Niin, juhlavuosi. Kaksikymmentä vuotta tällä tiellä. Elin tuolloin, 20 vuotta sitten varsin tavallista peruselämää nuorena lukiolaisena. Eli minulla ei ole kerrottavana hurjia juttuja rankasta menneisyydestä. Minä elin itse asiassa varsin korkean moraalin elämää kun verrataan silloin ikäisteni keskivertoelämää. Alle kaksikymppisenähän sitä kokeillaan siipiä monin keinoin. Syystä tai toisesta ei niin kauheasti kiinnostanut.
Asiat olivat ulkoisesti hyvin. Hyvä kasvatus, hyvät tavat. Mutta aikaa myöten heräsi ikään kuin huono omatunto. Tai siis juurikin se, voimistuvana. Mitä ihmettä? Jostain syystä aloin kiinnostua siitä, mitä se Raamattu nyt sanookaan ja mitä se usko sitten on. Enhän minä sitä tajunnut, että kyseessä on nimenomaan synnintunto. En minä tuntenut tuota käsitettä silloinkaan kun lopulta kesäillassa istuuduin sänkyni laidalle ja tein jotain ratkaisevaa. Pyysin, että tämä paljon puhuttu Jeesus tulisi elämääni. Tuntui, etten voisi jatkaa elämää niin kuin elin. Hyvätapaisena kunnon kansalaisena. Nuo olivat elämäni kulun ratkaisevat sanat. Enhän minä sitä tajunnut silloin. Olin vain tullut siihen tuntoon, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen apua.
Myöhemmin kyllä opin, että riippumatta tavoista ja teoista kaikki ihmiset ovat syntisiä. Siis juurikin niin kuin Jumalan viesti Raamatussa kertoo. Se kertoo myös, että etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Niinpä kun kerran eräs uskova ystäväni soitti ja kysyi lähtisinkö seurakunnan kokoukseen, sellaiseen telttatilaisuuteen, huomasin puhelun päätteeksi myöntyneeni. Alkoi Jumala viedä miestä. Kun tuon tilaisuuden päätteeksi puolestani vielä rukoiltiin, en voinut käsittää sitä muutosta tuossa hetkessä. Ihmettelin koko kotimatkan, mistä on kysymys. Tajusin jotain voimakasta todella tapahtuneen. En minä missään hurmoksissa todellakaan ollut. Ihan vain hämmentynyt. Eihän tuossa muuta tapahtunut kuin pari ihmistä istui vierelläni ja rukoilivat minun puolestani Jeesusta. Silti kaikki oli jotenkin toisin.
Seuraavat päivät olivat jotenkin niin erilaisia. Ajatukset liikkuivat noissa tapahtumissa, elämässä, muutoksessa. Tajusin kyllä pian, että olin yksinkertaisesti saanut vastauksen pyyntööni. Todellinen pyyntöni oli kuultu. Olin tullut uskoon. Syntynyt uudesti kuten sanotaan. Siltä se kyllä tuntuikin. Sain tietää, että minun puolestani oli rukoiltu pelastusta minun tietämättäni. Sitä sanotaan esirukoukseksi. Seurauksena otin vastaan Jeesuksen syntieni sovittajana. Hänestä tuli Herrani ja Pelastajani. Aloin käydä seurakunnassa ja opin enemmän. Niin, ei tullut jumalaa tai enkeliä itsestäni. Tuli Jumalan kanssa sovintoon päässyt syntinen, joka tahtoo edelleen kunnioittaa Jeesuksen sovituskuolemaa pyrkimällä tietysti elämään tuon sovitustyön arvon mukaisesti. On kyllä vapauttavaa tässä kristinuskossa kun ei tarvitse yrittää teoilla saavuttaa armahdusta vaan kadotustien katkaisijana toimi itse Jumala.
No emme me täällä ajassa elä taivaassa. Emme me ole täällä koskaan täydellisiä tai edes varsinaisesti hyviä, mutta onneksi siitä ei ole kysekään. Tämä lahja, jonka pyytämällä sain, kantaa tosin hedelmää tahtona tehdä hyvää. Ja minä tiedän, että milloin tahansa todellakin olen vapaa jättämään tämän uskon. Vaan enpä ole katunut uskonratkaisuani koskaan, enkä koe menettäneeni myöskään mitään. Päin vastoin. Ja ajattelen: jos lähtisin pois tältä tieltä, minne menisin? Siis jo tässä elämässä. Muuta pelastusta kuin Jeesuksen sovituskuolema ei minulla ole. Tämä on elämä ja kokemukseni todistus tapahtuneesta. Voin suositella tuota samaa pyyntöä. Jos haluat se muuttaa elämän lopullisesti.
Asiat olivat ulkoisesti hyvin. Hyvä kasvatus, hyvät tavat. Mutta aikaa myöten heräsi ikään kuin huono omatunto. Tai siis juurikin se, voimistuvana. Mitä ihmettä? Jostain syystä aloin kiinnostua siitä, mitä se Raamattu nyt sanookaan ja mitä se usko sitten on. Enhän minä sitä tajunnut, että kyseessä on nimenomaan synnintunto. En minä tuntenut tuota käsitettä silloinkaan kun lopulta kesäillassa istuuduin sänkyni laidalle ja tein jotain ratkaisevaa. Pyysin, että tämä paljon puhuttu Jeesus tulisi elämääni. Tuntui, etten voisi jatkaa elämää niin kuin elin. Hyvätapaisena kunnon kansalaisena. Nuo olivat elämäni kulun ratkaisevat sanat. Enhän minä sitä tajunnut silloin. Olin vain tullut siihen tuntoon, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen apua.
Myöhemmin kyllä opin, että riippumatta tavoista ja teoista kaikki ihmiset ovat syntisiä. Siis juurikin niin kuin Jumalan viesti Raamatussa kertoo. Se kertoo myös, että etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Niinpä kun kerran eräs uskova ystäväni soitti ja kysyi lähtisinkö seurakunnan kokoukseen, sellaiseen telttatilaisuuteen, huomasin puhelun päätteeksi myöntyneeni. Alkoi Jumala viedä miestä. Kun tuon tilaisuuden päätteeksi puolestani vielä rukoiltiin, en voinut käsittää sitä muutosta tuossa hetkessä. Ihmettelin koko kotimatkan, mistä on kysymys. Tajusin jotain voimakasta todella tapahtuneen. En minä missään hurmoksissa todellakaan ollut. Ihan vain hämmentynyt. Eihän tuossa muuta tapahtunut kuin pari ihmistä istui vierelläni ja rukoilivat minun puolestani Jeesusta. Silti kaikki oli jotenkin toisin.
Seuraavat päivät olivat jotenkin niin erilaisia. Ajatukset liikkuivat noissa tapahtumissa, elämässä, muutoksessa. Tajusin kyllä pian, että olin yksinkertaisesti saanut vastauksen pyyntööni. Todellinen pyyntöni oli kuultu. Olin tullut uskoon. Syntynyt uudesti kuten sanotaan. Siltä se kyllä tuntuikin. Sain tietää, että minun puolestani oli rukoiltu pelastusta minun tietämättäni. Sitä sanotaan esirukoukseksi. Seurauksena otin vastaan Jeesuksen syntieni sovittajana. Hänestä tuli Herrani ja Pelastajani. Aloin käydä seurakunnassa ja opin enemmän. Niin, ei tullut jumalaa tai enkeliä itsestäni. Tuli Jumalan kanssa sovintoon päässyt syntinen, joka tahtoo edelleen kunnioittaa Jeesuksen sovituskuolemaa pyrkimällä tietysti elämään tuon sovitustyön arvon mukaisesti. On kyllä vapauttavaa tässä kristinuskossa kun ei tarvitse yrittää teoilla saavuttaa armahdusta vaan kadotustien katkaisijana toimi itse Jumala.
No emme me täällä ajassa elä taivaassa. Emme me ole täällä koskaan täydellisiä tai edes varsinaisesti hyviä, mutta onneksi siitä ei ole kysekään. Tämä lahja, jonka pyytämällä sain, kantaa tosin hedelmää tahtona tehdä hyvää. Ja minä tiedän, että milloin tahansa todellakin olen vapaa jättämään tämän uskon. Vaan enpä ole katunut uskonratkaisuani koskaan, enkä koe menettäneeni myöskään mitään. Päin vastoin. Ja ajattelen: jos lähtisin pois tältä tieltä, minne menisin? Siis jo tässä elämässä. Muuta pelastusta kuin Jeesuksen sovituskuolema ei minulla ole. Tämä on elämä ja kokemukseni todistus tapahtuneesta. Voin suositella tuota samaa pyyntöä. Jos haluat se muuttaa elämän lopullisesti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin, uskoon tulo on elämän käännekohta. Alkaa uusi elämä, parempi sellainen. Hienotarina.
Voisin kertoa miten itse tulin uskoon.
Olen kärsinyt masennuksesta noin kolme vuotta sitten. Masennusta ei hoidettu kunnolla ja siitä seurasi ahdistus. Olen vl perheessä kasvanut ja 12- vuotiaana kielsin uskon. Pian olin tämän maailman vietävänä ja elin jonkin aikaa ihan suht hyvääkin elämää. Mutta sitten ylä-asteella masennuin ja siitä asti on alamäki ollut siihen asti kunnes tulin uskoon. Jätin lestadiolaisuuden kokonaan ja löysin onnen tavallisesta kristityn elämästä. Jeesus on tietenkin tämän kaiken hyvän pää, ilman Häntä ja Taivaan Isää olisin varmaan jo tehnyt itselleni jotain tosi pahaa.... Etsin ja epäilin Jumalaa varmaan puoli vuotta ja yhtenä viimekesäisenä yönä tunsin kutsun Jeesuksen luo. Sain kehoituksen rukoilla ja tehdä parannus. Tunsin myös sinä hetkenä, etten ollut yksin. Tein parannuksen, mutta epäilys kalvasi minua kaikenaikaa. Entä jos vain lestadiolaisuudella pelastuu? Olenko tehnyt kaikki oikein? Niitä mietin useamman viikonkin. Vastaukset kysymyksiin sain vasta jokin aika sitten. Jumala halusi näyttää minulle sen, että millään lahkolla ei pelastu ja itseasiassa sellaiset Raamattu kieltää. Eriseurat ja lahkot. Siitä lähtien olen ollut varma siitä että olen oikealla tiellä. Välillä tottakai herää epäilykset mutta tiedän että se on Saatanan keino saattaa ihmisiä takaisin lahkolaisuuteen.
En kuulu mihinkään seurakuntaan, mutta olen miettinyt vapaaseurakuntaa, koska huomaan ajattelevani samalla lailla. En usko niinkuin esim luterilaiset opettavat, että kaste pelastaa. Vain yksin usko.
Usko on lahja, suurin kaikista. Olen iloinen siitä, että Jumala vapauttaa minut ja muut uskovat ihmiset synnistä ja antaa iloa elämään. En ole koskaan ollut niin onnellinen, kuin nyt uskossa. Olen kuitenkin joutunut kamppailemaan lestadiolaisuuden kanssa, se ei lähde ihmisestä sanomalla, nips ja naps. Siitä kasvetaan ulos ja se prosessi kestää joillakin koko elämän. Mutta minulla on aina Jumala, jonka kanssa voin päästää irti tuosta liikkeestä. Hän kulkee vierelläni ilman lahkoakin.
Viedään Jumalan Sanaa eteenpäin ja voitetaan sieluja yhdessä Jeesuksen kanssa, että ihmiset pääsisivät toivottomuudesta toivoon ja sais iankaikkisen elämän.