resurssit myös mielipiteen muodostukseen. Silti viime kädessä lehden kannanotto on yhden ihmisen – päätoimittajan – ratkaisu. Tämä tietenkin sillä oletuksella, että päätoimittaja on riippumaton esimerkiksi lehden omistajista ja muista taloudellisista tekijöistä kuten ilmoittajista.
Helsingin Sanomat on Suomen suurin sanomalehti. Sitä arvostetaan. Sen pääkirjoituksia luetaan ja niitä lainataan. Niillä on vaikutusta. Minäkin seuraan sitä tarkkaan.
Mutta onko sellainen pääkirjoitus painavampi, jolla on enemmän lukijoita? Ei tunnu uskottavalta perusteelta. Tällainen harha on yleinen. Tosin on vaikea sanoa, milloin pääkirjoitus on hyvä. Yhtä hyvin voi kysyä, milloin mielipide on hyvä. Ehkä silloin, kun siinä ollaan samaa mieltä arvioitsijan kanssa.
Pikku esimerkki suuren tiedotusvälineen mielipiteenmuodostuksesta on kuvaava.
Helsingin Sanomien lukijat ovat ehkä panneet merkille, että lehden pääkirjoitussivun toimituksellisissa kommenteissa on ollut kirjavuutta suhtautumisessa Suomen Nato-jäsenyyteen. Lehti ei ole omaa kantaansa vielä sanonut selkeästi. Rivien välistä on ollut kuitenkin luettavissa jonkinlaista myönteisyyttä – tai ainakin pettymystä esimerkiksi siihen, että hallitus ei ole nähnyt muutosta tarpeelliseksi.
Mutta Suomen jäsenyyden kyseenalaistaviakin näkemyksiä HS:n oma pääkirjoitustoimitus on tuottanut. Kaikki eivät ole olleet samaa mieltä. Lehden päätoimittaja Janne Virkkunen on tämän hyväksynyt. Hän on kuitenkin todennut, että lehden kannan päättää hän, sitten kun päättää.
Toistaiseksi Virkkunen ei ole tätä lehteen kirjoittanut. Oman kantansa hän kuitenkin ilmoitti julkisuuteen television Lauantaiseura-ohjelmassa jokin aika sitten. Kun HS pääkirjoituksessaan aikanaan Nato-kantansa ilmaisee, se on päätoimittaja Virkkusen mielipide – myönteinen, sen tiedämme nyt varmasti.
Mutta jos HS:n päätoimittajana onkin silloin jo joku toinen, mielipidekin voi olla toinen.
Suomenmaan pääkirjoituskin on yhden kirjoittajan tai enintään pienen tiimin käsialaa. Silti sitä saa lukea maan suurimman puolueen pää-äänenkannattajan näkemyksenä. Siinä sanotaan usein keskustan kanta, mielipide, josta voi tulla keskustan kanta tai vähintään mielipide, jolla on puolueessa kannatusta.
Samalla tavalla Uutispäivä Demarissa tuodaan esille maan toiseksi suurimman puolueen näkemyksiä tai SDP:ssa esillä olevia mielipiteitä.
Puoluelehden kannanilmaisut ovat siis ankkuroituja johonkin muuhunkin kuin vain yhden ihmisen päätelmiin.
Ja hyvä, että ovat. Tuskin näet suuri levikkikään tekee päätoimittajasta sellaista suurviisasta, että hänen näkemyksensä on varmasti ”se oikea”. Tosin tunnustan myös, että ei sellaista suurviisautta synnytä poliittinen vakaumuskaan.
Yhteiskunnallisesti sitoutuneen journalistin työn jälkeä voi nimittää vaikkapa ”näkemykselliseksi journalismiksi”, niin kuin Keskustan Lehtimiehet Peitsi-palkintonsa myöntämisperusteissa sanovat. Se annetaan ”näkemyksellisen journalismin” puolesta ansiokkaasti työskennelleelle.
Sellaista rohkeaa journalismia ja sellaisia rohkeita journalisteja tarvitaan, välttämättä.
Parhaat onnittelut merkkipäivänä!
Juha Mauno
http://www.suomenmaa.fi/Kolmossivu.html
Lähde ja tekijä mainittava lainattaessa.
Keskustan Lehtimiehet viettää tänään 85-vuotisjuhlaa. Pitkä ikä, merkittävä järjestö. Päivä velvoittaa tarttumaan aiheeseen.
Onko journalisti, jolla on julki lausuttu poliittinen mielipide, väistyvä jäänne?
Toivottavasti ei.
Yhteiskunnallisesti sitoutunut journalisti on yleensä keskimääräistä kiinnostuneempi siitä, miten yhteiskunta toimii. Hän tietää ja osaa juuri niitä asioita, jotka ovat olennaisia.
Hän myös arvostaa yhteiskunnallista työtä – eikä rieku siinä tietämättömien kuorossa, jonka mielestä politiikka on vain epäluotettavaa ja ala-arvoista.
Radiojohtaja Tapio Siikala on sanonut tästä hyvin:
”Kun toimittajilla ei ole mitään omakohtaista kokemusta ja tietoa poliittisesta toiminnasta, media tarjoaa ihmisille kuvaa, jonka mukaan kaikki, mikä tapahtuu demokraattisen päätöksenteon puitteissa, on väärin.”
Tarvitaan siis toimittajia, jotka ymmärtävät ja arvostavat politiikkaa. Tähän ymmärrykseen kuuluu, että arvostetaan kaikkea yhteiskunnallista toimintaa, myös niiden, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä.
Politiikkaa ymmärtäviä ja yhteiskunnallisesti sitoutuneita journalisteja on erityisesti sellaisissa välineissä, jotka yhä uskaltavat tunnustaa poliittista väriä. Näiden välineiden määrä on vähentynyt kovin.
Ns. ”sitoutumattomuus” käy paremmin kaupaksi. Kehitys on johtanut myös siihen, mitä Siikala edellä osuvasti luonnehtii. Tosin täydellistä sitoutumattomuutta ei taida ollakaan. Jokaisella on mielipiteensä, sympatiansa ja antipatiansa.
Vaikka yhteiskunnallinen sivistys ei niin myykään, sillä on luovuttamaton arvo. Valta kuitenkin kuuluu perustuslakimme mukaan kansalle. Tarvitaan tietoja, taitoja ja osallistumista tämän vallan käyttämiseksi.
Mutta jos täytämme tajuntamme vain hömpötyksellä, jota kaikkialta tyrkytetään, todella tärkeille asioille ei jää enää aikaa eikä energiaa.
Tässä puolueet ja poliittista väriä tunnustavat lehdet ovat välttämättömiä. Ne ovat yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon välineitä.
Keskustelu tarvitsee materiaalia. Oikeaa demokraattista mielenlaatua on se, että tutustumme erilaisiin näkemyksiin, vertailemme niitä, pohdimme ja arvioimme. Sen takia tarvitaan journalisteja, joille yhteiskunnallinen aate ei ole mörkö.
Puolueväriä tunnustavat lehdet ovat paljon levikkiään tärkeämpiä vaikuttajia. Paitsi että päätöksentekijät lukevat niitä, niiden kannanotot ovat pitävällä pohjalla. Ne edustavat taustayhteisön, esimerkiksi puolueen tai sen kenttäväen näkemyksiä. Ne eivät ole yhden tai muutaman ihmisen mielipidettä niin kuin sitoutumattomissa tai riippumattomissa lehdissä.
Onkin oikeastaan hassua, että lehden mielipiteen arvovaltaa mitataan paljon sillä, kuinka suuri levikki lehdellä on.
No, voidaan arvella, että suurella lehdellä on hyvät resurssit myös mielipiteen muodostukseen. Silti viime kädessä lehden kannanotto on yhden ihmisen – päätoimittajan – ratkaisu. Tämä tietenkin sillä oletuksella, että päätoimittaja on riippumaton esimerkiksi lehden omistajista ja muista taloudellisista tekijöistä kuten ilmoittajista.
Helsingin Sanomat on Suomen suurin sanomalehti. Sitä arvostetaan. Sen pääkirjoituksia luetaan ja niitä lainataan. Niillä on vaikutusta. Minäkin seuraan sitä tarkkaan.
Mutta onko sellainen pääkirjoitus painavampi, jolla on enemmän lukijoita? Ei tunnu uskottavalta perusteelta. Tällainen harha on yleinen. Tosin on vaikea sanoa, milloin pääkirjoitus on hyvä. Yhtä hyvin voi kysyä, milloin mielipide on hyvä. Ehkä silloin, kun siinä ollaan samaa mieltä arvioitsijan kanssa.
Pikku esimerkki suuren tiedotusvälineen mielipiteenmuodostuksesta on kuvaava.
Helsingin Sanomien lukijat ovat ehkä panneet merkille, että lehden pääkirjoitussivun toimituksellisissa kommenteissa on ollut kirjavuutta suhtautumisessa Suomen Nato-jäsenyyteen. Lehti ei ole omaa kantaansa vielä sanonut selkeästi. Rivien välistä on ollut kuitenkin luettavissa jonkinlaista myönteisyyttä – tai ainakin pettymystä esimerkiksi siihen, että hallitus ei ole nähnyt muutosta tarpeelliseksi.
Mutta Suomen jäsenyyden kyseenalaistaviakin näkemyksiä HS:n oma pääkirjoitustoimitus on tuottanut. Kaikki eivät ole olleet samaa mieltä. Lehden päätoimittaja Janne Virkkunen on tämän hyväksynyt. Hän on kuitenkin todennut, että lehden kannan päättää hän, sitten kun päättää.
Toistaiseksi Virkkunen ei ole tätä lehteen kirjoittanut. Oman kantansa hän kuitenkin ilmoitti julkisuuteen television Lauantaiseura-ohjelmassa jokin aika sitten. Kun HS pääkirjoituksessaan aikanaan Nato-kantansa ilmaisee, se on päätoimittaja Virkkusen mielipide – myönteinen, sen tiedämme nyt varmasti.
Mutta jos HS:n päätoimittajana onkin silloin jo joku toinen, mielipidekin voi olla toinen.
Suomenmaan pääkirjoituskin on yhden kirjoittajan tai enintään pienen tiimin käsialaa. Silti sitä saa lukea maan suurimman puolueen pää-äänenkannattajan näkemyksenä. Siinä sanotaan usein keskustan kanta, mielipide, josta voi tulla keskustan kanta tai vähintään mielipide, jolla on puolueessa kannatusta.
Samalla tavalla Uutispäivä Demarissa tuodaan esille maan toiseksi suurimman puolueen näkemyksiä tai SDP:ssa esillä olevia mielipiteitä.
Puoluelehden kannanilmaisut ovat siis ankkuroituja johonkin muuhunkin kuin vain yhden ihmisen päätelmiin.
Ja hyvä, että ovat. Tuskin näet suuri levikkikään tekee päätoimittajasta sellaista suurviisasta, että hänen näkemyksensä on varmasti ”se oikea”. Tosin tunnustan myös, että ei sellaista suurviisautta synnytä poliittinen vakaumuskaan.
Yhteiskunnallisesti sitoutuneen journalistin työn jälkeä voi nimittää vaikkapa ”näkemykselliseksi journalismiksi”, niin kuin Keskustan Lehtimiehet Peitsi-palkintonsa myöntämisperusteissa sanovat. Se annetaan ”näkemyksellisen journalismin” puolesta ansiokkaasti työskennelleelle.
Sellaista rohkeaa journalismia ja sellaisia rohkeita journalisteja tarvitaan, välttämättä.
Parhaat onnittelut merkkipäivänä!
Juha Mauno
http://www.suomenmaa.fi/Kolmossivu.html
Lähde ja tekijä mainittava lainattaessa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
kenellä on RUSKEIN kieli
Ihan viisaita mielipiteitä tuossa. Vielä lisäisin sellaisen pointin, että silloin, kun Suomessa oli vielä vahvoja puolueiden äänenkannattajia, nämä myös keskustelivat avoimesti keskenään.
Tämä tapahtui ensinnäkin suoraan niin, että eri puolueiden äänenkannattajat vastasivat suoraan ja lehden nimellä mainiten toistensa pääkirjoituksiin ja "alakertoihin" kuten pakinoihin. Toisella tasolla se tapahtui niin, että poliittiset lehdet kommentoivat nykyistä herkemmin paitsi luonnollisesti omansa myös toisen puolueen poliitikkojen sanomisia olkoonkin, että esittivät samalla oman kantansa.
Kolmannella tasolla lehdet avarsivat lukijoidensa näkemyksiä niin, että ne yksinkertaisesti vain lainasivat "Muut lehdet" -palstallaan toista poliittista kantaa edustavien lehtien pääkirjoituksia, joissa oli se sama selvä poliittinen tendenssi.
Lyhyemmin sanottuna, samalla kun poliittiset lehdet olivat oman aatteensa puhtaita puolustajia, ne joutuivat tavallaan pakostakin esittelemään myös toisen aatteen näkemyksiä.
Kysymys kuuluukin: onko nykyinen näennäissitoutumaton journalismi moniarvoisempaa kuin entinen puoluepoliittinen journalismi? Varsinkaan silloin, kun ihanteena on Hesarin jäljitteleminen eli selvien kannanottojen välttäminen puoleen ja toiseen.
Onnea vaan minunkin puolestani pirteän vaarin viime hetkien ikään tulleelle "näkemykselliselle journalismille".
Maalaisliitolais-Keskustalaisen näkemyksellisen journalismin ongelma on se, että se todellakin heijastelee kulloisenkin puolueen voimatahon päivänpoliittista näkemystä. Sillä ei ole mitään tekemistä journalististen periaatteiden tai "objektiivisen uutisoinnin" kanssa. Maalaisliittolais-Keskustalainen lehdistö tekee politiikkaa jäsenistölleen, se kirjoittaa miten pitää ajatella.
Yhteiskunnallinen ote on tärkeää, mutta pitäisi aina muistaa erottaa asioiden uutisointi ja haluttava kehitys yhteiskunnassa. Minusta kepulehdistö ei osaa tehdä tätä eroa, ne ovat jäsenlehtiä uskollisille, uskon vahvistamiseksi.
Helsingin Sanomat osaa tehdä hyvin eron "uutisen" ja toimittajan oman mielipiteen välillä. Uutisen tehnyt toimittaja voi kommenttiosiossa sanoa oman mielipiteensä, jossa hän ottaa kantaa asiaan. Uutisen pitää kuitenkin olla tarkka. Hesarissa myös mielipiteiden kirjo on runsas, se ei ole yhden satraapin narussa. Siksi hesari on suosittu, myy hyvin ja kiinnostaa laajoja kansankerroksia. Esim. nuoriso on on otettu haltuun aivan mahtavasti. On vaikea kuvitella kepulaista nuorisolehteä?
Puoluepoliittisesti, ja ajatuksellisesti sitoutunut toimittaja mielletään välineeksi, "jonkun" työkaluksi, mitä hän tietysti onkin. Sitoutuneen toimittajan "oma" ajatus on aina jonkun muun taskussa. Sitoutunut toimittaja on puolueen kaaderi, joka noutaa ohjeet hier´arkian luukulta. Hän ei Immanuel Kantt:a mukaellen: "osaa olla aikuinen".
Tapio Siikala oli muistaakseni se "johtaja", joka ei kestänyt liian osuvaa luonnehdintaa itsestään, vaan kepulaiseen, ahdistavaan tapaan, tappoi sanojan työpaikan. No se oli onneksi Suomelle, nykyaikaiselle, moniarvoiselle ja yhteiskunnalliselle journalismille.
Vielä elossa olevien punikkitoimittajien kaarti on Suomessa laaja. Sosialismia tuli edistää "journalismilla".
Ei objektiivisuushakuinen toimittaja voi journalistiliittoon liittyä.
Mutta Suomen syvät rivit kyllä näkivät punikkitoimittajien ja niiden tekemien juttujen läpi. Ja näkevät vieläkin.
t:jarmo
Tiedonantajat ja demarit ovat olleet syöksykierteessä jo vuosikymmenet, se siitä "yhteiskunnallisuudesta".
Objektiivisuus syntyy ilman liittoja, ehkä objektiivisten toimittajien kannattaa liittyä vain työttömyyskassoihin?
Hesari uskalsi jopa vaaran vuosina sanoa, ettei neuvostoliitolla ollut vaatteita, ja nyt hesaria arvostellaan siitä, että se on demarien pää-äänenkannattaja? Pöyristyttävää!(tai sitten ei)
"Hesari uskalsi jopa vaaran vuosina sanoa, ettei neuvostoliitolla ollut vaatteita, ja nyt hesaria arvostellaan siitä, että se on demarien pää-äänenkannattaja? Pöyristyttävää!(tai sitten ei)"
Juuri noin... mutta tämä onkin Kepu-saitti.
Kepu-totuus hakkaa jopa tilaston.
"Hesari uskalsi jopa vaaran vuosina sanoa, ettei neuvostoliitolla ollut vaatteita, ja nyt hesaria arvostellaan siitä, että se on demarien pää-äänenkannattaja? Pöyristyttävää!(tai sitten ei)"
Juuri noin... mutta tämä onkin Kepu-saitti.
Kepu-totuus hakkaa jopa tilaston.
Miksiköhän noille perkeleille sitten me veronmaksajat joudumme kustantamaan kalliin ja tuottamattoman palstanpidon?
Suomessa juttuja itsenäisesti myyvä journalisti joutuu kirjoittamaan paskaa hömppälehtiin, koska analyyttisempiä kirjoituksia tehtaillaan tukiaisilla
Puolueiden lehdistötuet vittuun!
t:jarmo
"Puolueiden lehdistötuet vittuun!"
Noh... riippuu vähän römpelistä... mutta jos nyt edes lakkautettaisiin ne.
..."römpelin" johon ne varmasti mahtuisi - eikä tekisi tiukkaakaan - mutta lakkautetaan vaan ensin.;-)))
t:jarmo
Noin toimitaan;-)))
Kukas se römpsä on???;-)))))))))))))
Eilinen uutinen kertoi Sanoma Oy:n luopuneen omistuksestaan ILKKA-lehdessä. Sanoma Oy oli ILKKA-lehden suurin yksittäinen omistaja.
Rahan haistava nenä välttää tunkioita.
Sanoma paikkaa mainettaan ja luopuu kannattamattomista sijoituksista ja oman maineen lokaamisesta olemalla yhteydessä kepulaiseen tunkiojournalismiin.