Äskettäin julkaistu kirkon nelivuotiskertomus ”Haastettu kirkko” on kirkon johdon kannalta lohdutonta luettavaa. Saman ovat todenneet myös tilastoja tarkastelleet tutkijat. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Useimpien mielestä luterilainen kirkko Suomessa on vapaassa pudotuksessa.
Tilastot eivät aina valehtele
Tilastot ovat todellakin yllättäviä. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuulutaan yhä vähemmän. Helsingissä on alueita, joilla vain noin 60 prosenttia ihmisistä kuuluu kirkkoon. On laskettu, että tällä vauhdilla luterilaisesta kirkosta tulee Helsingissä vähemmistökirkko vuonna 2020.
Muutos ei koske vain Suomea, päinvastoin se on yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Tutkijat ovat laskeneet, että vanhoissa protestanttisista kirkoista eroaa vuosittain noin 1,5 prosenttia jäsenistä kirkosta ja maasta riippumatta. Tämä koskee niin Yhdysvaltojen anglikaanista kirkkoa (kuuluisan piispa Spongin kirkkoa: tuon piispan työkaudella noin miljoona eronnutta) kuin Ruotsin kirkkoa. Sama vauhti näyttää olevan menossa Suomessa – eteenkin suurissa kaupungeissa.
Vain yhteiskunnallinen kehityskö taustalla?
Hyvin usein uskonnon merkityksen romahtaminen selitetään heppoisesti vain ”maailman muuttumisena” tai ”yhteiskunnallisen kehityksen myötä”. On syytä kuitenkin epäillä että taustalla ovat huomattavasti raadollisemmat tekijät – aatteet ja niitä ajaneet ihmiset.
Jatkuvista tieteelle annetuista myönnytyksistä huolimatta ev.lut kirkko oli kyennyt säilyttämään moraalia koskevat perusarvonsa lähes koskemattomina, mutta 1960-luvulta lähtien se on joutunut tekemään kompromisseja myös niissä. Kirkon muurien sisään on astunut melkoinen lauma ihmisiä, joilla on maallisen ideologian päämäärät, mutta niitä on vaikea tunnistaa, koska ne on kääritty kristinuskolle mieluisiin humaaneihin arvoihin. Jos tämä syytös esitettäisiin julkisuudessa, vastaisivat tutkijat ja ns. ”asiantuntijat” siihen todennäköisesti, että kirkon arvomuutos on osa yhteiskunnan luonnollista muutosta, osa ”edistystä”. On kuitenkin naiivia olettaa, että vakaan instituution dramaattiset muutokset perusarvoissa olisivat pelkästään seurausta ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä. Tarkempi tutkimus viittaa pikemminkin siihen, että muutoksen taustalla ovat aatteelliset toimijat, jotka eivät tosin aina itsekään osaa tunnistaa omien humaaneilta näyttävien maallisten pyrkimystensä ideologisista päämääriä.
Omituista on myös se että ovat kirkon uudistukset miten nopeita ja radikaaleja tahansa, ne ovat muutoksen perään vaahtoaville voimille aina liian hitaita ja vesitettyjä, mikä on tietenkin kehäpäättelymallin mukaisesti ”todiste” kirkon syvään juurtuneesta ”vanhoillisuudesta”. Vasemmistolaisella 1970-luvulla ns. edistykselliset pitivät maamme valtionkirkkoa militarismia syleilevänä kiihkoisänmaallisuuden ikuisena linnakkeena. Tosiasiassa militarismi ja nationalismi eivät enää sotien jälkeen olleet valtionkirkossa mitenkään esillä. Päinvastoin, kirkko korosti rauhantahtoisuuttaan kuten se teki jo 1900-luvun alussa. Poikkeuksen tästä kirkon yleisestä linjasta muodosti korkeintaan vain sisällissodan jälkeinen lyhyt kausi kun 1920-luvulla opiskelunsa aloittaneet Akateemisen Karjala-Seuran nationalistiset teologian opiskelijat pääsivät kiinni papin virkoihin. Heidänkään määrää ei pidä liioitella. Samanlainen ideologinen heilahdus tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla, kun 60-lukulaiset yleisvasemmistolaiset pääsivät vaikuttamaan kirkolliseen elämään. Kuten 1930-luvun äärioikeistolaisten pappien, myös näiden uusvasemmistolaisten määrä oli vähäisempi kuin heidän vaikutuksensa.
Tilastot eivät aina valehtele
Tilastot ovat todellakin yllättäviä. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuulutaan yhä vähemmän. Helsingissä on alueita, joilla vain noin 60 prosenttia ihmisistä kuuluu kirkkoon. On laskettu, että tällä vauhdilla luterilaisesta kirkosta tulee Helsingissä vähemmistökirkko vuonna 2020.
Muutos ei koske vain Suomea, päinvastoin se on yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Tutkijat ovat laskeneet, että vanhoissa protestanttisista kirkoista eroaa vuosittain noin 1,5 prosenttia jäsenistä kirkosta ja maasta riippumatta. Tämä koskee niin Yhdysvaltojen anglikaanista kirkkoa (kuuluisan piispa Spongin kirkkoa: tuon piispan työkaudella noin miljoona eronnutta) kuin Ruotsin kirkkoa. Sama vauhti näyttää olevan menossa Suomessa – eteenkin suurissa kaupungeissa.
Vain yhteiskunnallinen kehityskö taustalla?
Hyvin usein uskonnon merkityksen romahtaminen selitetään heppoisesti vain ”maailman muuttumisena” tai ”yhteiskunnallisen kehityksen myötä”. On syytä kuitenkin epäillä että taustalla ovat huomattavasti raadollisemmat tekijät – aatteet ja niitä ajaneet ihmiset.
Jatkuvista tieteelle annetuista myönnytyksistä huolimatta ev.lut kirkko oli kyennyt säilyttämään moraalia koskevat perusarvonsa lähes koskemattomina, mutta 1960-luvulta lähtien se on joutunut tekemään kompromisseja myös niissä. Kirkon muurien sisään on astunut melkoinen lauma ihmisiä, joilla on maallisen ideologian päämäärät, mutta niitä on vaikea tunnistaa, koska ne on kääritty kristinuskolle mieluisiin humaaneihin arvoihin. Jos tämä syytös esitettäisiin julkisuudessa, vastaisivat tutkijat ja ns. ”asiantuntijat” siihen todennäköisesti, että kirkon arvomuutos on osa yhteiskunnan luonnollista muutosta, osa ”edistystä”. On kuitenkin naiivia olettaa, että vakaan instituution dramaattiset muutokset perusarvoissa olisivat pelkästään seurausta ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä. Tarkempi tutkimus viittaa pikemminkin siihen, että muutoksen taustalla ovat aatteelliset toimijat, jotka eivät tosin aina itsekään osaa tunnistaa omien humaaneilta näyttävien maallisten pyrkimystensä ideologisista päämääriä.
Omituista on myös se että ovat kirkon uudistukset miten nopeita ja radikaaleja tahansa, ne ovat muutoksen perään vaahtoaville voimille aina liian hitaita ja vesitettyjä, mikä on tietenkin kehäpäättelymallin mukaisesti ”todiste” kirkon syvään juurtuneesta ”vanhoillisuudesta”. Vasemmistolaisella 1970-luvulla ns. edistykselliset pitivät maamme valtionkirkkoa militarismia syleilevänä kiihkoisänmaallisuuden ikuisena linnakkeena. Tosiasiassa militarismi ja nationalismi eivät enää sotien jälkeen olleet valtionkirkossa mitenkään esillä. Päinvastoin, kirkko korosti rauhantahtoisuuttaan kuten se teki jo 1900-luvun alussa. Poikkeuksen tästä kirkon yleisestä linjasta muodosti korkeintaan vain sisällissodan jälkeinen lyhyt kausi kun 1920-luvulla opiskelunsa aloittaneet Akateemisen Karjala-Seuran nationalistiset teologian opiskelijat pääsivät kiinni papin virkoihin. Heidänkään määrää ei pidä liioitella. Samanlainen ideologinen heilahdus tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla, kun 60-lukulaiset yleisvasemmistolaiset pääsivät vaikuttamaan kirkolliseen elämään. Kuten 1930-luvun äärioikeistolaisten pappien, myös näiden uusvasemmistolaisten määrä oli vähäisempi kuin heidän vaikutuksensa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Naispappeus ja jatkuva hinku ”uudistamiseen”
Juuri vasemmistolaisten ja liberaalien teologien vaikutuksesta kirkko hyväksyi ensin naispappeuden vuonna 1986. Sittemmin heidän tavoitteekseen on tullut koko kirkon politisointi, joka on näkynyt uusvasemmiston muotiteemojen kuten seksuaalivähemmistöjen ja ulkomaalaisten asioiden ajamisena. Tämä on luonnollisesti merkinnyt radikaalia muutosta kristinuskon perusopetuksissa ja moraalissa.
Kun nainen on protestanttisen uskon auktoriteettina pidetyn Uuden testamentin opetusten (1. Kor. 14: 34) vastaisesti päästetty papiksi, se on raivannut lisää tietä ajan henkeä peilaaville poliittisesti korrekteille Raamatun tulkinnoille. Moraalista kantaa tasa-arvoon ei tarvitse ottaa, sillä se kuuluu yhteiskunnassa alati muuttuviin maallisiin arvoihin, joilla ei pitäisi olla kirkossa sen enempää sijaa kuin muillakaan ulkoa tuoduilla arviointiperusteilla. Olennaisempaa olisi sen sijaan arvioida, kuinka kirkko itse noudattaa omia opetuksiaan. Mikäli uskonnollisen yhteisön auktoriteetit arvioivat uskontoaan muilla mittareilla kuin sen omilla pyhiksi kanonisoiduilla kirjoituksilla, kyse ei ole enää itsenäisestä uskonnosta, vaan alistumisesta ulkopuolisille voimille, joilla on vieraat päämäärät.
Vaatimus noudattaa kristillistä oppia sen teologiasta käsin on kirkon asioihin halukkaasti puuttuville ns. arvoliberaaleilla ja punavihreille kiusallinen, ja siksi he ohjaavatkin keskustelun sivuraiteelle. Siksi he väittävät perustellusti ettei kirkko itsekään noudata kirjaimellisesti Raamatun sanaa. Esimerkiksi Raamattu tuomitsee miesten pitkät hiukset ja tatuoinnit, mutta vastaavasti kirkko sallii ne. Useimmat esimerkit kirkon epäjohdonmukaisesta linjasta on tarkoituksella valikoitu Vanhasta testamentista. Koska kirkko noudattaa Raamatun opetuksia aina jossain määrin valikoiden, pitäisi tästä ”uudistajien” mielestä seurata, että sitä on sen vuoksi syytä tulkita miten tahansa ikään kuin kaikilla sen opetuksilla ja säännöillä olisi sama moraalinen painoarvo. Tällä huvittavalla silmänkääntötempulla halutaan asettaa kaikki moraaliset kysymykset samalle viivalle, mikä sopii tietysti hyvin utopistisille voimille, jotka haluavat korruptoida keskeisten kansakuntaa koossapitävien instituutioiden kuten avioliiton merkitystä.
Avoimessa yhteiskunnassa kenellä tahansa on oikeus arvostella uskontoja, mutta silloin kun kirkon palveluksessa oleva henkilö esittää moraalista kritiikkiä Raamatun sisällöstä, pitäisi sille olla painavat teologiset perusteet. Muussa tapauksessa nousee epäilys, että kritiikin esittäjä haluaa muokata Raamatun oppeja niin, että ne palvelevat jotakin tärkeää maallista päämäärää. Yleensä nuo päämäärät ovat uusvasemmiston identiteettipolitiikkaan liittyviä lempiteemoja. On esimerkiksi vaikea ymmärtää, mitä syitä homoseksuaaleilla on väen väkisin tulla mukaan itselleen vihamielisen instituution toimintaan, joka jo lähtökohtaisesti pitää heidän, jos ei taipumuksiaan, niin heidän valitsemaasa elämäntapaa tuomittavana. Mikä motiivi on tulla kirkon työntekijäksi ihmisellä, joka 60-lukulaisten radikaalien tapaan tekee yksityisestä poliittista eikä usko Raamattuun? On suorastaan historian ironiaa, että vasemmistolaiset, jotka ovat perinteisesti syyttäneet oikeistolaisia siitä, kuinka nämä käyttävät kirkkoa edistääkseen konservatiivista ideologiaa, ajavat tänään kirkon avulla omaa ideologiaansa.
Naispappeuden hyväksymisen jälkeen kirkon modernisointi on vain kiihtynyt. Yhtenä selittäjänä on naispappien poliittinen suuntautuminen – heistä suuri osa kannattaa vihreitä. Pappisliiton tekemä selvitys vuodelta 2002 vahvistaa, että vihreät ovat naispappien keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. Miehistä keskustaa kannatti kaksi kertaa niin usea kuin vihreitä. Vihreiden vaikutuksen kasvun myötä myös sen aatehistoriallinen tausta lisää vaikutustaan kirkossa. Tutkija Anu Kontulan kysely- ja haastattelututkimuksen mukaan tyypillinen ex-taistolainen äänestää vihreitä (45%) ja vasemmistoliittoa (32%).
Olisi erikoista jos nämä prosenttiluvut eivät jollain tapaa heijastuisi kirkon arvomuutoksessa ja poliittisesti korrekteissa Raamatun tulkinnoissa. Samalla jäisivät selittämättä näkemykset, joita on esittänyt mm. Helsingin naispiispa Irja Askola. Helsingin Sanomien haastattelussa Askola esittää, että evankelis-luterilaisen kirkon olisi syytä suorastaan riemulla antautua kilpailevan islaminuskon ekspansiivisille pyrkimyksille (Irja Askola: ”Muslimit eivät ole vihollisia”). Vielä Askolaa enemmän julkisuudessa viihtyvä kirkon sisäinen kumouksellinen on julkkispappi Jaakko Heinimäki, joka on kunnon internationalistin tapaan julistanut, että Jeesus ei olisi kannattanut kotia, uskontoa ja isänmaata. Vanhemman polven kirkollista mädätystä edustaa emerituspiispa Wille Riekkinen, joka haluaa sosiaalisen vallankumouksen (”piispa Wille Riekkinen toivoo vallankumousta”) ja Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovinen, jonka mielestä rasismi on synti, vaikka Raamatussa ei puhuta sellaisesta juuri mitään. Tiedetoimittaja Marko Hamilon arvio siitä että rasismin taustalta löytyy pikemminkin pääsääntöisesti vain huonoa käytöstä eikä niinkään varsinaista ideologista rasismia. Huovinen hyppäsi muiden uudistajien tavoin vain uuden muoti-ilmiön kelkkaan.
Valikoiva moniarvoisuuden hyväksyntä
Kirkon liberaalisiipi puhuu mielellään moniarvoisuudesta ja kirkon työntekijöiden omantunnonvapaudesta, mutta käytännössä niiden annetaan toteutua vain valikoivasti. Evankelis-luterilaisen uskon modernisointi alati muuttuvan ajan hengen mukaiseksi on merkinnyt monissa tapauksissa Raamatun sanan hylkäämistä, mikä on puolestaan aiheuttanut huomattavia vaikeuksia siihen edelleen uskoville papeille, kristillisille järjestöille ja sen konservatiivisille herätysliikkeille.
Dramaattinen muutos tapahtui 2000-luvun alussa, jolloin kirkolliskokous hyväksyi ponnen, jossa naispappeutta vastustavilta evättiin oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan tai nimitetyksi virkoihin. Näin se kumosi sen vuoden 1986 naispappeuspäätöksen mukana tulleen toisen ponnen jolla taattiin oikeus toimia kirkon pappina myös niille jotka eivät vakaumuksensa mukaan voineet hyväksyä naispappeutta. Ne papit, jotka virkatoimissaan kannattavat edelleen perinteisiä raamatullisia arvoja, ovat saaneet rangaistuksia maallisissa tuomioistuimissa. Tapauksia on vähän, mikä kertoo paitsi siitä että monet miehet eivät enää halua hakeutua teologiseen koulutukseen juuri vakaumuksellisten ristiriitojen takia myös siitä että yhä useampi miespappi on jo hyväksynyt uuden liberaaliteologisen ”sisäisen herruuden” kirkossa.
Silloin kun kiistat ovat menneet oikeusprosesseihin asti ei ole ollut enää kyse instituution sisäisestä kurinpitotoimesta, vaan valtiovallan tasa-arvolainsäädännön soveltamisesta kirkon asioihin. Usein kyse on lain tulkinnasta ja siitä, onko päättävillä virkamiehillä intressiä soveltaa yleisiä lakeja itsenäiseen instituutioon tai tilanteeseen. Käytännössä valtiovallan tulkinta tasa-arvolainsäädännöstä vaihtelee tapauksen mukaan. Esimerkiksi valtioapua saavan Naisasialiitto Unionin ei tarvitse rekrytoinnissaan noudattaa Suomen laissa kirjattua tasa-arvolakia, koska järjestön mielestä miesjuristit ovat kyvyttömiä hoitamaan naisasiakkaiden asioita. Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtion oikeusoppineet ja oikeuslaitos ovat olleet samaa mieltä Naisasialiiton tulkinnan kanssa, jolloin tasa-arvolaki on voitu sivuuttaa. Monien naispappeutta vastustavien miespappien tapauksessa lain kirjainta tulkittiin toisin päin, mutta poliittinen korrektius säilyi erilaisista päätöksistä huolimatta molemmissa samana.
Kuinka vaientaa niskuroijat eli Raamattuun pitäytyvät ”änkyrät”?
Evankelisluterilaisella kirkolla on ollut monia eri tapoja hiljentää moniäänisyys (eli ne jotka vastustavat liberaaliteologiaa). Tehokas tapa hiljentää moniäänisyyttä on käyttää taloudellista painostusta. Esimerkiksi Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakuntayhtymät ovat aivan hiljattain leikanneet järjestötukia lukuisilta kristillisiltä yhdistyksiltä vain siksi, että ne vastustavat naispappeutta ja seksuaalivähemmistöjen ja heitä tukevien Raamatun vastaisia vaatimuksia. Taustatukea kirkko on saanut valtamedialta, etenkin Helsingin Sanomilta, joka on lietsonut antipatiaa niitä pappeja kohtaan, jotka ovat pysyneet uskollisina Raamatun sanalle. Perinteistä uskoa puolustavat papit lehti on patologisoinut naisvihamielisiksi, ”homofoobisiksi” ja suvaitsemattomiksi fanaatikoiksi, vaikka vielä joitain vuosikymmeniä sitten heidän käsityksensä olivat sekä valtionkirkon johdon että kansan kannattamia.
Kirkon uudistajat näyttävätkin onnistuneen varsin tehokkaasti listimään ne konservatiiviset järjestöt, joilla ei ole taloudellisia edellytyksiä (joilta puuttuu riittävästi sitoutuneita kannattajia) vastustaa nykyistä kirkon liberaaliteologista linjaa. Jäljelle on jäänyt kirkon johdon kannalta enää yksi, tosin sitäkin lujempi vastustaja, vanhoillislestadiolainen herätysliike. Juuri siksi hyökkäys eteenkin tätä herätysliikettä kohtaan on ollut kenties rajumpi kuin koskaan tätä ennen. Kirkon ongelma on siinä, että vanhoillislestadiolaisuus on perustoiminnassaan taloudellisesti lähes täysin riippumaton kirkosta (kirkko sen sijaan tarvitsee lestadiolaisten valtavaa lapsi- ja nuorisotyötä kaunistamaan omia masentavia tilastojaan). Sitä on siis lähes mahdoton painostaa taloudellisesti. Ainoat joilla on jotain menetettävää lestadiolaisen liikkeen sisällä ovat lähinnä sen kansankirkossa toimivat papit ja teologiaa opiskelevat. Juuri siksi kirkon uudistajat pyrkivätkin hajottamaan liikkeen juuri sitä kautta. Liikkeen itsensä kannalta leipäpapin urasta haaveilevan ”intellektuellin” lähtö toimii toisaalta liikettä puhdistavana ilmiönä, kuten Johannes Alarannan, Mari Leppäsen (os. Pentikäinen) ja monien muiden liiallisen viisauden humalluttaman lähtijän esimerkki on osoittanut. Vanhoillislestadiolaiset eivät anna tärkeissä opin kysymyksissä tippaakaan periksi kirkon uudistajien vaatimuksille.