Aloimme seurustelemaan silloin, kun sinä et saanut ajaa autoa etkä ostaa keskiolutta kaupasta. Muutimme yhteenkin ennenkuin edellisestä tuli todellisuutta. Olit paljon ikäisiäsi kypsempi, älykäs ja kiinnostava ihminen. Olit nainen, et tyttö. Rakastuin sinuun lähes ensi silmäyksellä.
Nyt, harppauksen yli puolen vuosikymmenen jälkeen, olet muuttunut ihminen. Pikkuhiljaa, mutta väistämättä. Työelämä, arki ja moni muu asia ovat siihen vaikuttaneet, mutta en aio syitä hakea tässä. Nyt ja tulevaisuudessa ovat ne hetket joka minua vaivaavat.
Arkipäivän hellyyttä et jaksa. Romantiikka on liian siirappista. Et varo sanojasi yhtään, kun sinulla on huono päivä. Et pysty käsittämään että joka kerran suuttuessasi jostain lasket suustasi sanoja, jotka rikkovat yksi kerrallaan sydäntäni, jonka olen jättänyt sinua varten avoimeksi. Liian avoimeksi, huomaan. Olen sanonut sinulle siitä, olen toivonut että ymmärtäisit, miten ihmisiä kuuluu kohdella. Koska sinun se täytyy tajuta, ei sitä voi kukaan toiselle opettaa.
Toisaalta, hyvänä päivänä näen taas sen ihmisen, johon alun alkaen rakastuin ja jota vieläkin rakastan. Sen ihmisen kanssa haluaisin elää vielä monta vuotta. Se ihminen ei ole tavoittelemattomissa sinulle, jos vain ymmärtäisit omaa itseäsi ja osaisit tarkastella elämääsi kaikilta näkökannoilta. Tiedän kyllä että se on mahdotonta, sinulla on liikaa tekemättömiä asioita odottamassa sinua suuressa tulevaisuudessa. Syyn pinnan alla kytevälle räjähdysalttiudellesi voisi löytää tästä valtavasta elämänjanostasi. Minä olenkin kai ainut joka sinua pitelee enää lähtöruudussa, ja se on tahaton vikani josta tiedostamattasi muistutat minua kun sinulla on paha olo. Silti en koskaan anelisi sinua jäämään. Sekä minä ja tulevaisuutesi vain mahtuvat samaan suunnitelmaan minun mielestäni, miksei sinun?
Arvostan elämän pieniä hetkiä. Yhteisiä kaupassa käyntejä, kävelylenkkejä, sitä että näen koskettavan elokuvan jälkeen tunteeni kasvoissasi peilikuvana, ystävällistä hymyä kotiin tullessani, istumista sylikkäin laiturilla kun aurinko laskee lämpimänä kesäyönä peilityyneen järveen ja viimeisen sipsin jakamista loppuvasta pussista. Arvostan sitä, että saan sinulta takaisin yhtä paljon kuin annan. Reiluutta.
Nyt minusta tuntuu, että olen kuluttanut loppuun henkiset voimavarani. Kaapinut sen astian pohjankin naarmuille. Kuten sanoin, liian monta kertaa sanasi ovat tuntuneet vihlaisuna sydämessäni, ja minulta on hävinnyt ilo.
Nyt pienet hetket tuottavat tuskaa. Kun hymyilen sinulle kotiin tullessani, sanon hei kulta ja annan pusun poskelle, odotan joka päivä että hymyilisit takaisin. Minusta tuntuu tyhjältä. Yksinäiseltä. Ilmeisesti et rakasta minua enää.
Nyt tiedän, että minun pitäisi kävellä pois yhteisestä (?) elämästämme oman itseni takia, mutten tiedä onko minulla enää edellytyksiä selvitä siitä tuskasta jota lähteminen tulisi tuottamaan.
Nyt kerään itseäni kokoon, vahvistan kuortani, ja toivon että olen tarpeeksi vahva kun jonain aamuna herään ilman sinua ja muistoja, jotka olet vienyt mennessäsi. Inhoan heikkouttani tehdä asialle mitään. Inhoan toivoani ja uskoani muutoksesta parempaan.
Nyt mietin, melkein kolmekymmentä vuotta samoja kasvoja aamuisin peilistä katsottuani, eikö elämällä ollut tämän enempää tarjottavaa minulle?
Onko tulevaisuus parempi?
Nyt, harppauksen yli puolen vuosikymmenen jälkeen, olet muuttunut ihminen. Pikkuhiljaa, mutta väistämättä. Työelämä, arki ja moni muu asia ovat siihen vaikuttaneet, mutta en aio syitä hakea tässä. Nyt ja tulevaisuudessa ovat ne hetket joka minua vaivaavat.
Arkipäivän hellyyttä et jaksa. Romantiikka on liian siirappista. Et varo sanojasi yhtään, kun sinulla on huono päivä. Et pysty käsittämään että joka kerran suuttuessasi jostain lasket suustasi sanoja, jotka rikkovat yksi kerrallaan sydäntäni, jonka olen jättänyt sinua varten avoimeksi. Liian avoimeksi, huomaan. Olen sanonut sinulle siitä, olen toivonut että ymmärtäisit, miten ihmisiä kuuluu kohdella. Koska sinun se täytyy tajuta, ei sitä voi kukaan toiselle opettaa.
Toisaalta, hyvänä päivänä näen taas sen ihmisen, johon alun alkaen rakastuin ja jota vieläkin rakastan. Sen ihmisen kanssa haluaisin elää vielä monta vuotta. Se ihminen ei ole tavoittelemattomissa sinulle, jos vain ymmärtäisit omaa itseäsi ja osaisit tarkastella elämääsi kaikilta näkökannoilta. Tiedän kyllä että se on mahdotonta, sinulla on liikaa tekemättömiä asioita odottamassa sinua suuressa tulevaisuudessa. Syyn pinnan alla kytevälle räjähdysalttiudellesi voisi löytää tästä valtavasta elämänjanostasi. Minä olenkin kai ainut joka sinua pitelee enää lähtöruudussa, ja se on tahaton vikani josta tiedostamattasi muistutat minua kun sinulla on paha olo. Silti en koskaan anelisi sinua jäämään. Sekä minä ja tulevaisuutesi vain mahtuvat samaan suunnitelmaan minun mielestäni, miksei sinun?
Arvostan elämän pieniä hetkiä. Yhteisiä kaupassa käyntejä, kävelylenkkejä, sitä että näen koskettavan elokuvan jälkeen tunteeni kasvoissasi peilikuvana, ystävällistä hymyä kotiin tullessani, istumista sylikkäin laiturilla kun aurinko laskee lämpimänä kesäyönä peilityyneen järveen ja viimeisen sipsin jakamista loppuvasta pussista. Arvostan sitä, että saan sinulta takaisin yhtä paljon kuin annan. Reiluutta.
Nyt minusta tuntuu, että olen kuluttanut loppuun henkiset voimavarani. Kaapinut sen astian pohjankin naarmuille. Kuten sanoin, liian monta kertaa sanasi ovat tuntuneet vihlaisuna sydämessäni, ja minulta on hävinnyt ilo.
Nyt pienet hetket tuottavat tuskaa. Kun hymyilen sinulle kotiin tullessani, sanon hei kulta ja annan pusun poskelle, odotan joka päivä että hymyilisit takaisin. Minusta tuntuu tyhjältä. Yksinäiseltä. Ilmeisesti et rakasta minua enää.
Nyt tiedän, että minun pitäisi kävellä pois yhteisestä (?) elämästämme oman itseni takia, mutten tiedä onko minulla enää edellytyksiä selvitä siitä tuskasta jota lähteminen tulisi tuottamaan.
Nyt kerään itseäni kokoon, vahvistan kuortani, ja toivon että olen tarpeeksi vahva kun jonain aamuna herään ilman sinua ja muistoja, jotka olet vienyt mennessäsi. Inhoan heikkouttani tehdä asialle mitään. Inhoan toivoani ja uskoani muutoksesta parempaan.
Nyt mietin, melkein kolmekymmentä vuotta samoja kasvoja aamuisin peilistä katsottuani, eikö elämällä ollut tämän enempää tarjottavaa minulle?
Onko tulevaisuus parempi?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Usko pois son pareNpi, se tulevaisuus! Koin itse saman huomattavasti lyhyemmässä ajassa, mut suunta on kohti uusia seikkailuja.
Osuit monissa kohdissa tuttuihin juttuihin ja muistot heräs. Silti pysytyn jo hymyilemään ja nauttimaan elämästä jälleen!
Suosittelen siirtymistä eteenpäin, sillä mitä kauemmin vehtaat sitä kauemmin/pahemmin sattuu.
Parempaa tätä vuotta ja selviydy!!
p.s.
naisia (miehiä myös) tulee ja menee kuin linja-autoja, joihinkin pääsee kyytiin, jotkut menevät nenän edestä.
Luin viestisi ja muistot palasivat mieleeni. Kuvailemasi tilanne on minulle tuttu... Liiankin tuttu. Minä satuin olemaan se tuittuileva vastapuoli...
Rakastin poikaystävääni todella paljon. En vain tajunnut sitä silloin tarpeeksi hyvin.
Luulen, että käytökseni johtui siitä, etten tuntenut itseäni enää. En tiennyt mitä elämältäni halusin, joten päätin ottaa omaa aikaa ja selvittää asiani kuntoon. Puoli vuotta meni ja nyt olisin henkisesti valmis taas jatkamaan ja rakastamaan koko sydämelläni... Nyt vain on jo liian myöhäistä... En saa mahdollisuutta korjata virheitäni...
Toivottavasti saatte korjattua välinne kuntoon. Toivon sitä koko sydämestäni! Jonain päivänä ehkä minäkin löydän jälleen rakkauden. Toivottavasti otin opikseni virheistäni... Maksoin niistä kalliin hinnan.
surullista... :'(
minä ainakin kuitenkin haluan uskoa että aamu valkenee joskus parempana. toivottavasti myös sinulle sekä muille onnettomille...
rakasta syvästi ja kiihkeästi.se voi myös sattua, mutta se on ainoa tapa elää elämää täydellisesti.
Katson talvea kuin yksinäisyyttä.Kauas vierii hiljaisuus.Kukaan ei muista,kukaan ei odota,kukaan ei toivo,ei kerro,ei vastaa katseeseen.Jäähileet valaisevat kulottuneita korsia.Kumarra kuulle,sanottiin lapsena,turhan kauan sitten.Sitä hoen yhä ja koetan tavoittaa jotain entisestä.En onnistu,ja onko kukaan enää sama? ps.toivo elää...
En pysty sinua neuvomaan, mutta sen sanon, että en ole ennen kauniimpaa tekstiä lukenut... Se tuli suoraan sydämestä ja voi sitä ihmistä, joka ei ymmärrä, kuinka paljon rakkauttasi hän saa osakseen. Anna hänen lukea kirjoituksesi. Voimia sinulle. Älä menetä uskoa onnelliseen tulevaisuuteen, älä vain muutu kylmäksi, kävi miten tahansa!