Ihmetyttänyt jo pitemmän aikaa mikä on ihmisillä kirkkoon kuulumisen motiivi? Siksi ihmetyttää kun sieltä erotaan kovin hepposasti ja nopeasti, suuressa tunnekuohussa. Jos vaikka Päivi Räsänen on jotain sanonut, niin alkaa kirkosta eroamisen vyöry.
Eli kysymys kuuluu: Miksi kuulut kirkkoon?
Eli kysymys kuuluu: Miksi kuulut kirkkoon?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ateisti trollaa taas...
En ole ateisti enkä ole trolli.
Kirkkohan on jännä yhtälö: Virallisesti se on uskonnollinen yhteisö mutta merkittävä osa siihen kuuluvista ei usko sen oppeihin.
Eli miksi he jotka eivät usko kuuluisivat uskonnolliseen yhteisöön?
Toisaalta miksi he jotka uskovat kuuluvat yhteisöön jossa suuri osa ei edes usko?
Ja vielä hekin jotka uskovat uskovat kovin eri tavoin eikä kirkostakaan oikein löydy selvää linjaa mihinkään (kuten homoliitto- ja naispappeuskiistat ovat osoittaneet). Miksi siis uskovat eivät ennemmin kuuluisi johonkin sellaiseen yhteisöön jossa suurin osa uskoo edes likimain samoin kuin he?
"Miksi siis uskovat eivät ennemmin kuuluisi johonkin sellaiseen yhteisöön jossa suurin osa uskoo edes likimain samoin kuin he?"
Ihmisillä on tänä individualismin aikana jokaisella oma erilainen tapansa uskoa. Edes samassa perheessä ei aina kaksi ihmistä pääse yksimielisyyteen muusta kuin eroamisesta tai ei siitäkään. Mistä ja miten sitten löytyisi perhettä isompi yhteisö, jonka jäsenistä suurin osa olisi samanmielisiä yhdestäkään asiasta tai peräti kaikista asioista. Ei sellaista ole.
Kaikkialla on tultava toimeen monenlaisten, kummallistenkin, ihmisten kanssa. Niin myös kirkossa. Ellei sitten halua erakoitua. Useimmat eivät halua.
Mutta nimimerkki "utti" ehkä voi antaa vinkkejä porukoista, joissa kaikki ovat yksimielisiä kaikessa. Onko muita kuin Jehovan todistajat? Sinne en halua.
Eiköhän nuo pienemmät uskonnolliset yhteisöt ole kaikki hyvin paljon yksimielisempiä. Ainakin siinä määrin että jäsenensä yleensä uskovat edes johonkin ja joistain päälinjauksista on selkeämmät linjaukset ja yhteiset näkemykset.
Ev. lut. kirkosta nyt on hyvin hankala ottaa selvää mihin se edes virallisen oppinsa mukaan edes uskoo. Erityisesti nyt kun pappien ja piispojen taholta indikoidaan ettei uskontunnustuskaan merkitse oikein mitään.
Yksimielisyys löytyy silloin, kun sidos yhteisön perussanomaan on löyhähkö. Kirkossa tapakristityt ovat tällainen ryhmä, jolle luultavasti käy melkein mitkä tahansa opilliset muutokset.
Toinen tapa on sitten kurin ja järjestyksen yhteisöt. Politiikassa näin toimivat natsit ja kommunistit. Uskonnoissa islam on esimerkki tästä ja meillä vaikkapa vanhoillislestadiolaiset. Yhteisöllisyys luodaan näissä manipuloinnilla ja joukkosuggestion keinoin sekä valvonnan ja hoidolla. Yhteisö pitää huolen omistaan niin hyvässä kuin pahassa mielessä.
On tietysti mahdollista, että jollain pienryhmällä on sellainen yhteinen tavoite ja motiivi, mikä vie puoliväkisin samaan suuntaan. Tällainen voi olla vaikkapa ammattipelaajien jalkapallo- tai jääkiekkojoukkue.
Nyt ei kuitenkaan puhuta mistään urheilujoukkueesta vaan uskonnollisesta yhteisöstä. Uskon pitäisi olla jotain muuta kuin vain mielipiteitä ja kompromisseja.
Jos ei ole mahdollista määrittää oikein mitenkään että mihin tässä nyt oikein uskotaan niin onko sellainen mitään uskoa? Ja onko sellainen yhteisö mikään oikea uskonnollinen yhteisö? Onko mitään järkeä uskoa jos oma yhteisö tai itsekään ei tiedä mihin edes uskoo?
Ehkä kirkon pitäisi suosiolla unohtaa nuo uskonnolliset löpinät ja muuntua ihan virallisesti jonkinmoiseksi tapayhteisöksi?
Vastaukseni ei ole henkilökohtainen vaan pohdiskelua motiivista yleisesti.
Osa kuuluu kirkkoon sen vuoksi, etttä usko Jumalaan ja käytän tässä vaikka sellaista ilmaisua, että uskoo tosissaan ja jokapäiväisesti. Sen lisäksi he uskovat aika lailla Raamatun sanaan sellaisena kuin se on kirjoitettu. Minusta on silloin ymmärrettävää kuulua kirkkoon, joka on tällaisia uskovia varten. Käytetään heistä vaikka nimitystä tosiuskovaiset. Jotkut voivat puhua kirkon konservatiiveista.
Toinen porukka on niitä, jotka uskovat, mutta joiden usko perustuu enemmän Raamatusta johdettuihin yleisempiin perusprinsiippeihin. Näille humanismi on tärkeä elämänarvo. Heitä voi kutsua esim. nykyuskovaisiksi. Heistä on käytetty myös liberaalinimitystä tai kutsuttu humanisteiksi. Näiden kirkkoon kuuluminen voi johtua paitsi uskomisesta myös siitä, että he näkevät kirkon hyväntekijänä.
Kolmas ja ylivoimaisesti suurin ryhmä koostuu niistä, jotka uskovat melko lailla osa-aikaisesti, vähän silloin kun muistuu mieleen tai joku asia tulee eteen. He eivät ole aktiivisia seurakuntalaisia eivätkä kirkon penkit kulu suuresti heidän vuokseen. Heille ovat tärkeimpiä kirkon eräät rituaalitoimitukset kuten kaste, häät, hautajaiset ja tilaisuus kuunnella joululauluja kirkossa. Hei voi kutsua tapakristityiksi. Nämä hakevat siis kirkosta joitain elämyksiä ja perinteisiä tapoja. Varmaan osa on vähän niin kuin varmuuden vuoksi jäsenenä, jos jossain sisällä voi kalvaa se, että jospa se olisi sitenkin totta tämä kaikki.
Kun jotain sitten sattuu ja tapahtuu, se liikuttaa yleensä tosiuskovaisia ja/tai nykyuskovaisia. He ovat niitä jotka eroavat tai uhkaavat sillä ja olla tunnekuohuisia. Mutta he näyttäisivät siis olevan selvä vähemmistö. Jos 20 000 tosiuskovaista eroaa kirkosta tasa-arvoisen avioliiton ja arkkipiispan lausuntojen perusteella, se on hyvin mitätön osa kirkon kaikista jäsenistä, mutta voi olla jo vähän merkittävämpi rivien harveneminen näissä tosiuskovaisissa. Tapakristityt eivät liikahda mihinkään, koska Räsästen ja muiden mielipiteet eivät heitä juuri kosketa. Jos sanottaisiin, että voit saada kirkkohäät vasta, kun käyt kirkossa pyhisin vähintään 50 kertaa ennen häitä ja 50 kertaa häiden jälkeen, niin silloin voisi kyllä nousta mekkala näidenkin keskuudessa.
Ja tuolla yhdistelmällä sinne kirkkoon saadaan juurikin nykyisenkaltaisesti ryhmät joilla ei ole keskenään oikein mitään yhteistä ja seuraukset näkyvät käynnissä olevan kaltaisissa kohuissa.
Suurin osa on aina eri mieltä siitä mikä kirkon linjaus kulloinkin. Jolloin sitä ei voi pitää heille oikeana yhteisönä.
Ei ehkä ihan noinkaan. Nämä tapakristityt ovat kaiketi hyvin joustavia. He tuntevat heikosti Raamattua ja opilliset muutokset ovat heille yleensä yhdentekeviä. Vain se on tärkeää, että kristilliset rituaalit säilyvät. Niidenkin muotoa voidaan muuttaa, mutta jos joku haluaa kirkkohäät, se on hänen kirkollisen jäsenaikansa suurin ja ehkä ainoa kokemus omien hautajaisten ohella.
He voivat siis olla surinpiirtein aina kirkon linjoilla, olipa tuo linja mikä tahansa. Se on jonkinmoista yhdistystoimintaa, missä voi olla ainakin aktiivisena yhdistyksen pikkujoulun aikaisessa puurojuhlassa.
Tapakristityille opit on varmaan yhdentekeviä mutta esim. tässä homoliittokysymyksessähän on kyse muustakin kuin opeista ja silloin kirkon asenteet voivat nostaa tapakristitytkin takajaloilleen.
Eroaako ihmiset sieltä kirkosta helposti? Mun teoria on se että kun on lapsena kirkkoon liitetty niin siellä sitten jumitaan. Useamman kerran sitä kirkosta lähtöä varmaan mietitään ja ei lähdetäkään. Ja tätä kun on tarpeeks kauan tehty niin joku sitten jossain vaiheessa päättää oikeastikin lähteä. En usko että helposti lähdetään, ei uskovaiset eikä uskomattomatkaan, kummatkin jumii kirkossa, tavan vuoksi.
Riippuu miltä kantilta asiaa katsoo.
Yhtäältä tänäkin vuonna jo yli 60000 on nostanut kytkintä, joka ei ole vallan pieni määrä.
Toisaalta kirkkoon kuuluu 74% suomalaisista mutta kirkon tutkimuskeskuksen 2011 vuoden gallupin mukaan vain 61% suomalaisista pitää itseään luterilaisena tai edes kristittynä, ja vain 27% sanoo uskovansa kristinuskon/kirkon opettamaan jumalaan.
Eli enemmän kuin joka kuudes luterilainen ei edes pidä itseään luterilaisena/kristittynä ja ehkä noin kolmasosa (huomioiden että tosiuskovista noin pari prosenttia tuskin kuuluu kirkkoon) uskoo edes sen opettamaan jumalaan, saati sitten kaikkeen muuhun. Siihen nähden on jokseenkin käsittämätöntä että kirkossa on yhä niin paljon tuollaista porukkaa ja tuota ei tosiaan oikein voi muuna pitää kuin sinne jumahtamisena, tavan vuoksi.