Kun lapsi sijoitetaan ja syynä ADHD

Lapseni oli erityisluokalla joka oli ESY. Luokalla oli poikia joiden iät olivat jo 11-13 eli vanhempia kuin lapseni. Luokassa oli luokka-avustaja mutta meno luokassa oli villiä ja lapseni alkoi siellä oireilemaan ja käyttäytymään huonosti. En syytä toisia lapsia mutta tietysti on vaikutusta jos toiset huomattavasti kehittyneempiä ja lapseni oli tuolloin ikätasoltaan 6-vuotiaan ikäinen. Koulu ei halunnut enää lapseni jatkavan kun ei kuulunut sinne ja kouluvirasto ei antanut muuta paikkaa. Tilanne oli kaamea ja on vaikea edes muistella sitä, se tapahtui nyt viime vuonna ja sijoitus kesän alussa 2004. Onneksi lapseni pääsee lomille ja toivon tietenkin saavani rohkeutta jatkaa taistelua jotta saisin lapseni kotiin.Kysyit myös miten lapseni oireili no esim. Koulussa siirtymä tilanteet olivat vaikeita ja huomio usein kiinnittyi muisten tekemiseen. Välillä häiritsi opetusta ja keskittyminen oli vaikeaa mutta tämä oli ennen lääkityksen aloittamista. Kavereiden kanssa ulkona meni usein mukavasti mutta teki välillä kolttosiaan ja tämäkin ennen lääkitystä sillä kun lääkitys aloitettiin lapseni oli osastolla ja sen jälkeen sijoitettiin muutaman kotona vietetyn päivän jälkeen. Miksi kouluvirasto ei huomioinut että lääkitys aloitettiin ja voitaisiin kokeilla miten auttaa kotona asuessa ja mietitty yhdessä rakentavaan sävyyn muita koulupaikkoja joissa lapsi olisi voinut nauttia opiskelusta samanikäisten kavereiden kanssa. Toivottavasti sait vastauksia kysy lisää jos kiinnostaa...Terv. surusilmä-äiti

surusilmä-äippä kirjoitti:

Lapseni oli erityisluokalla joka oli ESY. Luokalla oli poikia joiden iät olivat jo 11-13 eli vanhempia kuin lapseni. Luokassa oli luokka-avustaja mutta meno luokassa oli villiä ja lapseni alkoi siellä oireilemaan ja käyttäytymään huonosti. En syytä toisia lapsia mutta tietysti on vaikutusta jos toiset huomattavasti kehittyneempiä ja lapseni oli tuolloin ikätasoltaan 6-vuotiaan ikäinen. Koulu ei halunnut enää lapseni jatkavan kun ei kuulunut sinne ja kouluvirasto ei antanut muuta paikkaa. Tilanne oli kaamea ja on vaikea edes muistella sitä, se tapahtui nyt viime vuonna ja sijoitus kesän alussa 2004. Onneksi lapseni pääsee lomille ja toivon tietenkin saavani rohkeutta jatkaa taistelua jotta saisin lapseni kotiin.Kysyit myös miten lapseni oireili no esim. Koulussa siirtymä tilanteet olivat vaikeita ja huomio usein kiinnittyi muisten tekemiseen. Välillä häiritsi opetusta ja keskittyminen oli vaikeaa mutta tämä oli ennen lääkityksen aloittamista. Kavereiden kanssa ulkona meni usein mukavasti mutta teki välillä kolttosiaan ja tämäkin ennen lääkitystä sillä kun lääkitys aloitettiin lapseni oli osastolla ja sen jälkeen sijoitettiin muutaman kotona vietetyn päivän jälkeen. Miksi kouluvirasto ei huomioinut että lääkitys aloitettiin ja voitaisiin kokeilla miten auttaa kotona asuessa ja mietitty yhdessä rakentavaan sävyyn muita koulupaikkoja joissa lapsi olisi voinut nauttia opiskelusta samanikäisten kavereiden kanssa. Toivottavasti sait vastauksia kysy lisää jos kiinnostaa...Terv. surusilmä-äiti

siis minkä he sanoivat olevan perimmäinen syy huostaanottoon? Ainahan sanotaan että lastensuojeluviranomaisten pitäisi tukea kaikin keinon lasta tämän omassa kodissa ja vasta jos mikään muu ei auta tehdään huostaanotto. Oliko sinun omat voimasi lopussa? Onko sinulla mies jakamassa vastuuta kasvatuksesta? Toivon että kaikke menee teillä onnellisesti ja saatte tavata usein

huostaanottoon kirjoitti:

siis minkä he sanoivat olevan perimmäinen syy huostaanottoon? Ainahan sanotaan että lastensuojeluviranomaisten pitäisi tukea kaikin keinon lasta tämän omassa kodissa ja vasta jos mikään muu ei auta tehdään huostaanotto. Oliko sinun omat voimasi lopussa? Onko sinulla mies jakamassa vastuuta kasvatuksesta? Toivon että kaikke menee teillä onnellisesti ja saatte tavata usein

Hei ja kiitos kun laitoit viestiä.. niin huostaanoton syytä kyselit jos osaisin vastata niin kertoisin mutta vähän on hämäränpeitossa tuo syy ja itse olen pohdiskellut että jos syynä oli minun väsymiseni kaikkeen negatiiviseen palautteeseen jota me saimme ennen huostaanottoa niin se ei riitä kyllä syyksi. Eikä lapseni häiriökäyttäytyminen koulussa tai pihamaalla voinut olla riittävä peruste kun silloin ei ollut lääkitystä ja sitä kun ei edes kokeiltu kotioloissa vaan huostaanotettiin samanaikaisesti kun lääke eloitettiin. Miestä minulla ei ole joten yksin yritän jaksaa..Onneksi lapseni käy kotilomilla nyt noin 4 viikon välein mutta ei se helppoa ole kun itselläni olisi voimia ja resursseja kotonakin lapsi pitää ja kasvattaa sekä tarjota turvallinen elinympäristö. Toivottavasti asiat järjestyvät niin minullakin kuin kaikilla muillakin joilla ongelmia lasten huostaanoton perusteista tai koko prosessista..rankkaa se on jos tuntuu ettei kuunnella eikä pystytä neuvottelemaan. Ai niin minulla vielä luki papereissa että avotukihuollon toimenpiteet eivät riittäneet joten mitä ne ovat kun minulla/lapsellani ei ollut esim. kotipalvelua,perhetyöntekijää,terapiaa,tukiperhettä,perheneuvolaa,henkilökoht.avustajaa tai mukautettua kouluopetusta...eli minun mielestäni ei kaikkea oltu vielä edes kokeiltu. No eipä muuta tällä kertaa! Heipä hei...=)

surusilmä-äippä kirjoitti:

Hei ja kiitos kun laitoit viestiä.. niin huostaanoton syytä kyselit jos osaisin vastata niin kertoisin mutta vähän on hämäränpeitossa tuo syy ja itse olen pohdiskellut että jos syynä oli minun väsymiseni kaikkeen negatiiviseen palautteeseen jota me saimme ennen huostaanottoa niin se ei riitä kyllä syyksi. Eikä lapseni häiriökäyttäytyminen koulussa tai pihamaalla voinut olla riittävä peruste kun silloin ei ollut lääkitystä ja sitä kun ei edes kokeiltu kotioloissa vaan huostaanotettiin samanaikaisesti kun lääke eloitettiin. Miestä minulla ei ole joten yksin yritän jaksaa..Onneksi lapseni käy kotilomilla nyt noin 4 viikon välein mutta ei se helppoa ole kun itselläni olisi voimia ja resursseja kotonakin lapsi pitää ja kasvattaa sekä tarjota turvallinen elinympäristö. Toivottavasti asiat järjestyvät niin minullakin kuin kaikilla muillakin joilla ongelmia lasten huostaanoton perusteista tai koko prosessista..rankkaa se on jos tuntuu ettei kuunnella eikä pystytä neuvottelemaan. Ai niin minulla vielä luki papereissa että avotukihuollon toimenpiteet eivät riittäneet joten mitä ne ovat kun minulla/lapsellani ei ollut esim. kotipalvelua,perhetyöntekijää,terapiaa,tukiperhettä,perheneuvolaa,henkilökoht.avustajaa tai mukautettua kouluopetusta...eli minun mielestäni ei kaikkea oltu vielä edes kokeiltu. No eipä muuta tällä kertaa! Heipä hei...=)

OOtko varma, että kaikki on nyt lapsen parhaaks? Oooko lukenut J.P Roosin huostaanotto kirjan? Löytynee netistä. PESUE Ry:stä voi saada apua samoin huostaanoton purkuun, jos tarvii KEHULAVA / Juha Nurmisaari Keskisuomen huostaanotettujen lasten vanhempien tuki ry tai jotain. Tuntuu, et usein on niin että noista huostaanotetuista pidetään kynsinhampain kiinni. Mistähän moinen vois johtuu?

surusilmä-äippä kirjoitti:

Hei ja kiitos kun laitoit viestiä.. niin huostaanoton syytä kyselit jos osaisin vastata niin kertoisin mutta vähän on hämäränpeitossa tuo syy ja itse olen pohdiskellut että jos syynä oli minun väsymiseni kaikkeen negatiiviseen palautteeseen jota me saimme ennen huostaanottoa niin se ei riitä kyllä syyksi. Eikä lapseni häiriökäyttäytyminen koulussa tai pihamaalla voinut olla riittävä peruste kun silloin ei ollut lääkitystä ja sitä kun ei edes kokeiltu kotioloissa vaan huostaanotettiin samanaikaisesti kun lääke eloitettiin. Miestä minulla ei ole joten yksin yritän jaksaa..Onneksi lapseni käy kotilomilla nyt noin 4 viikon välein mutta ei se helppoa ole kun itselläni olisi voimia ja resursseja kotonakin lapsi pitää ja kasvattaa sekä tarjota turvallinen elinympäristö. Toivottavasti asiat järjestyvät niin minullakin kuin kaikilla muillakin joilla ongelmia lasten huostaanoton perusteista tai koko prosessista..rankkaa se on jos tuntuu ettei kuunnella eikä pystytä neuvottelemaan. Ai niin minulla vielä luki papereissa että avotukihuollon toimenpiteet eivät riittäneet joten mitä ne ovat kun minulla/lapsellani ei ollut esim. kotipalvelua,perhetyöntekijää,terapiaa,tukiperhettä,perheneuvolaa,henkilökoht.avustajaa tai mukautettua kouluopetusta...eli minun mielestäni ei kaikkea oltu vielä edes kokeiltu. No eipä muuta tällä kertaa! Heipä hei...=)

Siis tuohan on laitonta, jos kerta avohuollon tukitoimia ei edes ollut! Miksi et vaadi tarkkaa selitystä miksi näin kävi? Esim. lääkettä ois voitu kokeilla kotonakin, missäpäin suomea noin menetellään? Miten paljon lapsesi sitten häiriköi?

lköjlk kirjoitti:

Siis tuohan on laitonta, jos kerta avohuollon tukitoimia ei edes ollut! Miksi et vaadi tarkkaa selitystä miksi näin kävi? Esim. lääkettä ois voitu kokeilla kotonakin, missäpäin suomea noin menetellään? Miten paljon lapsesi sitten häiriköi?

meillä aloitettiin lääkitys ilman mitään tukitoimia, siis ensin aloitettiin lääkitys, poika ei ole myöskaan saanut mitään muuta tukea ei edes terapiaa, mutta tuommoisesta ei ole ollut pelkoa

lköjlk kirjoitti:

Siis tuohan on laitonta, jos kerta avohuollon tukitoimia ei edes ollut! Miksi et vaadi tarkkaa selitystä miksi näin kävi? Esim. lääkettä ois voitu kokeilla kotonakin, missäpäin suomea noin menetellään? Miten paljon lapsesi sitten häiriköi?

Kiitos viestistä ja kyllä tässä taistellaan mutta aina se ei ole helppoa kun vastassa iso koneisto joka kerran on lähtenyt pyörimään... Niin asun pienehköllä paikkakunnalla kymenläänissä ja täällä nyt muutenkin tapahtuu´kaikkea kummallista! Niin lapseni häiriköinnistä...no koulussa oli levottomuutta ja kielenkäyttö epäsopivaa hermostumistilanteissa ja koulussa erilaiset siirtymätilanteet tuottivat vaikeuksia. Kotona ei ongelmia mutta jos kaveriporukassa pihamaalla tuli esim. riitaa/kiusaamista niin lapseni kosti sen kai käytöksellään ulkona ollessaan kuten pienellä ilkivallalla (lumipallojen heittely, huutelu ja liika uteliaisuus...koskeminen toisten tavaroihin tms.) Nyt kun lääkitys niin kaikki tällainen on jäänyt ja leikki ulkonakin sujuu hienosti eikä levottomuutta tei kiukkukohtauksia tule enää vaan asioista voidaan neuvotella ja pystyy kuuntelemaan/vastaanottamaan kehotuksia ym. Lomat ovat sujuneet hyvin ja toivon todella että tulee päivä jolloin lapsi pääsee kotiin asumaan. Tein muuten valituksen lääninvirastoon koulupaikan virheellisyydestä ja pyysin kannanottoa asiaan eli kuinka jos lapsi tulisi kotiin miten kotipaikkakuntamme suhtautuisi lapseni koulupaikka valintaan.... Ei nyt muuta tällä kertaa kuin heipä hei ja mukavaa viikonloppua kaikille!!

surusilmä-äippä kirjoitti:

Kiitos viestistä ja kyllä tässä taistellaan mutta aina se ei ole helppoa kun vastassa iso koneisto joka kerran on lähtenyt pyörimään... Niin asun pienehköllä paikkakunnalla kymenläänissä ja täällä nyt muutenkin tapahtuu´kaikkea kummallista! Niin lapseni häiriköinnistä...no koulussa oli levottomuutta ja kielenkäyttö epäsopivaa hermostumistilanteissa ja koulussa erilaiset siirtymätilanteet tuottivat vaikeuksia. Kotona ei ongelmia mutta jos kaveriporukassa pihamaalla tuli esim. riitaa/kiusaamista niin lapseni kosti sen kai käytöksellään ulkona ollessaan kuten pienellä ilkivallalla (lumipallojen heittely, huutelu ja liika uteliaisuus...koskeminen toisten tavaroihin tms.) Nyt kun lääkitys niin kaikki tällainen on jäänyt ja leikki ulkonakin sujuu hienosti eikä levottomuutta tei kiukkukohtauksia tule enää vaan asioista voidaan neuvotella ja pystyy kuuntelemaan/vastaanottamaan kehotuksia ym. Lomat ovat sujuneet hyvin ja toivon todella että tulee päivä jolloin lapsi pääsee kotiin asumaan. Tein muuten valituksen lääninvirastoon koulupaikan virheellisyydestä ja pyysin kannanottoa asiaan eli kuinka jos lapsi tulisi kotiin miten kotipaikkakuntamme suhtautuisi lapseni koulupaikka valintaan.... Ei nyt muuta tällä kertaa kuin heipä hei ja mukavaa viikonloppua kaikille!!

Siis tuo on aivan uskomatonta, sillä meillä on samanlaista lapsen kanssa, eikä koskaan ole uhattu huostaanotoilla, ainakaan vielä! Tuohan on ihan tyypillistä ad/hd lapsen käytöstä, tuolla menolla kaikki ad/hd lapset ovat sijoituksessa. Saako lapsesi olla edes pitempään lomilla luonasi, entä viihtyykö lapsi uudessa kodissaan? Tietysti jos lapsi viihtyy ja oltavat ovat hyvin, eihän se niin kauheaa olekkaan jos kuitenkin pääsee luoksesi lomille. Toivon että saat lapsesi takaisin

äiti kirjoitti:

Siis tuo on aivan uskomatonta, sillä meillä on samanlaista lapsen kanssa, eikä koskaan ole uhattu huostaanotoilla, ainakaan vielä! Tuohan on ihan tyypillistä ad/hd lapsen käytöstä, tuolla menolla kaikki ad/hd lapset ovat sijoituksessa. Saako lapsesi olla edes pitempään lomilla luonasi, entä viihtyykö lapsi uudessa kodissaan? Tietysti jos lapsi viihtyy ja oltavat ovat hyvin, eihän se niin kauheaa olekkaan jos kuitenkin pääsee luoksesi lomille. Toivon että saat lapsesi takaisin

Heipä vain!!
Kiitos jälleen viestistä ja on mukava kuulla että muillakin ollut/on samanlaisia ongelmia kuin meillä. Lapseni ei tykkää olla sijoituspaikassa mutta on siellä ihan mukavasti käyttäytynyt ja koulu siis menee ihan ok. Lomat ovat olleet 2 päivän mittaisia kerran kuussa joten tosi harvoin ja lyhkäsiä ja niistä lapseni harmittelee. Olisikin mukava kun lomat olisi noin kolmen viikon välein ja koulujen lomilla pidempiä jaksoja niin siinäkin tulisi hyvin testattua kuinka lapsi kotona pärjää ja miten suhde äitiin toimii.... No näin nyt meillä ja yritän sinnitellä..tuntuu vain niin hullulta koko tämä juttu.. kai tähän selvyys saadaan kun käymme erilaisia neuvotteluita..ne ei vain aina ole niin mukavia kun niitä on ollut jo monta kertaa ennen sijoitusta eikä mitään hyvää tapahtunut. No mutta tässä kaikki tällä kertaa ja hyvää jatkoa teille!!

Hei vaan ja kiitos rohkeasta kirjeestäsi. Oli kiva kuulla että teidän perheelle se huostaanotto on tuonut positiivisia asioita. Minulle aluksi myös tuli tunne ettei tämä nyt niin paha juttu kun kaikki sujuu mukavasti mutta nyt kun aikaa kulunut 1/2 vuotta huostaanotosta ja perhekoti alkanutkin osottautua epämiellyttäväksi paikaksi. Kummia syytöksiä alkanut esiintyä ja olettamuksia sekä kontaktien saaminen lapseeni vähentyneet eli perhekoti kieltää tapaamiset ja puhelut. Lapselle ei kuulemma tee hyvää käydä lomilla kotona kun sitten siellä arki on loman jälkeen vaikeaa mutta jos he kerran ovat ammattitaitoisia heidän pitäisi ymmärtää lapsen kannalta asia eli totta maar se on vaikeaa kun on ikävä kotiin. Säännöistä kotona heillä on myös ollut moitteita eli kaikki piti muuttaa kuten perhekoti halusi. Minusta kuitenkin olisi tärkeää että lapsella säilyy koti jossa eletään kuin normaalissa kodissa elämme ja ammatillinen perhekoti elää kuten heidän kuuluu. Asiaa olisi paljon ja mietittävää mutta tämä tila ei kaikkeen riitä ja asiasta voi tulla liian sekava joten en kirjoita nyt enempää mutta jos vielä vastat tai joku muu jolla omakohtaisia kokemuksia perhekodeista tai yleensä sijoituksista niin kirjoittakaa. Vastailen sitten taas ja näin saan asiaa käsitellä sekä löytää ehkäpä uusia ajattelu-ja toimintamalleja... Yst.terv.äippä-38

surusilmä-äippä kirjoitti:

Hei vaan ja kiitos rohkeasta kirjeestäsi. Oli kiva kuulla että teidän perheelle se huostaanotto on tuonut positiivisia asioita. Minulle aluksi myös tuli tunne ettei tämä nyt niin paha juttu kun kaikki sujuu mukavasti mutta nyt kun aikaa kulunut 1/2 vuotta huostaanotosta ja perhekoti alkanutkin osottautua epämiellyttäväksi paikaksi. Kummia syytöksiä alkanut esiintyä ja olettamuksia sekä kontaktien saaminen lapseeni vähentyneet eli perhekoti kieltää tapaamiset ja puhelut. Lapselle ei kuulemma tee hyvää käydä lomilla kotona kun sitten siellä arki on loman jälkeen vaikeaa mutta jos he kerran ovat ammattitaitoisia heidän pitäisi ymmärtää lapsen kannalta asia eli totta maar se on vaikeaa kun on ikävä kotiin. Säännöistä kotona heillä on myös ollut moitteita eli kaikki piti muuttaa kuten perhekoti halusi. Minusta kuitenkin olisi tärkeää että lapsella säilyy koti jossa eletään kuin normaalissa kodissa elämme ja ammatillinen perhekoti elää kuten heidän kuuluu. Asiaa olisi paljon ja mietittävää mutta tämä tila ei kaikkeen riitä ja asiasta voi tulla liian sekava joten en kirjoita nyt enempää mutta jos vielä vastat tai joku muu jolla omakohtaisia kokemuksia perhekodeista tai yleensä sijoituksista niin kirjoittakaa. Vastailen sitten taas ja näin saan asiaa käsitellä sekä löytää ehkäpä uusia ajattelu-ja toimintamalleja... Yst.terv.äippä-38

Tuli ensinnä mieleeni, ovatko sijaisvanhemmat tehtäviensä tasalla? Eiväthän he tuolla tavalla tue lasta ja hänen suhteitaan biovanhempaan?

Sinun kannattaa ottaa yhteyttä teidän sijoitustanne hoitaneisiin sos.viranomaisiin ja kertoa asiallisesti, että nyt tämä ei oikein suju siten kuten olit kuvitellut? Kysy, oletko itse käsittänyt jotain väärin vai onko todella noin, että lapsellesi ei ole hyvä käydä kotona? Luulevatko perhekodin porukka, että lapsen oirehtiminen johtuisi pelkästään teidän koti oloista edelleen(jotka olivat syynä alkup. oirehtimiseen) vai mikseivät ne oireilut voisi olla jo oman kodin ikävästä noussutta?

Vaikeasti oirehtivalle lapselle nuo säännöt ovat tärkeät. Säännöt tuovat hukassa olevalle lapselle turvallisuuden tunnetta. Lapsi tarvitsee rajat ja selkeät säännöt. Vanhemman pitää jaksaa se kiukku, mikä tulee juuri niistä säännöistä, sillä pohjimmiltaan säännöt kertovat lapselle "minä rakastan sinua, siksi haluan että sinun parhaaksesi on tietyt säännöt". Olisiko jostakin tällaisesta kysymys?
Otetaan esimerkiksi nukkumaanmenoajat; ne on oltava lapselle säännönmukaiset, lapsi todella tarvitsee lepoa ja unta, muuten hän alkaa voida huonosti. Tai tietokonepelien pelaaminen; lapsi tarvitsee säännöt, kuinka paljon voi pelata, muuten hänen kehityksensä voi olla vaarassa (muu toiminta/leikki jää ja silmien/aivojen kehitys kärsii). Ja sitten vaikka roskaruokien syönti; sipsejä ja karkkia voi syödä silloin tällöin, mutta jatkuvasti, tavallisen ruoan korvaamana ne ovat ainoastaan terveydelle haitaksi. Niistä saa lähinnä sokeria, rasvaa ja suolaa, muttei mitään jaksamiseen tai kasvamiseen välttämättömioä ravintoaineita. Siksi näiden syömistä on rajoitettava jne...jne...
Nämä oli nyt näitä tavallisempia esimerkkejä, joihin lapsi mm. tarvitsee aikuisen asettamat rajat.

Lapselle on erityisen tärkeää, että suhteet omaan biokotiin säilyvät.
Kannattaa avoimesti kysyä perhekodista, miksi tietyt jutut ovat nyt, kuten ovat?
Puhelimesta tiedän, että aika moni sijaisvanhempi on sopinut biovanhempien kanssa soittopäivän, jolloin lapsi/lapselle voi soitella. Näin pyritään takaamaan mahdollisimman toimiva arki.

Mutta otappa yhteyttä sijoituksen tehneisiin viranomaisiin ja lähde sitä kautta purkamaan tilannetta.

surusilmä-äippä kirjoitti:

Hei vaan ja kiitos rohkeasta kirjeestäsi. Oli kiva kuulla että teidän perheelle se huostaanotto on tuonut positiivisia asioita. Minulle aluksi myös tuli tunne ettei tämä nyt niin paha juttu kun kaikki sujuu mukavasti mutta nyt kun aikaa kulunut 1/2 vuotta huostaanotosta ja perhekoti alkanutkin osottautua epämiellyttäväksi paikaksi. Kummia syytöksiä alkanut esiintyä ja olettamuksia sekä kontaktien saaminen lapseeni vähentyneet eli perhekoti kieltää tapaamiset ja puhelut. Lapselle ei kuulemma tee hyvää käydä lomilla kotona kun sitten siellä arki on loman jälkeen vaikeaa mutta jos he kerran ovat ammattitaitoisia heidän pitäisi ymmärtää lapsen kannalta asia eli totta maar se on vaikeaa kun on ikävä kotiin. Säännöistä kotona heillä on myös ollut moitteita eli kaikki piti muuttaa kuten perhekoti halusi. Minusta kuitenkin olisi tärkeää että lapsella säilyy koti jossa eletään kuin normaalissa kodissa elämme ja ammatillinen perhekoti elää kuten heidän kuuluu. Asiaa olisi paljon ja mietittävää mutta tämä tila ei kaikkeen riitä ja asiasta voi tulla liian sekava joten en kirjoita nyt enempää mutta jos vielä vastat tai joku muu jolla omakohtaisia kokemuksia perhekodeista tai yleensä sijoituksista niin kirjoittakaa. Vastailen sitten taas ja näin saan asiaa käsitellä sekä löytää ehkäpä uusia ajattelu-ja toimintamalleja... Yst.terv.äippä-38

Olen (vielä) onnellisessa tilanteessa siinä suhteessa, että minulla ei ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia perhekodin kanssa. Olen pyrkinyt kunnioittamaan heidän toiveitaan. Meillä on sovittu soittopäivät niin minulle, lapselle kuin isälle. En soittele muina päivinä lapselle. Jos jotakin asiaa on perhekodin vanhemmille, voin toki soittaa milloin vaan. Se, että en soita joka päivä, takaa lapselle ja perhekodille ns. rauhan rakentaa omaa arkipäivää. Jos soittaisin joka päivä, muistuttaisin kipeästi lastani olemassa olevasta tilanteesta. Olemme puhuneet lapsen kanssa, että vaikka en soita joka päivä, hän on silti aina minun mielessäni. Jatkuva yhteydenpito jotenkin repisi auki haavoja. Sovitut soittopäivät ovat odotettuja. Lapseni suurin ongelma lopulta oli se, että hän halusi hallita elämäänsä ja määrätä sen säännöt eli ottaa aikuisen roolin. Eihän tilanne voi sellaisena jatkua. Lapsi kokee todella turvattomuutta. Hän tarvitsee tosi tiukat rajat. Minäkin koetin asettaa rajoja, mutta en kyennyt vahtimaan häntä 24 h vuorokaudessa. Perhekoti pystyy nyt siihen. Meillä on kotona tietokone, pelikoneita,videot ja dvd, perhekodissa ei mitään edellä mainittuja. Hyväksyn täysin tilanteen. Hyväksyn myös sen, että perhekoti toivoo, että kotona olemisen aika ei sitten mene pelaamiseen. Huoltosuunnitelmassa yhtenä kohtana on vanhempien ja sisaruksien hyvien suhteiden ylläpito. Kai teilläkin on huoltosuunnitelma? Ota reippaasti yhteyttä sos.hoitajaan. Kerro, mitä mieltä olet asioista. Vaadi itselleni tukea esim. keskusteluapua. Etsi vertaistukea, koskaan ei ole hyvä olla ongelmien kanssa yksin. Vakuuta lapsellesi, että rakastat häntä. Tilanne on nyt vaan tällainen.

ellu4024 kirjoitti:

Olen (vielä) onnellisessa tilanteessa siinä suhteessa, että minulla ei ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia perhekodin kanssa. Olen pyrkinyt kunnioittamaan heidän toiveitaan. Meillä on sovittu soittopäivät niin minulle, lapselle kuin isälle. En soittele muina päivinä lapselle. Jos jotakin asiaa on perhekodin vanhemmille, voin toki soittaa milloin vaan. Se, että en soita joka päivä, takaa lapselle ja perhekodille ns. rauhan rakentaa omaa arkipäivää. Jos soittaisin joka päivä, muistuttaisin kipeästi lastani olemassa olevasta tilanteesta. Olemme puhuneet lapsen kanssa, että vaikka en soita joka päivä, hän on silti aina minun mielessäni. Jatkuva yhteydenpito jotenkin repisi auki haavoja. Sovitut soittopäivät ovat odotettuja. Lapseni suurin ongelma lopulta oli se, että hän halusi hallita elämäänsä ja määrätä sen säännöt eli ottaa aikuisen roolin. Eihän tilanne voi sellaisena jatkua. Lapsi kokee todella turvattomuutta. Hän tarvitsee tosi tiukat rajat. Minäkin koetin asettaa rajoja, mutta en kyennyt vahtimaan häntä 24 h vuorokaudessa. Perhekoti pystyy nyt siihen. Meillä on kotona tietokone, pelikoneita,videot ja dvd, perhekodissa ei mitään edellä mainittuja. Hyväksyn täysin tilanteen. Hyväksyn myös sen, että perhekoti toivoo, että kotona olemisen aika ei sitten mene pelaamiseen. Huoltosuunnitelmassa yhtenä kohtana on vanhempien ja sisaruksien hyvien suhteiden ylläpito. Kai teilläkin on huoltosuunnitelma? Ota reippaasti yhteyttä sos.hoitajaan. Kerro, mitä mieltä olet asioista. Vaadi itselleni tukea esim. keskusteluapua. Etsi vertaistukea, koskaan ei ole hyvä olla ongelmien kanssa yksin. Vakuuta lapsellesi, että rakastat häntä. Tilanne on nyt vaan tällainen.

Oma AD/HD- ja Aspergerin oireyhtymä-diagnoosit omaava poikani on ollut nyt toista vuotta aivan ihanassa pienryhmäkodissa. Kotona hän on viikonloput, yhden arki-illan viikossa sekä pitkät lomat. Ratkaisun lapseni huostaanotosta tein itse - itseni sekä ennen kaikkea lapsen parhaaksi.
Ryhmäterapiaa lapsi tarvitsi kipeästi, sitä ei kotikaupungillamme ollut tarjota. Pienryhmäkodissa lapsi saa "intensiivistä ryhmäterapiaa" koko ajan ja on mennyt todella paljon eteenpäin sosiaalisissa taidoissaan, mm. yhteisruokailu sujuu vihdoinkin jne.
Samaan aikaan kun lapsi meni pienryhmäkotiin, aloitettiin myös Concerta-lääkitys koulunkäynnin avuksi. Lääkitys on toiminut loistavasti ja lievittänyt keskittymis- yms. vaikeuksia tunneilla huomattavasti. Lapsi on nyt pysynyt samassa koulussa ja luokassa; ennen lääkitystä jouduimme kokemaan/kestämään kolme koulun ja luokkamuodon vaihdosta lyhyen ajan sisällä, erityisesti poikani vaikeiden AD/HD-oireiden ja Aspergerin oireyhtymään liittyvän sosiaalisen sokeuden, ts. suorasanaisuuden eli vähemmän kohteliaiden totuuksien laukomisien takia ( = "Onpas opettaja lihava" jne.).
Nyt lapsella menee yleisesti ottaen hyvin. Toki ns. "tilanteita" vieläkin tulee, mutta hyvin on pärjätty. Lapsi viihtyy pienryhmäkodissa aivan upeasti ja on vihdoin saanut kavereita, yhden oikein rakkaankin ("bestis" myösa neurobiologisesti vammautunut). Lääkityksestäkin lapsi on innoissaan ja hokee hymyssä suin kuinka on kiva kun pystyy katsomaan lääkkeen kanssa mm. TV-ohjelmia alusta lopuun ja istumaan oppitunneilla luokassa omalla tuolilla kuunnellen ja opiskellen - koko tunnin!
Lapseni on nyt voinut aloittaa myös hänen motoriikkaansa kehittävän harrastuksen (hänellä on myös dyspraksia eli motorista kömpelyyttä), kun kykenee harrastusta ohjaavan henkilön ohjeisiin ja hänen antamiinsa tehtäviin keskittymään.
Sosiaalityöntekijät joiden kanssa olen lapseni sijoittamisen saralla ollut tekemisissä, ovat olleet kaikki aivan ihania. Myös perhekodin työntekijät ovat kertakaikkisen osaavia, huumorintajuisia ja ottavat hyvin vastaan tietoa lapseni oireyhtymistä jne.
Tuomitsijoita riittää, mutta tuomitsijoihin olen jo tottunut :) Aina on niitä joiden mukaan neurobiologisia oireyhtymiä (jotka voidaan usein todentaa esim. aivokuvauksin ja aivosähkökäyrin) ole olemassakaan; jotka väittävät että neurobiologisesti oirehtivien ongelmat johtuvat yksinomaan mönkään menneestä kasvatuksesta...*Huoh*

surusilmä-äippä kirjoitti:

Hei vaan ja kiitos rohkeasta kirjeestäsi. Oli kiva kuulla että teidän perheelle se huostaanotto on tuonut positiivisia asioita. Minulle aluksi myös tuli tunne ettei tämä nyt niin paha juttu kun kaikki sujuu mukavasti mutta nyt kun aikaa kulunut 1/2 vuotta huostaanotosta ja perhekoti alkanutkin osottautua epämiellyttäväksi paikaksi. Kummia syytöksiä alkanut esiintyä ja olettamuksia sekä kontaktien saaminen lapseeni vähentyneet eli perhekoti kieltää tapaamiset ja puhelut. Lapselle ei kuulemma tee hyvää käydä lomilla kotona kun sitten siellä arki on loman jälkeen vaikeaa mutta jos he kerran ovat ammattitaitoisia heidän pitäisi ymmärtää lapsen kannalta asia eli totta maar se on vaikeaa kun on ikävä kotiin. Säännöistä kotona heillä on myös ollut moitteita eli kaikki piti muuttaa kuten perhekoti halusi. Minusta kuitenkin olisi tärkeää että lapsella säilyy koti jossa eletään kuin normaalissa kodissa elämme ja ammatillinen perhekoti elää kuten heidän kuuluu. Asiaa olisi paljon ja mietittävää mutta tämä tila ei kaikkeen riitä ja asiasta voi tulla liian sekava joten en kirjoita nyt enempää mutta jos vielä vastat tai joku muu jolla omakohtaisia kokemuksia perhekodeista tai yleensä sijoituksista niin kirjoittakaa. Vastailen sitten taas ja näin saan asiaa käsitellä sekä löytää ehkäpä uusia ajattelu-ja toimintamalleja... Yst.terv.äippä-38

Onko huoltajuus vielä sulla? Jos on, niin hyvä, oot vahvoilla. Yritä pitää kiinni omista ja lapses oikeuksista, eli tapaamisista ja puheluista. Ja etsi apua muualta ku sossuilta. VOIMAA JA VALOA
Toi Nurmisaari on muuten hoitanu valtavan määrän noita purkuja. Jos nettisivut ei o käytössä, ni selvitä num. tiedustelusta ja soita. Uskon et kannattaa.

Hei,

>>Kotilomat ei toimi, koska perhekoti ei halua maksaa ns. ruokarahaa lomista>Poika koko aika "arestissa"

-kodissa kirjoitti:

Hei,

>>Kotilomat ei toimi, koska perhekoti ei halua maksaa ns. ruokarahaa lomista>Poika koko aika "arestissa"

Painovirhepaholainen iski; kirjoitin:

>>>Esim. erään kerran poika sai kaverinsa kanssa lähteä polkupyöräretkelle kauas perhekodista kenellekään aikuiselle ilmoittamatta.>>

Pitäisi tietysti olla:

>>>erään kerran poika sai PÄÄHÄNSÄ kaverinsa kanssa lähteä polkupyöräretkelle...>>>

-kodissa kirjoitti:

Hei,

>>Kotilomat ei toimi, koska perhekoti ei halua maksaa ns. ruokarahaa lomista>Poika koko aika "arestissa"

Meillä on ns. ruokaraha eli saan 5 €/päivä kun lapsi on kotona viikonloppuna eli 10 €/viikonloppu. Lisäksi minun kuuluu omilla kustannuksilla hakea ja viedä lapsi kerran kuussa ja joudun maksamaan vielä kuukausittain "elatusmaksua" kaupungille. Tietysti lapsilisät ja elatusmaksu menevät kaupungille. Olen yh ja asuntovelkaa on jäljellä rutosti, tiukkaa on, palkka pieni, mutta ajattelen, että joutuuhan isäkin maksamaan elatusmaksua. Tosin hänellä ei sitten olekaan muita kuluja lapsesta. Minulle jää vielä maksettavaksi esim. lapsen kännykkälaskut.

ellu4024 kirjoitti:

Meillä on ns. ruokaraha eli saan 5 €/päivä kun lapsi on kotona viikonloppuna eli 10 €/viikonloppu. Lisäksi minun kuuluu omilla kustannuksilla hakea ja viedä lapsi kerran kuussa ja joudun maksamaan vielä kuukausittain "elatusmaksua" kaupungille. Tietysti lapsilisät ja elatusmaksu menevät kaupungille. Olen yh ja asuntovelkaa on jäljellä rutosti, tiukkaa on, palkka pieni, mutta ajattelen, että joutuuhan isäkin maksamaan elatusmaksua. Tosin hänellä ei sitten olekaan muita kuluja lapsesta. Minulle jää vielä maksettavaksi esim. lapsen kännykkälaskut.

Se ammattimainen perhekoti saa sellaisen 500-1000 euroa vuorokaudessa lapsenne hoidosta. Ja te sen 5 euroa per päivä ruokarahaa, ja vielä pitää maksaa elatusmaksua kaupungille/kunnalle lapsenne ryöstämisestä! Että koittakaa nyt hyvät ihmiset ottaa se järki kauniiseen käteen ja miettikää mistä se kana oikein kusee.

YMMÄRRÄTTE? kirjoitti:

Se ammattimainen perhekoti saa sellaisen 500-1000 euroa vuorokaudessa lapsenne hoidosta. Ja te sen 5 euroa per päivä ruokarahaa, ja vielä pitää maksaa elatusmaksua kaupungille/kunnalle lapsenne ryöstämisestä! Että koittakaa nyt hyvät ihmiset ottaa se järki kauniiseen käteen ja miettikää mistä se kana oikein kusee.

Perhekoti saa sinun mielestäsi 500-1000 € vuorokaudessa lapsesta, joka on sijoitettu heille!! Haloo, tiedän tarkkaan, paljonko perhekoti saa eikä se todellakaan ole noin paljon. Kun puhutaan perhekodeista, pitää muistaa, että heille sijoitetaan ammattimaista apua tarvitsevia lapsia. Esim. oma lapseni on sijoitettu perhekotiin eikä alusta alkaen mikään muu paikka tullut kysymykseen kuin ammattimainen perhekoti. Ja mitähän tarkoitat sanoessasi, että kaupunki/kun on ryöstänyt lapseni?? Ei minun lastani ole kukaan ryöstänyt. Itse olen halunnut hänet sijoitukseen, koska oli pakko tunnustaa, että vaikeaa ADHD/käytöshäiriöistä lasta en kykenen kasvattamaan enkä halua, että hänen elämänsä menee "harakoille".

ellu4024 kirjoitti:

Perhekoti saa sinun mielestäsi 500-1000 € vuorokaudessa lapsesta, joka on sijoitettu heille!! Haloo, tiedän tarkkaan, paljonko perhekoti saa eikä se todellakaan ole noin paljon. Kun puhutaan perhekodeista, pitää muistaa, että heille sijoitetaan ammattimaista apua tarvitsevia lapsia. Esim. oma lapseni on sijoitettu perhekotiin eikä alusta alkaen mikään muu paikka tullut kysymykseen kuin ammattimainen perhekoti. Ja mitähän tarkoitat sanoessasi, että kaupunki/kun on ryöstänyt lapseni?? Ei minun lastani ole kukaan ryöstänyt. Itse olen halunnut hänet sijoitukseen, koska oli pakko tunnustaa, että vaikeaa ADHD/käytöshäiriöistä lasta en kykenen kasvattamaan enkä halua, että hänen elämänsä menee "harakoille".

hei
minun mielestäni ruokaraha on lastensuojelulaissa määritelty ja se on kyllä enemmän kuin tuo 5 euroa. mielestäni se on 8,5 euroa tai jotain sinne päin...
yleensä ammattimaiseen perhekotiin (jossa siis kukaan ei henkilökunnasta asu läpi vuorokauden, vaan työvuorojen mukaan tehdään työtä) sijoitetusta lapsesta perhekoti saa 140 eurosta/vrk ylöspäin. Siihen kyllä kuuluu myös kotilomien kustannukset perhekodilta kotipaikkakunnalle. Vanhemmille ei tässä vaiheessa saa syntyä kustannuksia, koska he joutuvat maksamaan tulojensa mukaan sos.toimelle sijoituksesta sekä myös lapsilisät menevät aina sos.toimelle.
erikseen ovat sitten pienet perhekodit, joissa vanhemmat asuvat sijoitettujen lasten kanssa koko ajan.
ota selvää oikeuksistasi. lastensuojelulaki ja asetus antavat jo hyvän pohjan.
sosiaalitoimen tulee sinua näissä asioissa neuvoa ja mielellään sen tekevätkin...

Eksyin minäkin näille sivuille ja en ole uskoa silmiäni lukiessanai eo. törkeää kirjoitusta. Ne ihmiset, joilla ei ole perheessä ADHD-lasta, vaietkaa. Te ette tiedä arkielämän kauheuksista mitään. Tämä sairaus invalidisoi koko perheen. Ja tiedän, mistä puhun.

En käytä, en koskaan alkoholia, en tupakoi, olen rauhallinen, koulutuskeltani terapeutti, opettanut ja ohjannut ennenkaikkea aikuisia työyhteisössä, siis kanttia on moneen suuntaan ja opillista tietoa. Mutta - tämä nuorimmainen oli täydellinen huutomerkki perheessäni.

Muistan, kun hän meni 1. luokalle, 3 kk:n kuluttua alkoi opettajalta tulla ilkeitä kirjekommentteja kotiin. Miesopettaja. Vuoden kuluttua hän suoraan sanoi, että olisi koko luokan onni, jos muuttaisimme pois tältä koulualueelta.

Laitoin lapseni steiner-kouluun. Ajattelin, että hänen "luovuutensa" saa rauhassa kehittyä. Käytöstavat olivat hyvät, sitähän koulu opettaa ja taidot tulivat kotoakin käsin.

Kun lapsi oli 5. luokalla, sairasti paljon, astman alku, hän lyyhistyi lääkärintarkastuksessa lattialle polvilleen ja alkoi itkemään lääkärinsä edessä. Istuin takana ja olin aidosti kauhuissani, mikä hänelle tuli. Itkien silmiään pyyhkien hän sopersi, ettei jaksa mennä enää kouluun, opettaja on niin ilkeä joka päivä. Tarkistimme asiaa ja 5 oppilaan vanhemmat vahvistivat asian. Heidän lapsillaan oli ahdistavaa lähteä aamuisin kouluun, koska heti alkaa lapseni julkinen häpäiseminen opettajan taholta.

Lapseni kieltäytyi enää aloittamasta 6. luokka steinerissä. Olin neuvoton. Mieheni kuoli ja lapsella ongelma.

Hän siirtyi peruskouluun ja selvitin uudelle opettajalle nämä kiusaamisasiat. Mutta - nyt se vasta alkoi. Lopulta minulle kerrottiin,että lapseni ei ole ollut viikkoon koulussa enkä ole ilmoittanut syytä. Alettiin selvitys. Hän oli istunut 5 pnä koulun vieressä puiston penkillä, maannut siinä ja miettinyt, miten tehdään itsemurha.
Kävi ilmi,että opettaja hyväksyi 3 pojan jatkuvan kiusaamisen, häpäisemisen hänen "osaamattomuudestaan" jne. Vain helluntaiuskossa oleva naisopettaja, kielet, oli lapselleni kuulema ollut ystävällinen. Lähetin jälkeenpäin hänelle kiitokset.

Ja näin lapseni ilmoitti, poliisit saa hakea, mutta hän ei jalallaan mene siihen luokkaan tai kouluun. ??? Ymmärrätte varmaan, että kyynelilläni ei ollut mittaa enää. Neuvottelin kouluviranomaisten kanssa. Hän päätyi toiseen kouluun. Ja jälkeenpäin rehtori kertoi: vaikempaan luokkaan ja vaikeimpien poikien viereen. Se tarkoitti, että heillä oli jo pieni rikosrekisteri takanaan.

Asuimme koulun vieressä ja pojat tulivat ruokavälkällä usein meille. Kuulin, miten he arvostelivat miesopettajaansa. Otin selvää, mitä se tarkoitti. Ja se oli: vähintään kerran päivässä koko luokka saa kuulla, miten tyhmiä he ovat, tulevia nuorisovankilaan menejöitä, pönttöpäitä jne. Kerroin omalääkärilleni asiasta. Ja viikko sen jälkeen opettaja/rehtori ja terveydenhoitaja saivat lääkäriltä kirjeen, muutos on tultava. Ja se tuli. Puheet ja pilkka loppui.

Jatkan toiste, miten koulu edistyi, mutta tämä on alkua, mitä adhd-lapsi joutuu kokemaan. Silloin vielä emme tienneet hänen sairaudestaan. Mutta - tiedän, mitä on nähdä vertavuotava lapsi, ranteet auki.

äiti kirjoitti:

Eksyin minäkin näille sivuille ja en ole uskoa silmiäni lukiessanai eo. törkeää kirjoitusta. Ne ihmiset, joilla ei ole perheessä ADHD-lasta, vaietkaa. Te ette tiedä arkielämän kauheuksista mitään. Tämä sairaus invalidisoi koko perheen. Ja tiedän, mistä puhun.

En käytä, en koskaan alkoholia, en tupakoi, olen rauhallinen, koulutuskeltani terapeutti, opettanut ja ohjannut ennenkaikkea aikuisia työyhteisössä, siis kanttia on moneen suuntaan ja opillista tietoa. Mutta - tämä nuorimmainen oli täydellinen huutomerkki perheessäni.

Muistan, kun hän meni 1. luokalle, 3 kk:n kuluttua alkoi opettajalta tulla ilkeitä kirjekommentteja kotiin. Miesopettaja. Vuoden kuluttua hän suoraan sanoi, että olisi koko luokan onni, jos muuttaisimme pois tältä koulualueelta.

Laitoin lapseni steiner-kouluun. Ajattelin, että hänen "luovuutensa" saa rauhassa kehittyä. Käytöstavat olivat hyvät, sitähän koulu opettaa ja taidot tulivat kotoakin käsin.

Kun lapsi oli 5. luokalla, sairasti paljon, astman alku, hän lyyhistyi lääkärintarkastuksessa lattialle polvilleen ja alkoi itkemään lääkärinsä edessä. Istuin takana ja olin aidosti kauhuissani, mikä hänelle tuli. Itkien silmiään pyyhkien hän sopersi, ettei jaksa mennä enää kouluun, opettaja on niin ilkeä joka päivä. Tarkistimme asiaa ja 5 oppilaan vanhemmat vahvistivat asian. Heidän lapsillaan oli ahdistavaa lähteä aamuisin kouluun, koska heti alkaa lapseni julkinen häpäiseminen opettajan taholta.

Lapseni kieltäytyi enää aloittamasta 6. luokka steinerissä. Olin neuvoton. Mieheni kuoli ja lapsella ongelma.

Hän siirtyi peruskouluun ja selvitin uudelle opettajalle nämä kiusaamisasiat. Mutta - nyt se vasta alkoi. Lopulta minulle kerrottiin,että lapseni ei ole ollut viikkoon koulussa enkä ole ilmoittanut syytä. Alettiin selvitys. Hän oli istunut 5 pnä koulun vieressä puiston penkillä, maannut siinä ja miettinyt, miten tehdään itsemurha.
Kävi ilmi,että opettaja hyväksyi 3 pojan jatkuvan kiusaamisen, häpäisemisen hänen "osaamattomuudestaan" jne. Vain helluntaiuskossa oleva naisopettaja, kielet, oli lapselleni kuulema ollut ystävällinen. Lähetin jälkeenpäin hänelle kiitokset.

Ja näin lapseni ilmoitti, poliisit saa hakea, mutta hän ei jalallaan mene siihen luokkaan tai kouluun. ??? Ymmärrätte varmaan, että kyynelilläni ei ollut mittaa enää. Neuvottelin kouluviranomaisten kanssa. Hän päätyi toiseen kouluun. Ja jälkeenpäin rehtori kertoi: vaikempaan luokkaan ja vaikeimpien poikien viereen. Se tarkoitti, että heillä oli jo pieni rikosrekisteri takanaan.

Asuimme koulun vieressä ja pojat tulivat ruokavälkällä usein meille. Kuulin, miten he arvostelivat miesopettajaansa. Otin selvää, mitä se tarkoitti. Ja se oli: vähintään kerran päivässä koko luokka saa kuulla, miten tyhmiä he ovat, tulevia nuorisovankilaan menejöitä, pönttöpäitä jne. Kerroin omalääkärilleni asiasta. Ja viikko sen jälkeen opettaja/rehtori ja terveydenhoitaja saivat lääkäriltä kirjeen, muutos on tultava. Ja se tuli. Puheet ja pilkka loppui.

Jatkan toiste, miten koulu edistyi, mutta tämä on alkua, mitä adhd-lapsi joutuu kokemaan. Silloin vielä emme tienneet hänen sairaudestaan. Mutta - tiedän, mitä on nähdä vertavuotava lapsi, ranteet auki.

Jatkoa ed.kirjoitukseeni. Näin lapseni jatkoi 6. luokka meni ja onneksi pääsi yläasteelle, eri oppilaat pyynnöstäni jne. Lapseni ei halunnut olla tekemisissä ed. luokan oppilaiden kanssa juuri tästä sosiaalisesta vaikeudesta heidän keskuudessaan. Mutta - kauheaa, lapseni ihastui, taisi siis rakastua. Hän oli hyvinkehittyneen näköinen, pitkä, hoikka, pukeutui erittäin tarkaan ja tytöt kirkuivat hänen peräänsä välituntisin. Kuraattori vahvisti asian. Hän ei saanut hetken rauhaa, vaan yli-innokkaat tyttölapset kesken puberteettiaan innostuivat liikaa. Kuraattori teetti koulukyselyn eri luokissa. Lopputulos: lapseni joutuu ns. seksuaalisen häirinnän kohteeksi välituntisin ja rehtorin on puututtava asiaan.??? Olipa siinä viestiä kotiinpäinkin.

Hän ihastui ja se oli hurjaa menoa. Ja silloin alkoi nämä adhd-oireilut tulla näkyviin. Ja se oli kauheaa. Hirveää jne. Mikään ei auttanut, ei järkipuhe, ei uhkaukset, ei viikkorahat, ei kännykkä, ei laiskalle jättämiset. Tunteen palo oli niin voimakas, että yksi kieltosana ja hän sai raivokohtauksen. Kaikki, mitä oli edessä, rikkoontui. Siinä meni lasit ja maljakot, kodinkonetta jne. Hän potki pari ovea jalan läpi jne jne. Ja lopulta hän kävi minuun käsiksi, minähän häntä kielsin ja vaadin läksyjä tekemään, tyttö lähtee kotiin nyt jne. Mutta - molemmat, poika ja tyttö istuivat kuin nenä päässä huoneessa eikä tyttö lähtenyt vaatimuksistani huolimatta omaan kotiinsa. Nyt minulla oli sitten kaksi ongelmanuorta.

Kun naapurit jo puuttuivat tähän metelöintiin, pyysin kerran klo 23.30 poliisin jo apuun. Mutta - poliisisetä piti minua outona, ei ole huumeita, ei kaljaa, ei haise edes tupakka, mikä äitiä vaivaa, kaksi nuorta ja ovat hiljaa ja silmät pyöreänä, miksi poliisi tuli nyt. He osasivat rauhoittua hetkessä tarpeen tullen.

Vein lapseni psykiatrille ja siellä vasta alkoi pyöritys. Kokemus, jota en halua kenellekään. Minusta tehtiin syntipukki. En ymmärrä ikäni johdosta murrosikäistä. Hänen suorastaan luvattiin jatkossakin saada purkaa tuntemuksiaan, haloooo, tämä oli uskomatonta. Dg: käytöshäiriö, rikollisella nimikkeellä. Kun tilasin paperit luettavakseni, pyysin korjausta. Minulle ei ole koskaan ilmoitettu poliisin taholta, että lapseni olisi rikollinen, osallistunut johonkin tms. Psykiatri ähisi edessäni, kun vaadin korjausta tekstiin ja diagnoosin täsmentämiseen.

Nyt opin uuden asian. Kirjastosta hain dg-kirjan ja luin ja opin aivan uusia asioita.

Kun koulupinnaus alkoi 8. luokan alussa, löysin ylimmän kerroksen portaikkotasanteelta pakan märkiä nenäliinoja ja hänet itkemässä. Hän katseli koulunsa pihalle ja itki ja sanoi, ettei mene enää kouluun. Hän ei pärjää eikä osaa mitään. Koulupsykologi piti minua syyllisenä, teki kotitarkastuksen, miten elämme, kun kirjatkaan eivät ole kynästä puhumattakaan koskaan repussa. Illalla laitoin kirjat hänen laukkuunsa, mutta hän otti ne pois ennen kouluun lähtöään. Mutta - minusta ei löydetty vikaa, kuraattori kirjoitti muistion sosiaalailautakunnalle, miten huolehtiva ja tarkka olen, puhuttelen kauniisti ja asiallisesti ja annan lapselle oman puheenvuorotilaisuuden neuvottelussa jne. Hän jopa piti minua malliesimerkkinä, mitä on kasvatuksesta huolehtiva äiti, käytöstavat olivat pojalla niin hyvät. Kohteliaat, puhutteli huolellisesti vastapuolta jne. Oli paljon pienenä ollut luennoillani ja omaksunut kai jotain.

Sain psykiatrista ja sosiaalihoitajasta tarpeekseni, kieltäydyin enää tulemasta. Poikani laitettiin 2 vkon tutkimusjaksolle vaatimuksestani psykiatriseen sairaalaan. Hänet todettiin terveeksi. Äitiä syyllistettiin, miksi menen hänen huoneessaan kaapeille. Minulta ei kysytty sitä, se kirjoitettiin epikriisiin. Mutta jos oltaisiin kysytty, olisin kertonut, että vien hänen kaappeihinsa puhtaat vaatteet ja järjestelen vaatekaapit. Normaalia. Poikani tavarat olivat kaaoksessa hänen huoneessaan. Kun hän jotain vaatetta otti kaapista, hän pudotti kaikki lattialle ja jos annoin ne olla, puhtaat vaatteet, viikon, koira sotki ne lopulta. Siis minä hoidin pakosta kaiken arjen selvitymisen asiat. Kaiken, ja kaiken. Mistään hän ei ottanut vastuuta. Hän makasi jopa kaksi viikkoa huoneessaan, ovi lukossa, kävi välillä nopeaan hakemassa ruokaa ja sulkeutui.

Sosiaalitoimisto oli erittäin asiallinen meille. He tuntuivat tukevan minua kaikessa, mitä pyysin. Kun pyysin 2 vkon yksisnoloa, hänet laitettiin sijaiskotiin, mistä kävi koulua ja palasi sitten kotiin. Olin joutunut itse lääkitykselle, korkea verenpaine ja sen aloittamiskokeilu. Oli pakko, lukemat olivat huimia.

Kokeilimme jopa 2 viikkoa sijaislaitosta samalla paikkakunnalla, hän karkasi ja tuli kotiin, repi ikkunaverhot alas, uhkasi hypätä parveekkeelta jne. Totesin vain, että ei muuta kuin jalat katkeaa, sitten on sairaalassa jonkun aikaa. Se tepsi silloin.

Lopulta laitoin hänet kansanopistoon,jotta peruskoulu tulisi loppuun. Hän oli siellä 3 kk. Makasi passiivisena huoneessaan. Ja silloin otin yhteyttä internetin kautta lääkäriin. Hän ehdotti, että oireet kertovat neurologisesta ongelmatiikasta. Nyt alkoi uusi jakso. Jatkuu toiste.

perhehelvetti kirjoitti:

Jatkoa ed.kirjoitukseeni. Näin lapseni jatkoi 6. luokka meni ja onneksi pääsi yläasteelle, eri oppilaat pyynnöstäni jne. Lapseni ei halunnut olla tekemisissä ed. luokan oppilaiden kanssa juuri tästä sosiaalisesta vaikeudesta heidän keskuudessaan. Mutta - kauheaa, lapseni ihastui, taisi siis rakastua. Hän oli hyvinkehittyneen näköinen, pitkä, hoikka, pukeutui erittäin tarkaan ja tytöt kirkuivat hänen peräänsä välituntisin. Kuraattori vahvisti asian. Hän ei saanut hetken rauhaa, vaan yli-innokkaat tyttölapset kesken puberteettiaan innostuivat liikaa. Kuraattori teetti koulukyselyn eri luokissa. Lopputulos: lapseni joutuu ns. seksuaalisen häirinnän kohteeksi välituntisin ja rehtorin on puututtava asiaan.??? Olipa siinä viestiä kotiinpäinkin.

Hän ihastui ja se oli hurjaa menoa. Ja silloin alkoi nämä adhd-oireilut tulla näkyviin. Ja se oli kauheaa. Hirveää jne. Mikään ei auttanut, ei järkipuhe, ei uhkaukset, ei viikkorahat, ei kännykkä, ei laiskalle jättämiset. Tunteen palo oli niin voimakas, että yksi kieltosana ja hän sai raivokohtauksen. Kaikki, mitä oli edessä, rikkoontui. Siinä meni lasit ja maljakot, kodinkonetta jne. Hän potki pari ovea jalan läpi jne jne. Ja lopulta hän kävi minuun käsiksi, minähän häntä kielsin ja vaadin läksyjä tekemään, tyttö lähtee kotiin nyt jne. Mutta - molemmat, poika ja tyttö istuivat kuin nenä päässä huoneessa eikä tyttö lähtenyt vaatimuksistani huolimatta omaan kotiinsa. Nyt minulla oli sitten kaksi ongelmanuorta.

Kun naapurit jo puuttuivat tähän metelöintiin, pyysin kerran klo 23.30 poliisin jo apuun. Mutta - poliisisetä piti minua outona, ei ole huumeita, ei kaljaa, ei haise edes tupakka, mikä äitiä vaivaa, kaksi nuorta ja ovat hiljaa ja silmät pyöreänä, miksi poliisi tuli nyt. He osasivat rauhoittua hetkessä tarpeen tullen.

Vein lapseni psykiatrille ja siellä vasta alkoi pyöritys. Kokemus, jota en halua kenellekään. Minusta tehtiin syntipukki. En ymmärrä ikäni johdosta murrosikäistä. Hänen suorastaan luvattiin jatkossakin saada purkaa tuntemuksiaan, haloooo, tämä oli uskomatonta. Dg: käytöshäiriö, rikollisella nimikkeellä. Kun tilasin paperit luettavakseni, pyysin korjausta. Minulle ei ole koskaan ilmoitettu poliisin taholta, että lapseni olisi rikollinen, osallistunut johonkin tms. Psykiatri ähisi edessäni, kun vaadin korjausta tekstiin ja diagnoosin täsmentämiseen.

Nyt opin uuden asian. Kirjastosta hain dg-kirjan ja luin ja opin aivan uusia asioita.

Kun koulupinnaus alkoi 8. luokan alussa, löysin ylimmän kerroksen portaikkotasanteelta pakan märkiä nenäliinoja ja hänet itkemässä. Hän katseli koulunsa pihalle ja itki ja sanoi, ettei mene enää kouluun. Hän ei pärjää eikä osaa mitään. Koulupsykologi piti minua syyllisenä, teki kotitarkastuksen, miten elämme, kun kirjatkaan eivät ole kynästä puhumattakaan koskaan repussa. Illalla laitoin kirjat hänen laukkuunsa, mutta hän otti ne pois ennen kouluun lähtöään. Mutta - minusta ei löydetty vikaa, kuraattori kirjoitti muistion sosiaalailautakunnalle, miten huolehtiva ja tarkka olen, puhuttelen kauniisti ja asiallisesti ja annan lapselle oman puheenvuorotilaisuuden neuvottelussa jne. Hän jopa piti minua malliesimerkkinä, mitä on kasvatuksesta huolehtiva äiti, käytöstavat olivat pojalla niin hyvät. Kohteliaat, puhutteli huolellisesti vastapuolta jne. Oli paljon pienenä ollut luennoillani ja omaksunut kai jotain.

Sain psykiatrista ja sosiaalihoitajasta tarpeekseni, kieltäydyin enää tulemasta. Poikani laitettiin 2 vkon tutkimusjaksolle vaatimuksestani psykiatriseen sairaalaan. Hänet todettiin terveeksi. Äitiä syyllistettiin, miksi menen hänen huoneessaan kaapeille. Minulta ei kysytty sitä, se kirjoitettiin epikriisiin. Mutta jos oltaisiin kysytty, olisin kertonut, että vien hänen kaappeihinsa puhtaat vaatteet ja järjestelen vaatekaapit. Normaalia. Poikani tavarat olivat kaaoksessa hänen huoneessaan. Kun hän jotain vaatetta otti kaapista, hän pudotti kaikki lattialle ja jos annoin ne olla, puhtaat vaatteet, viikon, koira sotki ne lopulta. Siis minä hoidin pakosta kaiken arjen selvitymisen asiat. Kaiken, ja kaiken. Mistään hän ei ottanut vastuuta. Hän makasi jopa kaksi viikkoa huoneessaan, ovi lukossa, kävi välillä nopeaan hakemassa ruokaa ja sulkeutui.

Sosiaalitoimisto oli erittäin asiallinen meille. He tuntuivat tukevan minua kaikessa, mitä pyysin. Kun pyysin 2 vkon yksisnoloa, hänet laitettiin sijaiskotiin, mistä kävi koulua ja palasi sitten kotiin. Olin joutunut itse lääkitykselle, korkea verenpaine ja sen aloittamiskokeilu. Oli pakko, lukemat olivat huimia.

Kokeilimme jopa 2 viikkoa sijaislaitosta samalla paikkakunnalla, hän karkasi ja tuli kotiin, repi ikkunaverhot alas, uhkasi hypätä parveekkeelta jne. Totesin vain, että ei muuta kuin jalat katkeaa, sitten on sairaalassa jonkun aikaa. Se tepsi silloin.

Lopulta laitoin hänet kansanopistoon,jotta peruskoulu tulisi loppuun. Hän oli siellä 3 kk. Makasi passiivisena huoneessaan. Ja silloin otin yhteyttä internetin kautta lääkäriin. Hän ehdotti, että oireet kertovat neurologisesta ongelmatiikasta. Nyt alkoi uusi jakso. Jatkuu toiste.

Kun lapseni tuli maitojunalla kansanopistosta, mikä oli pahin virhe minulta, hänen paikkansa ei todellakaan ollut kodin ulkopuolella.

Otin yhteyttä sitten neurologiin ja hän nauroi minut ulos, muotisairautta perään lapselleni. Mutta olin sitkeä. Ojensin opettajan tekemän muistion, kuraattorin paperin, vaadin neuropsykologisia tutkimuksia. Ja hän suostui. Mikä tappelu siitäkin tuli. Sitä ei tarvitse kenenkään itse maksaa, sen kuuluu tulla terveyskeskuksesta lähetteellä yliopistolliseen sairaalaan. Mutta minut yritettiin laittaa kalliiseen yksityislaitokseen, minua neuvottiin sitten pitämään puoleni.

Ja 10 tunnin tutkimuksen jälkeen tuli vastaus: lapsellani on erittäin selkeästi todettava sairaus, jonka lääkäri näiden tulosten perusteella voi diagnosoida: ADHD jne. Mutta - jouduimme hakemaan apua toisesta läänistä. Oman läänimme lääkärit eivät suostuneet antamaan diagnoosia vieläkään. Psykiatrin paperi oli esteenä, äidissä syy. Ei ymmärrä murrosikäistä.

Parasta elämässämme oli tämä upea naisneurologi. Ojensin hänelle paperille kirjoitettuja kysymyksiä, mistä on kyse, kertoa lapselleni koko syy-seuraus jne. Ja hän puhui lapselleni, minä nurkassa kuuntelin ja ihailin tätä vuorovaikutuskeskustelua. Jokaiselle huoltajalle tulisi antaa tämä tilaisuus kuunnella, hänen lapsensa on terve, mutta käyttäytyy poikkeavasti. Hän selvitti paperilla piirtäen, mitä aivoissa tapahtuu, kun kuulee vaikka sanan: ei. Hän selvitti tulevaisuudenkuvat jne. Hississä poikani katsoi peiliin ja totesi: ihanaa, en olekaan hullu.

Hän aloitti yksityisoppilaana peruskoulun suorittamisen loppuun. Opettajalle annettiin adhd-sairaudesta kertova kirjanen ja sen mukaisesti hän eteni. Totesi, että lapseni on todella älykäs, kuten testit osoitti, mutta ei kykene lainkaan tekemään koulutehtäviä, mikäli hän ei ole koko aikaa vierellä. Häneltä oli viety kaikki itsekunnioitus, osaamishalu, opettaja kertoi, että joka päivä tulee eteena tilanteita, mistä käy ilmi, hänet on latistettu, nöyryytetty ja pilkattu julkisesti. Häneltä on viety itsekunnioitus.

Hän suoritti 2 luokkaa 7 kuukaudessa ja olen erittäin tyytyväinen hänen todistukseensa. Hän on miehistynyt, hänen itsetuntonsa on kasvamaan päin. Hän jopa nauraa kanssani, osaa laskea leikkiä ja hyvin harvoin hermostuu, jos ei saakaan toivomaansa vaatetta heti, joutuu odottamaan säästämistä. Sitä hän ei itse kykene, raha menee heti. Mutta - olen oppinut elämään nyt adhd-nuoren kanssa. Hän on upea miehen alku, kookas, siisti, mutta - auttamattoman saamaton, hidas, pohtii kauan pientäkin asiaa. Ja kertoo, että parasta oli, kun tyttökaverin kanssa meni bänks. Tämä neitonen on huumenuori ja alkoholisoitunut nykyisin. Se on sääli. Mutta - ajattelen, että se on tämän neitosen kotiasia, minä tein työtä lapseni kanssa, tappelin viranomaisten byrokratiaa vastaan ja sain puolelleni mm. sosiaalihoitajan, perheterapeutin, neuropsykologin ja yhdessä olemme pitäneet palaverejä ja iloinneet kehityksestä. Nyt on loppupalaverin vuoro. Olen jo puhelimessa kiittänyt heitä, he tukivat minua, kun oma uskoni oli mennä, itkin aidosti heidän luonaan, mitä vielä voin tehdä jne. He auttoivat, antoivat tämän ihanan perheterapeutin käyttöömme ja hän kävi viikottain luonamme nauramassa, juttelemassa, keskustelemassa ja arvioimassa, että jaksan, koska se on parasta lapselleni, hän saa olla kotonaan.

He ovat kiittäneet minua, olen näyttänyt heille, että levoton koulupinnaava nuori on todellisuudessa aikuisten taholta väärinkohdeltu, sairauden omaava jne. He ovat kertoneet minulle, että opetin heitä, miten aikuinen äiti saa olla väsynyt ja osaa tulla pyytämään apua, mitä tehdään, voimat loppuvat. Minua siis kohdeltiin asiallisesti, jopa kunnioittavasti, oliko syynä oma ammatillinen taustani, tiedä häntä.

AHDH-keskus on tukenut myös minua ja perhettäni. On neuvottu ja ohjattu. Nyt lapseni syö ravintoperusteisia tuotteita. Concertaa ei ole ottanut enää kuukausiin. Mutta - elämä jatkuu. Hän on menossa arviointitesteihin, mikä on hänen juttunsa ja miten jatkaa. Murrosikä alkaa olla ohitettu ja sanonkin, kiitos Luoja, sain lapseni takaisin. Mutta osan siitä tuskastaan olisin ottanut kantaakseni, jos olisin voinut.

Aikuiset, älkää heittäkö kiviä niiden päälle, joita ette tunne ja vaikka tuntisitte, vain tämä adhd-ihminen tietää sen tuskan itsessään. Kunnioittakaa toisianne ja lakatkaa näilläkin sivuilla tölvimästä läheisiänne. Rakastakaa toisianne, jokainen olemme ihmisen arvoisia. ADHD-perhekin.

äidin osaan kirjoitti:

Kun lapseni tuli maitojunalla kansanopistosta, mikä oli pahin virhe minulta, hänen paikkansa ei todellakaan ollut kodin ulkopuolella.

Otin yhteyttä sitten neurologiin ja hän nauroi minut ulos, muotisairautta perään lapselleni. Mutta olin sitkeä. Ojensin opettajan tekemän muistion, kuraattorin paperin, vaadin neuropsykologisia tutkimuksia. Ja hän suostui. Mikä tappelu siitäkin tuli. Sitä ei tarvitse kenenkään itse maksaa, sen kuuluu tulla terveyskeskuksesta lähetteellä yliopistolliseen sairaalaan. Mutta minut yritettiin laittaa kalliiseen yksityislaitokseen, minua neuvottiin sitten pitämään puoleni.

Ja 10 tunnin tutkimuksen jälkeen tuli vastaus: lapsellani on erittäin selkeästi todettava sairaus, jonka lääkäri näiden tulosten perusteella voi diagnosoida: ADHD jne. Mutta - jouduimme hakemaan apua toisesta läänistä. Oman läänimme lääkärit eivät suostuneet antamaan diagnoosia vieläkään. Psykiatrin paperi oli esteenä, äidissä syy. Ei ymmärrä murrosikäistä.

Parasta elämässämme oli tämä upea naisneurologi. Ojensin hänelle paperille kirjoitettuja kysymyksiä, mistä on kyse, kertoa lapselleni koko syy-seuraus jne. Ja hän puhui lapselleni, minä nurkassa kuuntelin ja ihailin tätä vuorovaikutuskeskustelua. Jokaiselle huoltajalle tulisi antaa tämä tilaisuus kuunnella, hänen lapsensa on terve, mutta käyttäytyy poikkeavasti. Hän selvitti paperilla piirtäen, mitä aivoissa tapahtuu, kun kuulee vaikka sanan: ei. Hän selvitti tulevaisuudenkuvat jne. Hississä poikani katsoi peiliin ja totesi: ihanaa, en olekaan hullu.

Hän aloitti yksityisoppilaana peruskoulun suorittamisen loppuun. Opettajalle annettiin adhd-sairaudesta kertova kirjanen ja sen mukaisesti hän eteni. Totesi, että lapseni on todella älykäs, kuten testit osoitti, mutta ei kykene lainkaan tekemään koulutehtäviä, mikäli hän ei ole koko aikaa vierellä. Häneltä oli viety kaikki itsekunnioitus, osaamishalu, opettaja kertoi, että joka päivä tulee eteena tilanteita, mistä käy ilmi, hänet on latistettu, nöyryytetty ja pilkattu julkisesti. Häneltä on viety itsekunnioitus.

Hän suoritti 2 luokkaa 7 kuukaudessa ja olen erittäin tyytyväinen hänen todistukseensa. Hän on miehistynyt, hänen itsetuntonsa on kasvamaan päin. Hän jopa nauraa kanssani, osaa laskea leikkiä ja hyvin harvoin hermostuu, jos ei saakaan toivomaansa vaatetta heti, joutuu odottamaan säästämistä. Sitä hän ei itse kykene, raha menee heti. Mutta - olen oppinut elämään nyt adhd-nuoren kanssa. Hän on upea miehen alku, kookas, siisti, mutta - auttamattoman saamaton, hidas, pohtii kauan pientäkin asiaa. Ja kertoo, että parasta oli, kun tyttökaverin kanssa meni bänks. Tämä neitonen on huumenuori ja alkoholisoitunut nykyisin. Se on sääli. Mutta - ajattelen, että se on tämän neitosen kotiasia, minä tein työtä lapseni kanssa, tappelin viranomaisten byrokratiaa vastaan ja sain puolelleni mm. sosiaalihoitajan, perheterapeutin, neuropsykologin ja yhdessä olemme pitäneet palaverejä ja iloinneet kehityksestä. Nyt on loppupalaverin vuoro. Olen jo puhelimessa kiittänyt heitä, he tukivat minua, kun oma uskoni oli mennä, itkin aidosti heidän luonaan, mitä vielä voin tehdä jne. He auttoivat, antoivat tämän ihanan perheterapeutin käyttöömme ja hän kävi viikottain luonamme nauramassa, juttelemassa, keskustelemassa ja arvioimassa, että jaksan, koska se on parasta lapselleni, hän saa olla kotonaan.

He ovat kiittäneet minua, olen näyttänyt heille, että levoton koulupinnaava nuori on todellisuudessa aikuisten taholta väärinkohdeltu, sairauden omaava jne. He ovat kertoneet minulle, että opetin heitä, miten aikuinen äiti saa olla väsynyt ja osaa tulla pyytämään apua, mitä tehdään, voimat loppuvat. Minua siis kohdeltiin asiallisesti, jopa kunnioittavasti, oliko syynä oma ammatillinen taustani, tiedä häntä.

AHDH-keskus on tukenut myös minua ja perhettäni. On neuvottu ja ohjattu. Nyt lapseni syö ravintoperusteisia tuotteita. Concertaa ei ole ottanut enää kuukausiin. Mutta - elämä jatkuu. Hän on menossa arviointitesteihin, mikä on hänen juttunsa ja miten jatkaa. Murrosikä alkaa olla ohitettu ja sanonkin, kiitos Luoja, sain lapseni takaisin. Mutta osan siitä tuskastaan olisin ottanut kantaakseni, jos olisin voinut.

Aikuiset, älkää heittäkö kiviä niiden päälle, joita ette tunne ja vaikka tuntisitte, vain tämä adhd-ihminen tietää sen tuskan itsessään. Kunnioittakaa toisianne ja lakatkaa näilläkin sivuilla tölvimästä läheisiänne. Rakastakaa toisianne, jokainen olemme ihmisen arvoisia. ADHD-perhekin.

Toivota sinulle onnea ja voimia elämässä eteenpäin. Itse olen käynyt hyvin paljon samankaltaisia juttuja läpi oman lapseni kanssa. Meillä tämän hetkinen ratkaisu on, että lapsi asuu perhekodissa. Sehän se paskaa tässä hommassa onkin, että joutuu itse etsimään tietoa ja tappelemaan siitä, että lapsi saa hoitoa. Kyllä on meikäläinenkin saanut purra vaan hampaansa yhteen ja koska olen päättäänyt, että nyt apua on saatava, sitkeäasti vaan eteenpäin. Jos ette käytä Concertaa, minkälaisia "juttuja" syötte? Olisin kiinnostunut.

ulla kirjoitti:

Toivota sinulle onnea ja voimia elämässä eteenpäin. Itse olen käynyt hyvin paljon samankaltaisia juttuja läpi oman lapseni kanssa. Meillä tämän hetkinen ratkaisu on, että lapsi asuu perhekodissa. Sehän se paskaa tässä hommassa onkin, että joutuu itse etsimään tietoa ja tappelemaan siitä, että lapsi saa hoitoa. Kyllä on meikäläinenkin saanut purra vaan hampaansa yhteen ja koska olen päättäänyt, että nyt apua on saatava, sitkeäasti vaan eteenpäin. Jos ette käytä Concertaa, minkälaisia "juttuja" syötte? Olisin kiinnostunut.

Lapseni sai kokeiluksi Concertaa omalta neurologiltaan. Hänelle selitettiin, miten lääkkeen vaikutus aluksi tuntuu jne. Koska hän on erittäin kookas, oli oikean annostuksen vaikeus. Itse olin erittäin passiivinen koko lääkitykseen ja hain tietoa netin kautta.

Koska haen vaihtoehtoja, kiinnostuin näistä rasvahapoista jne. Nyt viime syksystä lähtien hän on saanut muun aterian aikana Karnosiinia, E-epaa, joskus heitän ateriaan jauheena latva-artisokkaa, tyrniöljyä tai pellavansiemenöljyä. Lapseni on vapaaehtoisesti nyt jättänyt kokiksen pois, samoin ranskikset ja hampurilaiset. Vielä ei lautasella näy vihanneksia, mutta hän on asiasta jo selvillä.

Hän on menossa nyt laajoihin tutkimuksiin, mikä on esteenä vihannesten ja hedelmien syömiselle. Sitäkin sain pyytää moniaita kertoja, jossain mättää. Samoin hänen vuosia kestävät vatsaongelmat kirjattiin mielenhäiriöksi, pelkotilaksi siis kouluun menemiselle. Kohtaukset aamuisin olivat hurjia, kippurassa vääntelehtimistä. Kunnes - sain tarpeekseni ja uhkasin käräjillä, jos jotain löydetään, nyt vien hänet yksityiselle asemalle. Aina kun olen uhannut viedä asian eteenpäin, on laboratoriolähete tehty. Hänellä todettiin siis laktoosi ja ongelmat loppuivat siihen.

Kunnioitus lääkäreitä kohtaan on erittäin horjuva, kokemus kertoo sen. Varsinkin, jos äiti lähtee puolustamaan lastaan, saa koko lääkärijoukon vastaansa.

Mutta - paikkakunnallamme vain psykiatrin tohtori ottaa vastaan ja vain lääkitystä varten. Olimme menevinämme sen takia, koska tarvitsimme Kelalle todistuksen haittarahaa varten. Tämä hieno vanha lääkärismies kysyi lopulta minulta, olenko terveydenhoidon ammattilainen. Hän selitti,että kysymykseni ovat niin lääketieteellisesti tärkeitä ja asiallisia, että hänen on pakko tietää, kenen kanssa hän keskustelee???

Olin ottanut vain selvää ja halusin vastauksia.

Siis, ravinto on ollut meidän pelastuksemme nyt. Koko tuon 7 kk hän käytti suurinakin annoksina Karnosiinia, fosfoseriiniä, jopa tomaattisosetta luomuna ja yllätys: soijajauhoa joka ateriaan lisättynä. Makeat tietoisesti jäivät pois ja erittäin ravinnollisia, puhtaita ruokia hän on omaehtoisesti alkanut suosia. Ja - raivokohtaukset ovat minimoituneet, jos tulee se menee hetkessä ohi anteeksipyyntöjen kera. Hän jopa osaa hyväillä jo koiraansa ja nauraa ja laskee leikkiä.

Viranomaiset: en saanut tukea psykiatriselta polilta, tuskaannuin heidän sosiaalihoitajaansa, psykiatriin, tiimeihin jne. Ainoa järkevä ihminen palavereissa (ei käynyt siis koulua) oli sosiaalityöntekijä sosiaalihuollosta. Kuraattori on sosiaalityöntekijä myös ja hänen kauttaan tämä prosessi pyynnöstäni siis lähti. Koko ajan ovat sos.viranomaiset olleet tukenani, yrittäneet antaa fyysistä apua perheterapeutin kautta ja olemme ystävystyneet aidosti. Tunnen, etten ollut yksin, mutta avun hakeminen aluksi oli kuin pilkkopimeään metsään lähteminen.

Olen itkenyt,rukoillut, pyytänyt jopa seurakunnan papilta apua. Sieltä sitä vähiten tuli, naurua, hänkään ei osaa aina aloittaa saarnansa tekoa jne. Tuntui pahalta.

Nyt - olen kasvanut vahvemmaksi, tietoisemmaksi ja uskon jopa viranomaistenkin inhimillisyyteen, mutta valikoiden. Sosiaalitoimi voi antaa ns. perheterapeutin tietyksi ajaksi tukemaan perhettä vaikeuksissa. Meille se oli siunaus. Upeita ihmisiä ja siihen toimintaan pitäisi satsata rahaa. Toivotan siunausta ja rakkautta adhd-perheille ja eritoten nuorille. Elämä jatkuu ja jokainen löytää paikkansa.

Muistaa täytyy: adhd-ihminen kokee, että me olemme erilaisia, outoja, vaikka me ajattelemme heistä juuri päinvastoin.

Tsemppiä