Muutaman kerran olen kysellyt, että pitäisikö luterilaisten palata "äitikirkkoon" nyt, kun roomalais-katolinen kirkko on muuttunut varsin "evankeliseksi". Suomalaisena tuntuu (muuten kuin historian kannalta) jotenkin vaikealta - toinen kotimainen eli ort. kirkko on suomalaiselle luterilaisella paljon läheisempi kuin paavin kovalla kädellä Roomasta johtama ultrakonservatiivinen organisaatio.
Niin että sitä kysyisin, että pitäisikö palta vanhojen kirkkojen yhteyteen ja jos ei, niin mikä ortodokseissa/room. katolisissa vielä mättää. Tämä on minusta erittäin relevantti kysymys sekä henk. koht. että kirkon tasolla.
Ai että miksi tämä avaus tällä palstalla? No koska toivon palstan ortodoksien hälventävän meidän paluusta haikailevien luterilaisten epäluuloja.
Niin että sitä kysyisin, että pitäisikö palta vanhojen kirkkojen yhteyteen ja jos ei, niin mikä ortodokseissa/room. katolisissa vielä mättää. Tämä on minusta erittäin relevantti kysymys sekä henk. koht. että kirkon tasolla.
Ai että miksi tämä avaus tällä palstalla? No koska toivon palstan ortodoksien hälventävän meidän paluusta haikailevien luterilaisten epäluuloja.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olikohan kysymys jotenkin retorinen?
Minä en pysty siihen vastaamaan, sillä kysymys pitänee esittää ensin luterilaisille. Huomautan, että kysymyksessä on myös toinen puoli: haluaako ortodoksinen kirkko ottaa vastaan, millä aikataululla ja millä ehdoilla. Kirkkoon kun ei tulla kuin hollitupaan eikä se ole valintamyymälä. Sitä paitsi kirkon opetus avautuu hitaasti ja sen omaksumisessa tarvitaan suurta kärsivällisyyttä. Tiedän tämän omasta kokemuksestani.
Tuli mieleen tämäkin: muinoin lauloin erään ortodoksisen kirkon kuorossa. Kuoroon kuului parhaimmillaan kolme luterilaista pappia. Jokainen heistä sanoi minulle, että he liittyisivät ortodoksiseen kirkkon, mutteivät voi tehdä sitä siksi että menettäisivät silloin työpaikkansa.
Taannoin oli eräässä aikakauslehdessä kolumnistina luterilainen pappi (nimi jääköön pois). Hänellä oli pitkä papin ura takana ja paljon elämänkokemusta sekä iän tuomaa viisautta kolumneissaan. Hän kirjoitti, että luterilaisen kirkon pitäisi palauttaa Neitsyt Marian asema ja rippituoli takaisin kirkkoon. Ehkä se olisi helpompaa kuin koko luterilaisen kirkon liittäminen ort.kirkkoon. Yllättävän moni luterilainen keskusteluissa tuo esiin ajatuksia, kuinka haluasi liittyä ort.kirkkoon ja on sitä usein pohtinut, mutta ei saa aikaiseksi lähteä lut. kirkosta
Ei retorinen vaan vähän liian yleinen ja mahdoton vastattava ortodokseille. Lähinnä sitä toivoin, että palstalla seikkailevat asiaa ajattelevat luterilaiset kertoisivat mielipiteensä, johon varmaan ortodokseillakin olisi sanottavaa. Ei tosin taida oikein ottaa tulta.
Johannes, sinulle ex-luterilaisena tämä on hyvä kysymys, koska olet siihen jo kerran henk. koht. vastannut.
Liittyminen toiseen kirkkoon tarkoittaa koko paketin nielaisemista ja traditioon liittymistä sen kirkon ehdoilla, johon aikoo. Jos asia olisi kuin valintamyymälässä shoppailu, niin ongelmaa ei olisi. Tämä onkin koko kysymyksen ydin: Jos ei saa hyväksyttyä "uskon koko täyteyttä", niin silloin ei voi liittyä. Tarkoitus ei ollut viestittää, että kävelisimme kirkkoon ovet paukkuen toivomuslista kädessä vaan lähinnä nöyrästi.
Esim. itseäni ei närästä Marian palvota tai pyhäinjäännökset tms, mutta tuntuu vaikealta luopua ajatuksesta, että pelastuminen tapahtuisi yksin uskosta Kristuksen tähden. Luterilaiselle ajatus siitä, että omilla teoilla olisi edes pientä merkitystä on mahdoton.
Koko lut. kirkon "palaaminen" on hyvin epätodennäköistä eikä edes tarpeen. Jos ja kun saadaan ehtoollisyhteys, niin mitään paluuta Rooman komentoon ei tarvita.
että ehtoollisyhteys luterilaisten kirkkojen ja katolisen kirkon välillä ei onnistu, ennenkuin edelliset ovat palanneet jälkimmäisen kanssa "täyteen yhteyteen."! Eli Rooman komentoon palaaminen taitaapi (valitettavasti) olla välttämätöntä.
Tätä (katolista) käsitystä minä en kyllä jaa...
Moi taas. Ei ehkä voi yleistää "mahdoton vastattava ortodokseille".
Kysymyshän on selkeä yksilötasolla. Tie kirkoon tapahtuu tavalla, jota on aikaisemmin täällä jo eri aloituksen yhteydessä käsitelty.
Koko kirkkoa koskien kysymys on ongelmallisempi. Lienee riittäisi se, että kirkkojen välillä olisi ehtoollisyhteys, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että osallistuisimme yhden Kristuksen ruumiista ja olisimme siis yhden kirkon jäseniä.
Mutta...mutta...millä edellytyksin saamme aikaan ehtoollisyhteyden. Ensimmäisenä on oltava yhteinen opetus, kuten varmaankin tiedätkin. Tärkein kysymys on tietenkin se, miten ymmärrämme ehtoollisen.
Tällä hetkellähän tilanne on se, että luterilainen ehtoollisaineiden hävittämiskäytäntö on loukkaavan liberaali. Mutta tästä mainitsin jo hyökkäävästi "etsii" aloituksen yhteydessä. Niin pitkään kun kirkkona itseään pitävä yhteisö kaataa Kristuksen veren viemäriin, en voi pitää ko yhteisöä kirkkona enkä sen sakramentteja pätevinä.
No kun opillisista kysymyksistä päästään yksimielisyyteen, on pohdittava missä määrin tradition erillaisuus hajottaa kirkkoperhettä, jos edes hajottaa. Mutta siis ensin opetus, sitten traditio, sitten yhteys = yksi Kirkko - Kristuksen maanpäällinen Ruumis.
Jos lähdemme liikkeelle siitä kirkko-opillisesta ajatuksesta, minkä juuri edellä mainitsin. On todettava, että on olemassa vain yksi kirkko, koska Kristuksen Ruumista ei voi murtaa. Ortodoksina sanon, että se on oikein ylistävä kirkko.
Mutta varovasti voin sanoa, että ehkä Katolinen kirkko, jonka länsi ja itä ovat epäsovussa. Mutta tämä lausahdus viittaa jo mahdottomuuteen - Kristuksen Ruumiin hajottamiseen. Siispä pitäydyn mieluummin ortodoksisessa näkökannassa. Yksi Kirkko = ortodoksinen kirkko.
Sitten tuosta, joka sinua tökkii. "Yksin uskosta", hmm. Luther ei liene koskaan opettanut ihan noin. "Etsii" avauksessa on linkki piispa Huovisen puheeseen, jossa käsitellään Lutherin teologiassa esiintyvää ko-operaatiota. Eli Luther puhuu kahdesta vanhurskauttamisesta, ylhäältä tulevasta ja siitä, jossa ihminen itse on osallinen ja jossa se antaa itsensä ylhäältätulevan palvelukseen. Siis vääräoppinen synergia ei saa tulla oikeaoppisen esteeksi.
Ortodoksisuudessakin tuo synergian raja on hyvin hieno. Ihminen ei ole ansiollinen koskaan, vaan nöyryyden kautta tarjoaa itsensä armon palvelukseen. Jos näin voi yksinkertaistaa asiaa. Kirkko ja isien opetus avaa metodin sille, miten ihminen voi kasvaa nöyryydessä ja olla siten alttiimpi Jumalan armolle, mutta ei ilman sakramenttiyhteyttä, joiden kautta armo välittyy.
Tässä ei voi ajatella olevan ihmisen ansiota, koska ansion tuntu johtaa ylpeyteen ja kadottaa nöyryyden. Kuvaavaa on, että pyhät ovat milteipä kautta linjan pitäneet itseään kaikkein kelvottomimpina.
Ja toiseksi olisi pohdittava sitä, mitä sana usko tarkoittaa. Esim. Kreikassa sama sana tarkoittaa pankkilainaa yms. Usko ei ole vain herännäisen sisällön kantava sana, vaan tarkoittaa myös luottamusta. Uskoessamme me siis myös luotamme, että se tie, jonka kirkko tarjoaa johtaa pelastukseen ja siksi kuljemme sitä tietä. Näin tulkittuna sana pitää siis hengellisen sisällön lisäksi sisällään ajatuksen toiminnasta, aktiviteetista, jonka usko ja luottamus saa meissä aikaan.
Kolmanneksi me emme palvo Mariaa vaan kunnioitamme, koska Maria on synnyttänyt meidän pelastajamme. Siksi myös sanomme "kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä pelasta meidät". Emme kunnioita Mariaa pelastajana, vaan Pelastajan syntymän välikappaleena. Edelleen Neitsyt näyttää meille tien, joka johtaa pelastukseen. Kaanaan häissä hän käskee meitä tekemään, kuten XC sanoo.
Edelleen Herran äitinä, hänen Poikansa on hänelle kuuliainen. Tämä ilmenee myös Kaanaan häissä. XC auttaa juhlien järjestäjiä, vaikka ei aluksi haluakkaan, mutta koska äiti pyytää. Siksi Maria on myös ylin esirukoilijamme taivaallisessa seurakunnassa. Lyhyesti tähän pohjaa Marian kunnioitus.
Lisäksi totean, että kirkko on perhe. Sillä on Isä Jumala, sillä on Äiti Maria, mehän olemme hänen Poikansa Ruumiin jäseniä. Lisäksi sillä on lapset kirkon ruumiin jäsenet, apostolien seuraajat ja Kristuksen veljet (ja sisaret). Erään näkemyksen mukaan lapset on hajoitettu kristittyinä maailmalle, eikä heidän välillään ole yhteyttä. Tämä on traagista. siksi tarvitaan työtä yhteisen ymmärryksen saamiseksi, että kirkkoperhe olisi taas yksi.
Itsellenikin oli joskus se tekojen ja uskon merkitys pelastuksessa yksi suuri kynnyskysymys, koska olin tottunut ajattelemaan asiaa luterilaisesta käsitejärjestelmästä käsin (vanhurskauttamisoppi, pyhitysoppi jne...). Mutta sittemmin minusta on alkanut tuntua, että tässä pääero onkin käsitejärjestelmä, eikä niinkään niiden takana oleva ajatus.
Itse ajattelen, että koska "usko ilman tekoja on kuollut", usko ja teot siksi liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Siksi voin kyllä hyväksyä, että asia ilmaistaan sanomalla, että ihminen pelastuu uskosta ja teoista. Kaikki tapahtuu kuitenkin yksi Jumalan armosta, ja ihmisen tulee muistaa, että ilman Jumalan armoa hän ei ole mitään.
Sen sijaan jos asia ilmaistaan sanomalla, että "pelastukseen tarvitaan usko ja siihen lisäksi tekoja", niin silloin se kyllä kuulostaa vähän oudolta minun korvissani. Eivät ne teot ole mikään "lisä", vaan ne liittyvät saumattomasti yhteen uskon kanssa.
Nykyään minua eniten häiritsevät asiat ortodoksisessa kirkossa ovat seuraavat:
-Esirukousten ajatellaan oikeasti voivan vaikuttaa edesmenneiden ihmisten pelastukseen, doesn't make sense to me...
-Sakramenttien yhteydessä ei ole tavallista puhua uskosta, eli syntyy vaikutelma, että ne vaikuttavat riippumatta siitä uskooko ihminen vai ei. Tämä saattaa tosin olla vain käytännön asia.
-Ortodoksinen kirkko on omasta mielestään "the Church", ja tällaiselle asenteelle olen hieman yliallerginen, koska olen ollut varsin paljon tekemisissä ihmisten kanssa, jotka uskovat juuri sen oman yhteisönsä olevan "the Church" ja muiden sitten väistämättä olevan ulkopuolella. Tosin ortodoksisella kirkolla on historiallisista syistä suurempi legitimiteetti väittää sellaista kuin näillä viimeksi mainituilla.
myöskin roomalaiskatolinen kirkko on se Kirkko - The Church, johonka muut eivät ole täydellisessä yhteydessä...
Mainitsit kolme tekijää, jotka Sinua ortodoksisessa uskossa häiritsevät: rukoukset kuolleiden puolesta, uskon suhde sakramenttien vaikutukseen ja Ortodoksisen kirkon näkemys itsestään Yhtenä Kirkkona (The Church). Yritän vajavaisuuteni tunnustaenkin hieman valottaa aiheita.
Ensimmäiseen kohtaan on tosin vaikea paljon sanoa, koska itse olit sangen vaitonainen. Miksi rukouksissa edesmenneiden puolesta ei ole mitään mieltä? Eri kristillisillä suuntauksilla on erilaisia näkemyksiä siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Lieneekö tämä perusongelmamme?
Erään näkökulman voin kuitenkin antaa. Se liittyy kysymykseen ihmisen vapaasta tahdosta. Jumala ei loukkaa ihmisen vapautta, mutta esirukoukset toisten puolesta sallivat Jumalan jossain määrin vaikuttaa ihmiseen, jonka puolesta rukoillaan. Tämä ei mene ihan maailmallisen logiikan mukaan. Whatever, eräänlaisena esimerkkinä on UT:n esittämä tapaus, jossa ystävät kantoivat sairaan miehen Kristuksen luo ja vaivaa nähden laskivat tämän katon kautta Kristuksen jalkoihin. Kristus ei tavalliseen tapaansa ollut kiinnostunut sairaan uskosta, vaan antoi ymmärtää, että pelasti sairaan tämän ystävien suuren uskon tähden.
Sitten kysymykseen sakramenttien toimivuudesta uskosta riippumatta. Kuten olet itse oivaltanut, uskolla on merkityksensä sakramentin vastaanottamisessa - kyse on siis itse asiassa synergiasta Jumalan ja ihmisen välillä. Ortodoksisen näkemyksen mukaan sakramentit vaikuttavat aina, mutta niiden vaikutus riippuu vastaanottajasta. Sakramentit voivat tulla ihmiselle joko pelastukseksi tai tuomioksi. Itse asiassa sakramenteista osallistuminen on ihmiselle aina tuomio - hyvä tai huono - sillä sakramenteista osallistuminen on osallisuutta jumalallisesta elämästä. Jumalan kohtaaminen on aina tuomio.
Toinen asia on se, miten ihminen ymmärryksellä kykenee vastaanottamaan sakramentit. Esimerkiksi lapsikasteessa kummi toimii lapsen puolesta kuten sairaan ystävät edellä mainitussa UT:n tapauksessa. Sakramentti-sanan varsinainen ortodoksinen vastine on mysteeri - salaisuus. Kukaan ei kovinkaan pitkälle kykene älyllisesti ymmärtämään sakramentin toimintaa, sillä Jumala, se kaikkein suurin Salaisuus, itse toimii pyhissä toimituksissa.
Kolmas ongelmamme liittyi Ortodoksisen kirkon perusväittämään siitä, että nimenomaan se edustaa uskontunnustuksessa mainittua yhtä, pyhää, katolista ja apostolista Kirkkoa. Tämä ongelma on verrannollinen siihen, miten ateistit hyökkäävät kristinuskoa vastaan - kun on niin monia uskontoja, mikä niistä muka voisi olla se yksi ainoa oikea? Kuitenkin on oltava se yksi ainoa oikea, myös Kirkon suhteen.
Kristus perusti vain yhden Kirkon, oman mystisen ruumiinsa, jota eivät tuonelan portit voi voittaa. Voisiko Kristuksen ruumis olla jakaantunut? Entäpä Totuuden Hengen ohjaava toiminta Kirkon elämässä (nk. Traditio), salliiko se Kirkon hajoamisen? Kärsiikö Kristus jakomielitaudista? Onko meidän korjattava ja parannettava oma maailman melskeissä hajonnut elämämme vai Kristus? Kuka on pelastaja, Kristus vai me? Kysymykset saattavat kuulostaa typeriltä, mutta valottavat omalta kannaltaan asiaa.
Kirkosta voi irtaantua, mutta edes laajojen paikalliskirkkojen irtaantuminen Kirkosta ei hajota Kirkon ykseyttä, eheyttä ja katolisuutta. Ongelmamme on siis näkemyksessä Kirkon luonteesta: Onko se Kristuksen ruumis ja missä mielessä? Joillekin kristityille edes ehtoollinen ei ole todellinen Kristuksen ruumis. Luterilaisille puolestaan Kirkko ei ole todellinen Kristuksen ruumis, vaan uskovien inhimillinen yhteisö. Jos tämä ei ole vain oma harhaluuloni, on luterilainen käsitys Kirkosta verrannollinen joidenkin protestanttien käsitykseen ehtoollisesta. Ortodoksisen teologian valossa nämä myös viime kädessä kertovat samasta todellisuudesta.
Ehkäpä tässä tällä kertaa. Anteeksi!
Kiitos asiallisista vastauksista! :)
Toinen kohta (usko & sakramentit) voidaan oikeastaan pyyhkiä ylitse, koska se nyt ei varsinaisesti ehkä ole opillinen kysymys, vaan paremminkin käytännön kysymys. Opillisesti selityksessäsi uskon ja sakramenttien suhteesta ei ole mitään sellaista, mikä olisi vaikea hyväksyä, kunhan sitä opetusta vain pidettäisi esillä enemmän.
Ensimmäinen kohta (esirukous kuolleiden puolesta) on vaikea ymmärtää siksi, koska en voi ymmärtää, miten ihmisen sieluntilassa enää voisi tapahtua muutosta kuoleman jälkeen. Mutta toisaalta, mistä sitä tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu... Mutta täsmennettäköön, että en siis missään nimessä pidä vääränä sitä, että kuolleiden puolesta rukoillaan (eikä sitä muuten pidä vääränä edes alkuperäinen luterilaisuuskaan, vaikka toisin usein kuvitellaan), mutta en vain pysty ymmärtämään, miten se voisi vaikuttaa mihinkään todellisuudessa.
Kolmas kohta (the Church) on vaikein, koska se sisältää ajatuksen, että ortodoksisen kirkon ulkopuolella ei voi pelastua, ja se taas ei voi minun kokemukseni mukaan pidä paikkaansa. Sen sijaan sellainen ajatusmalli saattaisi tulla kysymykseen, että olisi historiallisilla juurillaan seisova näkyvä kirkko ja näkymätön kirkko, joka sisältäisi myös sellaisia, jotka eivät ole näkyvän kirkon kanssa näkyvästi yhteydessä.
"Ei pelastusta Kirkon ulkopuolella" oli minullekin melkoinen kynnyskysymys ja monen keskustelun aihe. Sain vastaukseksi toteamuksen, että näin on - mutta se missä kulkee Kirkon raja ei ole ihan yksiselitteistä ja jätetään viime kädessä Jumalan päätettäväksi.
Tämä riitti minulle oikein hyvin.
Nyt anteeksi astun alueelle, jota en saisi käsitellä, olen siihen täysin arvoton, mutta muutaman asian tuon varovaisesti julki ja olkaa kriittisiä näitä sanoja kohtaan.
Ensinnäkin kirkkoisät sanovat, että Pyhä Henki puhaltaa tai kulkee missä tahtoo. Me emme voi Jumaluutta sitoa mihinkään, eli meillä on sana siitä, että Henki vaikuttaa kirkossa, mutta vaikuttaako muualla? Se on salaisuus. Meillä ei ole lupa kenenkään tuomiosta mitään sanoa. Kirkossa eläminen on turvallinen vaihtoehto tältä kannalta.
Toiseksi, XC antoi itsensä koko maailman elämän edestä. Eli pelastus on tarjottu koko maailmalle. Ja tätä uhria kirkko kantaa maailman elämän edestä, kuten liturgian käsikirjassa sanotaan. Mutta on muistettava toki, että siihen osallistuvat vain kirkon jäsenet. En lähde "Kyllösen" linjalle, mies unohti vapaan tahdon kirjoittaessaan kaikkien pelastuksesta.
Kolmanneksi, on muistettava se pelottava asia, että jolle tieto annettu, siltä vaaditaan enemmän. Vertaus kylväjästä ja talenteista. Eli jos oikean sanan kuultuaan siitä pois kääntyy on ongelma kauhistuttava. Siis jos on kirkon jäsen ja kääntää sille selkänsä on tehnyt selvän valinnan.
Mutta me synnymme kirkkoon tai kristilliseen yhteisöön, kantavatko kirkon jäsenet tai yhteisön jäsenet isiensä synnit tässä mielessä?
Kirkossa pelastus on mahdollista, miten muualla? Siitä meillä ei ole lupa puhua, mutta se ei välttämättä tarkoita selkeää kieltämistä, muttei selkeää myöntämistäkään. Tässä pohdittavaa...
Kirkko todellakin opettaa, että sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Kirkko Kristuksen ruumiina ON pelastus. Ortodoksiteologien piirissä on vaihtelevia mielipiteitä siitä, mitä on niiden ihmisten lopullinen kohtalo, jotka eivät ole näkyvän Kirkon piirissä. Yksi asia on kuitenkin varma: Kirkon opetus on, että ulkopuolella ei ole pelastusta. Tämä on oleellinen osa kristillistä julistusta. Se, millä tavoin Jumala toimii Kirkon ulkopuolella, jää kuitenkin julistuksen ulkopuolelle. Liialliset spekulaatiot vesittävät julistusta, mutta ainahan on se esirukous, johon tarttua. Kristityn on joka tapauksessa rakastettava jokaista ihmistä kirkko- tai uskontokunnasta riippumatta. Vaativa kutsumus toki. Onneksi on katumuksen sakramentti, muuten ei ortodokseillakaan olisi mitään toivoa pelastuksesta. Itse asiassa katumuksen sakramentti (synnintunnustus) on kirkollinen toimitus juuri siksi, että ihminen palautuu siinä jälleen pelastuksen arkin - Kirkon - huomaan.
Ortodoksisuus on askeettisuutta ja kilvoittelua korostava kirkko, jossa ihmisen tulee tehdä ja uhrautua lähimmäisten puolesta ja kieltäytyä lihan houkutuksista, tavoitteena jumalallistuminen.
On se monelle luterilaiselle shokki tämä huomata, kun ne ikonit on niin nättejä ja kynttilät tuo kivaa tunnelmaa kirkkoon.
Miten ihmeessä voisi palata sellaiseen josta ei ole koskaan lähtenytkään?
Minä kun olen sellainen omantunnon ihminen, niin henkilökohtaisesti vaikeimpana esteenä, johon satunnaiset pohdinnat asian tiimoilta ovat loppuneet, on se, että käsittääkseni ortodoksiksi kääntyvältä vaaditaan paljon enemmän kuin lapsikasteessa kirkkoon liitetyltä.
Olen ymmärtänyt, että aikuisia käännynnäisiä vaaditaan allekirjoittamaan paperi, jossa luvataan olla ortodoksisen kirkon uskollinen jäsen ja sitoudutaan mm. kirkon kanoneihin.
Käsitykseni mukaan monien kanonien noudattamisen kanssa on ortodoksisessa kirkossa nykyään vähän niin ja näin. Tuollaisen paperin allekirjoittamisen kokisin hyvin raskaaksi omalletunnolleni, sillä minusta kyllä tuntuisi, että sitten täytyisi myös toden teolla pitää kiinni siitä, mitä kanoneihin on kirjoitettu.
Ehkä palstan ortodoksijäsenet osaavat kertoa, onko käsitykseni ortodoksiksi kääntymisestä oikea.
Surkuhupaisaksi asian tekee se, että puolisoni on nimellisesti ortodoksi, lapsena kirkkoon liitetty, mutta käytännössä uskonkäsityksissään ja elämässään huomattavan paljon enemmän yleisprotestanttisilla linjoilla kuin minä. Sitoutuneita ortodokseja löytyy hänen suvustaan vasta kahden sukupolven takaa.
Taisipa siinä paperissa olla että sitoutuu kaikkien kirkkolliskokousten kaikkiin päätöksiin...
Onkohan minun omatuntoni sitten turhan joustava tässä kohtaa, kun en todellakaan ottanut selvää jokaikisen kokouksen jokaikisestä päätöksestä ja pohtinut niitä rippi-isän kanssa perinjuurin pilkuntarkasti?
Tärkeintä on se kokonaisuus, jota ei millin siivuiksi voi palastella, eikä pidä eikä tarvitsekaan. Kokonaisuus hahmottuu vain ajan ja uutteran opiskelun ja palveluksissa käynnin kautta, ynnä tämän palstan hienojen kirjoittajien avulla ;) Siksi aikuisiällä liittyminen voikin viedä melkoisen tovi, mutta sen prosessin aikana syntyy sitoutuminen. Sehän ei tarkoita etteikö "tökkiviä" asioita voi tulla eteen, tosin vastalääkekin on jo valmiiksi olemassa: palveluselämä, sakramentit, rippi-isä ja seurakunta. En oletakaan kaikkien kipuilujen liittymisen myötä häipyvän, mutta nyt on mahdollisuus kasvaa tai edes yrittää. Ja sehän on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Opittavaa ja tutkittavaa on vaan niin valtavasti, että aina tuntee olevansa tukevasti ikuinen ala-astelainen, eli tämä on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman projekti...